Keskipäivän helteessä ratsasti Bellarion Casalbaglianoon tapaamaan
ystäväänsä Stoffelia. Hän ei pysytellyt piiritysketjun edessä, vaan
oikaisi ohi tiedustelullaan, joutuen täten sangen lähelle Alessandrian
punaisia muureja...
Kaupunki näytti nukkuvan auringonpaisteessa. Muuta merkkiä elämästä ei
voinut havaita kuin kirkkaan välähdyksen silloin tällöin, päivänsäteen
taittuessa peitsenterään tai kiiltävään haarniskaan.
Ratsastaessaan mietti Bellarion kirjavia kokemuksiaan siitä lähtien
kuin hän vuosi sitten jätti Ciglianon luostarin. Kauas oli hän
totisesti joutunut alkuperäiseltä uraltaan, eikä hän voinut olla
hienoisesti ihmettelemättä helppoutta, jolla oli mukautunut kohtalon
viskeltäväksi. Tänä aamuna tuntui hänestä kuin olisi ahneus ollut
maallisen elämän vallitseva yllyke. Mitä ikinä hän muisteli vaiheistaan
vuoden aikana, aina sukelsihen ahneus ja siihen kytketty itsekkyys
esille. Peloittavampana kuin ennen se ehkä oli ilmennyt viime yönä
kreivitär Beatricen "kunnianhimossa". Parasta olisi, jos kreivitär
saisi syytä kirota kunnianhimonsa hedelmiä joka ainoana jälelläolevana
elinpäivänään. Ehkä hän sillätavoin saisi typerän, tyhjän sielunsa
pelastetuksi. Hän havahtui äkkiä mietteistään, kun väkipyssyn nuoli
kimmahti hänen satulaansa, singoten syrjään. Samassa huomasi hän jonkin
esineen kiiltävän tiellä parin kyynärän päässä edessäpäin.
Facinon koko armeijan olisi kenties marssinut tuon hevosenkengän ohi
välittämättä siitä sen enempää, mutta Bellarion kiinnitti huomiota
pienempiinkin asioihin. Hänelle selvisi silmänräpäyksessä, että kengän
oli täytynyt pudota muulin takajalasta, lisäksi aivan äskettäin.
Kaksi päivää aikaisemmin oli seudulla vallinnut ankara ukkosmyrsky.
Jos kenkä olisi pudonnut sitäennen, olisi se nyt ollut ruosteessa.
Ruosteesta siinä ei kuitenkaan näkynyt jälkeäkään. Kukaan vieras
ei päässyt linjojen sisäpuolelle ja Facinon väki varoi visusti
uskaltautumasta näinä lähelle muureja. Sotilas ei sitäpaitsi olisi
käyttänyt muulia ratsuna. Mistä siis oli kenkä tipahtanut?
Nuori mies laskeutui satulasta ja koppasi kengän maasta.
Hämmästyksekseen huomasi hän, että se oli alapuolelta pehmustettu
paksulla nahka-anturalla.
Taluttaen ratsuaan lähti hän kulkemaan jalan Casalbaglianoa kohden.
Tuntia myöhemmin pysähdytti etuvartio hänet. Stoffelin löysi hän tälle
varatusta kortteerista.
"Casalbaglianon ja Aularan välisessä vartioketjussa on jossakin
kohdassa aukko", tervehti Bellarion.
"Lyötte minut hämmästyksellä tämän tästäkin", vastasi Stoffel.
"Tässä on todistuskappale."
Bellarion pudotti kengän pöydälle, kertoen samalla paikasta, mistä sen
oli löytänyt sekä tekemistään johtopäätöksistä.
"Sitäpaitsi huomasin tiellä kapean, valkoisen juovan. Tutkiessani
sitä tarkemmin havaitsin, että se oli vehnäjauhoa. Varissut jostakin
rikkinäisestä säkistä todennäköisesti viime yönä."
Stoffel hätkähti. Hän myönsi, ettei häneltä riittänyt miehiä
vartioimaan joka tuumaa tiestä, ja sitäpaitsi olivat yöt sangen pimeät,
milloin ei kuu paistanut.
"Minä takaan, että teillä on enemmän miehiä ensi yönä", lupasi
Bellarion, lähtien sen enempää viivyttelemättä paluumatkalle Pavoneen.
Hän tupsahti päämajaan juuri kesken käynnissä olevan sotaneuvottelun.
Pohdittiin Alessandriaan tehtävää rynnäkköä, jota ei enää voinut
viivyttää.
Kärsimätön Facino ei nykyisessä mielentilassaan tahtonut ruveta
odottelemaan jalkansa paranemista. Senvuoksi harkitsi hän paraikaa
ylimmän päällikkyyden luovuttamista toistaiseksi Carmagnolalle,
keskustellen samalla tämän, Koenigshofenin ja Giasone Trottan kanssa
rynnäkkösuunnitelmista. Monna Beatrice oli vetäytynyt talon yläkertaan
lepäämään.
Bellarionin tuomat uutiset saivat esikunnan huonolle tuulelle.
Tapansa mukaan huiskutti Carmagnola nuorukaisen syrjään.
"Tuo tuollainen ei merkitse enää mitään nyt, kun olemme päättäneet
rynnätä."
"Merkitsee vainenkin", penäsi Bellarion, kestäen tyynesti mahtavan
luutnantin kiukkuisen muljauksen. Heidän välinsä olivat edelleenkin
kireät. "Luotatte siihen, että garnisooni on nälän heikentämä. Löytöni
osoittaa, ettei niin ole laita."
Facino nyökkäsi hitaasti. Carmagnola, iänikuinen peluri, päätti nyt
panna kaikki yhden kortin varaan ja tokaisi mahtipontisuudella, johon
ylipäällikön sairastuttua kuvitteli olevansa oikeutettu:
"Me antaudumme siihenkin vaaraan. Nyt on toimittava, herra kreivi. Asia
on heti saatettava loppuun. Viivytteleminen muodostuisi äärimmäisen
vaaralliseksi."
"Ja äkkikiire vielä vaarallisemmaksi", huomautti Bellarion, saaden
Carmagnolan raivoihinsa.
"Vieköön hitto kaikki olettamuksenne!" kiljaisi luutnantti. "Joka
asiassa pitää teidän lausua julki typerät mielipiteenne, päälle
päätteeksi kokeneille sotilaille."
"Hän oli oikeassa Travon luona", lausui Koenigshofen syvällä äänellään.
"Hän voi olla oikeassa nytkin."
"Sitäpaitsi", huomautti Trotta, joka tunsi Alessandrian varustukset
paremmin kuin kukaan muu joukosta, "olisi sulaa typeryyttä rynnätä,
ellei olla aivan varmoja varusväen tilasta. Erehdys tulisi meille
kalliiksi."
"Onko muuta keinoa olemassa kuin rynnäkkö?" tivasi Carmagnola.
"Sitäpä tässä juuri olisi harkittava", sanoi Bellarion lyhyesti.
"Harkittava?" Carmagnola, aikoi jatkaa, mutta Facino vaiensi hänet.
"Aivan oikein", lausui kondottieri. "Tilanne on muuttunut ja asia on
nyt pohdittava uudelleen."
Vaikka olikin kärsimätön, käsitti Facino, että uusi toimintasuunnitelma
oli välttämätön.
Toisin ajatteli hänen luutnanttinsa. "Bellarion on ehkä erehtynyt.
Loppujen lopuksi..."
"Se ei merkitse mitään", täydensi Bellarion. "Jos Vignate todella olisi
ollut otaksumassamme asemassa, olisi hän siitä suuremmalla syyllä
yrittänyt yhä uudestaan murtautua läpi. Mutta koska hän on saanut
apua kaupungin ulkopuolelta, on hän pysytellyt toimettomana, toivoen
tietysti teidän uskovan, että hänen väkensä on nääntymäisillään. Jos
nyt hyökkäätte, työntää hän teidät takaisin ja käy sen jälkeen heti
heikentyneitten joukkojenne kimppuun varmistaen siten voittonsa."
"Kylläpä olette varma asiastanne", pilkkasi Carmagnola. "Ja
kaiken tämän olette saanut selville muulin kengästä ja muutamasta
vehnänhiukkasesta." Hän pyörähti kannoillaan ja levitti kätensä:
"Kuunnelkaa häntä vain! Ottakaa oppia herrat! Menkää mestari
Bellarionin kouluun."
"Tosiaan; eipä taitaisi olla vahingoksi", ehätti Facino sanomaan.
Carmagnolan suu loksahti auki. "Bellarion saattaa teidät häpeään.
Kuunnellessani häntä olen alkanut epäillä, että leinini on siirtynyt
säärestä aivoihini. Jatka, poikaseni. Mitä sanottavaa sinulla vielä on?"
"Ei mitään toistaiseksi. Nyt on vain muonantuojat saatava kiinni.
Se voi käydä päinsä ensi yönä luullakseni, jos vain Stoffelin väkeä
lisätään."
"Hyvin mahdollista. Miten mielestäsi olisi meneteltävä?"
Bellarion otti hiilenkappaleen ja raapusti pöydälle piirroksen. "Tässä
on tie. Muonantuojat tai -hakijat eivät voi poiketa siltä edemmäksi
kuin ehkä neljännespenikulman päähän jommallekummalle puolelle, koska
vettä on molemmin puolin. Vartioketju on kaksinkertaisena sijoitettava
tien yli rannasta rantaan. Muonan hakijat jäävät pakostakin ketjuun
kuin kalat verkkoon. Jos tämä onnistuu, kiertävät ketjun molemmat
sivustat saaliin ja yhtyvät. Täten estetään mahdolliset pakoyritykset."
Facino nyökkäsi, hymyillen partaansa. "Onko kenelläkään parempaa
ehdotusta?"
Tuokion äänettömyyden jälkeen puhui Carmagnola. "Tämä suunnitelma
lienee kyllä yhtä hyvä kuin joku muukin." Kateellisuus pilkisti esiin.
"Jos hyväksytte sen, ryhdyn asian vaatimiin toimenpiteisiin."
Facino puri huuliaan. "Luulen", sanoi hän sitten verkkaisesti, "että
juttu on jätettävä Bellarionin hoidettavaksi. Hän tuntee suunnitelmansa
parhaiten."
Ennen iltaa oli Bellarion jälleen Stoffelin luona. Hämärän laskeuduttua
marssi Aularasta Casalbaglianoon kaksisataa Koenigshofenin miestä.
Vartioketju vedettiin nyt puolimatkassa Alessandriasta Casalbaglianoon
tien yli, Tanaron rannasta toisella puolella tietä olevaan rantaan.
Bellarion itse asettui keskustaan, tielle. Stoffelin lähetti hän
oikealle, Wenzel-nimisen sveitsiläisen vasemmalle siivelle.
Yö oli pimeä. Montferratin vuorilta lähti jälleen rajuilma liikkeelle
ja pian peittivät pilvet tähtitaivaan. Siitä huolimatta oli Bellarion
käskenyt miesten maata pitkällään, koska heidän hahmonsa muuten
saattaisivat piirtyä tummaa taivasta vasten.
Tuntikausia he odottivat ääneti. Ilma oli raskas, mutta myrsky
ei ottanut puhjetakseen. Keskiyön tienoissa alkoi Bellarion jo
käydä masentuneeksi, kunnes äkkiä kuuli ääniä, varovaista astuntaa
nurmella. Silmänräpäystä myöhemmin lähestyi jo muulijono vartiota.
Muonanhakijain päällikkö oli matkannut tätä väliä niin usein, että hän
ei osannut enää odottaakaan yllätystä. Nyt hän ällistyi sanattomaksi
nähdessään yht'äkkiä ihmismuurin sulkevan tien. Tovin epäröityään
kahmaisi hän ohjakset tiukemmin käsiinsä ja kääntyi, karjaisten
käskyn perässä tuleville. Pimeydestä kuului pian sekavaa melua ja
huutoa. Jono kääntyi takaisin, mutta taaskin olivat keihäät vastassa.
Syntyi pakokauhu ja miehet yrittivät mikä minnekin. Hiljaa kiertyi
verkko heidän ympärilleen sulkien heidät yhä ahtaammalle alalle.
Lopulta heillä tuskin oli ollenkaan liikkumistilaa. Vihdoin saatiin
vähän valoa. Kymmenkunta lyhtyä syttyi ja Bellarion ryhtyi tutkimaan
apajaansa. Muulijono oli ollut pitkä ja kaikki eläimet olivat raskaasti
kuormitettuja. Ajajia, viittä kuutta nuorukaista, johti pitkä, veltto,
rokonarpinen mies. Masentuneina he seisoskelivat kuormien välissä,
kuvitellen köydensilmukan jo olevan kaulallaan.
Bellarion ei tehnyt mitään kysymyksiä. Lyhyesti antoi hän määräyksensä
Stoffelille. Oudoilta ne hieman tuntuivat, mutta Stoffel ei epäröinyt
hetkeäkään. Sata miestä jätettiin Wenzelin päällikkyyden alaisina
vartioimaan muuleja, kaksikymmentä pantiin saattamaan ajajia, muut
saivat palata kortteereihinsa.
Puoli tuntia myöhemmin kuulusteli Bellarion erään talonpojan pirtissä
muulijonon johtajaa. Vanki seisoi kahden peitsimiehen välissä ja
nuorukainen tutki hänen kasvojaan kynttilän valossa.
"Luulenpa, että olemme tavanneet aikaisemmin..." tokaisi hän äkkiä.
"Tehän olette sama veijari, jonka kanssa matkasin Casaleen... rosvo.
Lorenzaccio da Trino."
Mies räpytti pelokkaasti silmiään. "En kiellä. Mutta minä olin
ystävänne, ja ellei tuota kirottua talonpoikaa olisi ollut..."
"Vaiti!" kivahti Bellarion. Hän laski kynttilän pöydälle ja istuutui
nojatuoliin. Lorenzaccio kyräili häntä arasti, ihmetellen hänen uljasta
asuaan. Pelko esti häntä tekemästä mitään huomautuksia.
Bellarion tarkkasi häntä tiukasti tummilla silmillään ja rosvo hytisi,
vaikka yö olikin lämmin. "Tiedätte, mikä teitä odottaa?"
"Tiesin panneeni henkeni alttiiksi, mutta..."
"Köysi, ystäväiseni. Sanon sen suoraan, ettei epäilylle jäisi tilaa."
Miehen polvet hetkahtivat ja vartijain täytyi tukea häntä. Bellarionia
melkein hymyilytti. Hän nojasi leukansa käteensä ja katseli pitkän
aikaa ääneti vankiaan. Lopulta hän puhkesi puhumaan, kiusallisen
hitaasti.
"Väitätte kerran olleenne ystäväni. En voi tietää, olisitteko pysynyt
ystävänäni loppuun saakka. Jouduimme eri tahoille. Mutta sitä ennen
olitte varastanut minulta kaiken omaisuuteni. Mahdollistahan on, että
olisitte luovuttanut sen takaisin."
"Olisin varmasti!" ruikutti mies. "Pyhä Jumalan äiti, niin olisin
tehnyt!"
"Olen tarpeeksi hupsu uskoakseni teitä. Muistakaa, että eloonjäämisenne
riippuu minusta. Kohtalo lähetti teidät tielleni, jotta joutuisin
oikealle elämänuralleni, ja senvuoksi aion teitä auttaa..."
"Palkitkoon teitä Jumala! Luoja teitä..."
"Hiljaa! Älkää keskeyttäkö. Ensin haluan todisteen hyvästä tahdostanne."
"Millä tavalla minä voisin todistaa...?"
"Voitte vastata kysymyksiini selvästi ja totuutta noudattaen. Siinä on
aivan kylliksi. Jos yritättekään valehdella, on kohtalonne kuolemaakin
kurjempi. Olkaa vilpitön, niin pelastatte henkenne."
Hän esitti kysymyksensä saaden nopeat, suorat vastaukset niihin.
Lorenzaccio joutui täydellisen ristitulen alaiseksi, mutta ei
takertunut kertaakaan. Puolen tunnin kuluttua oli Bellarion saanut
kaikki haluamansa tiedot. Lorenzaccion oli palkannut Alessandrian
anastajan veli, Desanan kardinaali Girolamo Vignate. Tämä lähetti
säännöllisesti elintarpeita Alessandriaan. Ne vietiin perille öisin
kun taivas oli pilvessä. Muulit jätettiin aina Alessandriaan, missä ne
syötiin samoinkuin niiden kuormatkin, ja ajajat palasivat jalkaisin
lähtöpaikkaansa. Lorenzacciota lukuunottamatta ei ajajia koskaan
päästetty Alessandrian muurien sisäpuolelle. Lähtiessään sai hän aina
tunnussanan, jolla seuraavan kerran pääsi kaupunkiin. Kaiken kaikkiaan
oli Lorenzaccio tehnyt jo toistakymmentä tällaista matkaa. Lopuksi
kuvasi rosvo kardinaalin ja hänen veljensä sekä näiden lähimmät
miehet hyvin tarkkaan, antoi topografisia tietoja Alessandriasta ja
teki selkoa muistakin tärkeistä seikoista Pääasiat merkitsi Bellarion
muistiin.