Gabriello Maria Viscontin suunnitelmat ghibellinien vallan
lujittamiseksi menivät myttyyn, kuten odotettavissa olikin. Hän antoi
itse, aavistamatta mitä teki, pääasiassa guelfeista kokoonpannulle
neuvostolle parhaan aseen käteen, esittämällä sille ehdot, joilla
markiisi Theodore oli luvannut suostua liittoon. Markiisi vaati näet
Milanoa auttamaan häntä saamaan Genovan haltuunsa.
Della Torre nauroi tuollaiselle vaatimukselle. "Saisimme Ranskan
kuninkaan heti niskaamme!" Ja tätä mielipidettään hän sitten puolusteli
sellaisella innolla, että Facinoa lukuunottamatta muutkin istunnossa
läsnäolevat alkoivat epäillä della Torrella olevan aivan toiset syyt
vastustukseensa.
Hankkiessaan ranskalaisia palkkajoukkoja taisteluun Buonterzoa
vastaan oli Facino osoittanut, mitä hyötyä Boucicaultista saattoi
olla. Miksi ei della Torre voisi seurata Facinon esimerkkiä ja saada
hänkin ranskalaista apua — herttualle. Jos tarvittaisiin, luovuttaisi
Boucicault kyllä korvausta vastaan väkeä Facinonkin tuhoamiseksi.
"Ehkäpä", tuumi Gabriello, "Vercellin luovutus ja eräät muut takuut
riittäisivät Theodorelle yhtä hyvin." Mutta della Torre oli liittoa
vastaan. "Luovutettaisiinko Vercelli? Olemme jo nyt luovuttaneet
aivan liian paljon. Meidän on solmittava sellainen liitto, että käy
mahdolliseksi palauttaa Milanolle joitakin siltä ryöstettyjä alueita."
"Kenen kanssa voitaisiin sellainen liitto solmia?" kysyi Facino
nopeasti.
Della Torre epäröi. Hän ymmärsi, että oli vielä liian aikaista
paljastaa totuutta. Jos aavistettaisiin hänen hautovan liittoutumista
Riminin Malatestan kanssa, ryhtyisi Facino heti vastatoimenpiteisiin.
Hän painoi katseensa maahan.
"Siihen en vielä voi vastata. Mutta olen varma siitä, ettei meillä ole
mitään hyötyä liitosta Montferratin Theodoren kanssa."
Gabriello Maria sai toimekseen ilmoittaa päätöksestä markiisi
Theodorelle. Markiisi kuunteli kaikkea muuta kuin suopeana. Hän piti
päätöstä mielenosoituksena ja vihjaisi hämärästi, että Milanolla oli jo
tarpeeksi vihollisia nytkin. Vihasta puhisten hän lähti paluumatkalle
Montferratiin.
Kesäkuun alkupuolella saapui herttuan veljeltä Filippo Marialta, Pavian
kreiviltä, hätäinen, surkea avunpyyntökirje. Lodin Vignate oli lähtenyt
hävittämään Filippo Marian alueita ja Alessandria oli jo vallattu.
Kirjeen saapuessa istui herttua della Torren ja Lonaten seurassa
eräässä yksityishuoneessaan. Hän noitui ja, murisi kääriessään auki
pergamenttia, ja sysäsi sen sitten della Torrelle.
"Vieköön rutto kaikki kirjeenkirjoittajat! Osaatko lukea tuota törkyä,
Antonio?"
Della Torre tarttui kääröön. "Tämä on veljeltänne, herra Filippo
Marialta."
"Mitä tuo siannahka tahtoo? Tavallisesti muistaa hän olemassaoloni vain
apua tarvitessaan."
Della Torre luki kirjeen ääneen. Herttua nauraa hörähti pari kertaa
jollekin surkealle vetoomukselle, ja kumartui taputtamaan tuolinsa
edessä makaavan verikoiran päätä.
Kun della Torre oli lopettanut, nauroi Gian Maria vielä makeammin.
Häntä huvittivat veljen vastoinkäymiset. "Vihdoinkin on Hänen
Lihavuutensa hermostunut! Antaa vain tuon laiskan sian hoitaa asiansa
itse. Hikoileminen tekee hänelle hyvää."
"Älkäähän naurako, herra herttua", lausui della Torre vakavana.
"Olen aina sanonut, että Vignate vielä tuottaa meille ikävyyksiä.
Hän ei tyydy Lodiin. Nyt hän on lähtenyt taisteluun enemmän koko
Visconti-sukua kuin yksinomaan teidän veljeänne vastaan."
"Jumalan luut!" Herttua mulkoili neuvonantajaansa. Ja äkkiä hän
käsittämättömän raivon vallassa potkaisi koiraa, niin että se ynisten
sinkosi toiselle puolelle huonetta. "Helvetti! Olisiko minun lähdettävä
Vignatea vastaan, häh?"
"Kyllä."
"Juuri kun Buonterzo on saatu torjutuksi! Eikö minulle enää suodakaan
muunlaista ajanvietettä kuin taisteluja? Olisinpa mieluummin helvetin
herttua kuin Milanon herra."
"Pääsette tahtonne perille, ellette ryhdy toimiin", sanoi della Torre.
"Vieköön sinut piru, Antonio!" Hän sieppasi pöydältä haukansyötin ja
alkoi kiskoa siitä höyheniä. "Tuhotkaa Vignate, sanotte! Mitenkä minä
hänet tuhoan? Ranskalainen palkkaväki on palannut Boucicaultin luo.
Tämän kaupungin itarat isät pitivät kamalaa kiirettä saadakseen heidät
matkaan. Nuo ukot eivät ajattele mitään muuta kuin tukaattejaan, hitto
heidät periköön!" Hän jatkoi murisemistaan repien koko ajan höyheniä
linnunkuvasta.
Lopulta sanoi della Torre: "Vignatella ei voi olla suurtakaan armeijaa
ja Alessandrian valloitus vaati uhreja.
"Facinon kondotta kyllä riittää karkoittamaan hänet takaisin Lodiin."
Gian Maria käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa. "Entä jos ei
riittäisikään? Jos Vignate sittenkin voittaisi Facinon? Silloin kävisi
Milanon huonosti."
Äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti neuvonantajaansa. "Mitä voisimme
tehdä estääksemme Vignaten tunkeutumasta tänne? Jos voisimme..."
Hän keskeytti. Ilkeä hehku hänen silmissään ilmaisi hänen kiukkunsa
kohonneen kiehumapisteeseen.
Della Torre oivalsi, että rauta nyt oli taottava. "Me voimme", lausui
hän vakuuttavasti. "Millä tavalla, mies? Miten?"
"Liittoutumalla Malatestan kanssa vahvistaisitte asemanne
horjumattomaksi."
"Malatestan!" Herttua hätkähti kuin piston saaneena. Hänen tylsät
kasvonsa kurtistuivat aivopahasten toimiessa. "Malatesta, niin." Hän
heittäytyi uudelleen nojatuoliinsa ja mietti.
Della Torre hiipi hänen viereensä ja kuiskasi kehoittavasti.
"Tosiaankin, teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ryhtyä puheisiin
Malatestan kanssa niinpian kuin Facino on lähetetty Vignatea vastaan?"
Irstas Lonate, joka kuunteli keskustelua seisoen ikkunan luona,
tokaisi: "Ja sitten olisi pidettävä huolta siitä, ettei tuo nousukas
palaa."
Gian Marian pää painui hartiain väliin. Nyt oli hänellä tilaisuus
vapautua ainaiseksi ankarasta holhoojastaan.
"Oletteko varmat siitä, että Malatesta suostuisi?" Della Torre löi
korttinsa pöytään. "Minä olen. Hän on vakuuttanut suostuvansa liittoon
kansanne."
"Niinkö?" Herttua epäili aina. "Ja paljonko se meille maksaisi?"
Della Torre levitteli käsiään. "Malatesta ajattelee tytärtään. Jos tämä
olisi Milanon herttuatar..."
"Onko tuo joku ehto?" Herttuan ääni oli terävä.
"Vain päähänpälkähdys," vakuutti della Torre. "Mutta jos se toteutuisi,
lujittuisi liitto luonnollisesti. Perhesuhteita, nähkääs."
"Antakaas kun mietin!" Herttua nousi ja sysäsi della Torren syrjään.
Kömpelönä ja muodottomana punavalkoisessa puvussaan hän laahusti
ikkunan luo. Lonate väistyi. Tuokion verran hän tuijotti pihalle, della
Torren ja Lonaten iskiessä toisilleen silmää hänen selkänsä takana.
Äkkiä nuorukainen kääntyi, kasvot kiihtymyksestä hehkuen. "Jumalan
ja kaikkien pyhimysten nimessä! Mitäpäs harkitsemista siinä on?" Hän
nauraa hirnahti ajatellessaan Facino Canea kukistettuna suuruutena.
Yhä nauraen lähetti hän pois della Torren ja Lonaten sekä kutsutti
Facinon luokseen. Kondottierin saavuttua ojensi hän tälle Filippo
Marian kirjeen, jonka lukeminen tuotti Facinollekin vaikeuksia.
"Vakava asia", totesi Facino.
"Tarkoitatte, että Vignate voi käydä vaaralliseksi?"
"Ei niinkauan kuin hän on yksin. Mutta hän voi saada apua Estorre
Viscontilta ja muiltakin vehkeilijöiltä. Yksin ovat he voimattomia,
mutta liittoutuneina he voisivat saada paljon aikaan. Ja Vignaten teko
voi helposti houkutella muita seuraamaan esimerkkiä."
"Entä sitten?"
"Vignate on tuhottava ja ajettava pois Alessandriasta viipymättä."
"Miten ajattelette sen käyvän päinsä?" mutisi herttua.
"Minulla on tällä hetkellä kaksituhattakolmesataa miestä. Jos
miliisiväki..."
"Se tarvitaan puolustamaan kaupunkia, jos Estorre tai joku muu
hyökkäisi."
Facino ei inttänyt vastaan.
"No, ryhdynpä toimeen siis."
Jo aikaisin seuraavana aamuna hän lähti liikkeelle, saapuen illalla
Paviaan, missä kuumuuden rasittamat sotilaat saivat lepohetken
punaisten muurien kupeella. Bellarion ei tälläkään kertaa epäröinyt
esittää omaa sotasuunnitelmaa Facinon esikunnalle. Se oli täydellisesti
ristiriidassa muiden mielipiteitten kanssa. Nämä kannattivat
marssimista suoraan Vignaten kimppuun. Bellarion taas ehdotti, että
ensin vallattaisiin tällä hetkellä aivan turvaton Lodi, missä tuskin
kohdattaisiin vastustusta, koska Vignaten koko armeija oli Alessandrian
muurien sisäpuolella.
Facino hymyili nuorukaisen itsetietoisuudelle ja tästä rohkaistuneena
ryhtyi Carmagnola pistelemään:
"Suoran hyökkäyksen karttaminen on tietenkin aivan luonteenne mukaista,
mutta unohdatte, herraseni, että teidän ritariutenne myös velvoittaa
johonkin."
"Toivottavasti ei kuitenkaan esiintymään höperönä", tokaisi nuorukainen.
"Pidättekö minua sellaisena?" Carmagnolan ääni oli ärsyttävä.
"Te puollatte suoraa hyökkäystä. Härkä hyökkää myöskin suoraan kohti,
mutta en ole koskaan kuullut sitä pidettävän edes älykkäänä eläimenä."
"Vertaatte siis minua härkään?" Carmagnola punastui havaitessaan
Koenigshofenin ja Stoffelin hymyilevän.
"Hiljaa!" murahti Facino. "Emme ole kokoontuneet lörpöttelemään
keskenämme. Välistä sinä käyt liian nokkavaksi, Bellarion."
"Niin sanoitte ennen Travonkin taistelua."
Facino iski suuren nyrkkinsä pöytään. "Jumalavita! Aiotko hypätä
nenälleni. Muurinsärkemistaktiikka ei ole minun mieleeni ja
siksi käytän muita keinoja, mutta siitä huolimatta aion hyökätä
Alessandriaan, koska Vignate on siellä."
Bellarion vaikeni. Ja neuvoteltuaan Filippo Marian kanssa tämän
suuressa linnassa jatkoi Facino matkaansa, lisättyään joukkojaan
kuudellasadalla italialaisella palkkasoturilla, jotka Filippo Maria
oli luovuttanut, ja joita johti Giasone Trotta-niminen onnensoturi.
Sitäpaitsi otti hän Paviasta mukaansa piiritystykistöä.
Kuitenkaan hän ei pysähtynyt niin lähelle Alessandriaa, että tykeistä
olisi ollut mitään hyötyä. Hän tiesi, että Alessandrian kolmesataa
vuotta aikaisemmin rakennetut varustukset olivat harvinaisen lujat.
Ja senvuoksi aikoi hän ensin heikentää sen nykyisiä valtiaita
piirittämällä ja eristämällä kaupungin.
Mennen Pon yli Bassignanon läheisyydessä marssitti hän joukkonsa
Tanaron vasenta rantaa pitkin Pavoneen asti, kolmen penikulman päähän
Alessandriasta. Tänne hän majoittui, sijoittaen joukkonsa riisipeltoja
täynnä olevalle alangolle ympyrään, jonka säde oli kolmen penikulman
pituinen. Sotilasketju katkaisi Tanaro- ja Bormidajoet juuri niiden
yhtymäkohdan yläpuolella, ulottui siitä Marengoon, katkaisi jälleen
Bormidan, jatkui Aularaan etelässä ja Casalbaglianoon lännessä, kulki
taas yli Tanaron ja yhtyi alkupäähänsä Pavonessa sivuten pohjoisessa
San Michelea.
Niin näpsästi oli piiritysliike suoritettu, etteivät alessandrialaiset
asiata aavistaneetkaan, ennenkuin heidät aamulla pysähdytettiin
piirityslinjoilla, heidän pyrkiessään pois kaupungista. Jokainen
palautettiin takaisin.
Näiltä saatiin myös tietää, eräissä tapauksissa vasta kidutuksen
jälkeen, että kaupungissa oli niukanlaisesti elintarpeita, joten
pitkäaikaista piiritystä tuskin kestettäisiin. Tätä todisti
Vignatenkin käytös. Kerrottiin hänen raivoavan satimeen joutuneen
suden lailla. Neljä kertaa yritti hän murtautua piiritysketjun läpi.
Facino oli kuitenkin piiritysjoukkojen sisäpuolelle asettanut vielä
tiedustelulinjan, joka aina ajoissa ilmoitti vihollisen liikkeistä,
niin että kulloinkin tiedettiin, mistä Vignate aikoi pyrkiä läpi,
ja osattiin valmistautua häntä estämään. Maasto auttoi myös Facinoa
paljon. Vignaten valioväki, ratsumiehet, saattoi vain työläästi liikkua
hetteisellä alangolla.
Facino antoi määräyksen, ettei vankeja saanut ottaa. Samoin kehoitti
hän sotilaita olemaan surmaamatta tarpeettoman paljon vihollisia. Oli
vain eduksi, että mahdollisimman moni suu oli syömässä Alessandrian
muonavarastoja.
"Kysymys on tietenkin ihmishengistä", huomautti Bellarion avaten ensi
kerran suunsa senjälkeen kuin Facino oli hänet edellisen neuvottelun
aikana vaientanut.
Häntä tuijotettiin pitkään.
"Mistäpä muusta voisikaan olla kysymys?" uteli Carmagnola.
"Hevosista. Jos niitä jää henkiin, kelpaavat ne varsin hyvin ravinnoksi
viime hädässä."
Asiaa käsiteltiin juuri kuin Vignate teki kolmannen hyökkäyksensä.
Tällä kertaa ei vihollista napattu keihäisiin, vaan Facino käski
pyssymiesten ampua hevoset hyökkääjien alta.
Joko Vignate ymmärsi, mihin Facino pyrki, tai sitten hän havaitsi,
että maasto todella oli liian tukala ratsuväelle, joka tapauksessa
suoritti jalkaväki neljännen hyökkäyksen. Se suunnattiin pohjoiseen
päin. Vignate pani liikkeelle kaksituhatta miestä ja jos nämä olisivat
olleet kevyemmin aseistetut ja parempien upseerien johdossa, olisi
yritys luultavasti onnistunut, sillä vastustajien lukumäärä oli paljon
pienempi. Vignate oli kuitenkin tottumaton käsittelemään jalkaväkeä
ja erehtyi samalla tavalla kuin ranskalaiset Agincourtin luona. Hänen
jalkamiehensä lähtivät hyökkäämään samanlaisissa varuksissa kuin
ratsumiehetkin, mutta raskas aseistus ja pehmeä maasto uuvuttivat
heidät niin perinpohjin, että he haukkoivat henkeään päästessään
piirityslinjoille. Ilokseen ja kummakseen he eivät menettäneet henkeään
enempää kuin vapauttaankaan.
Tämän epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen saapui Facinon leiriin kolme
kaupungin edustajaa sekä eräs Vignaten kapteeni.
Heidät ohjattiin matalaan huoneeseen, jossa ei ollut muita koristuksia
kuin seinällä puutuolin yläpuolella riippuva, kömpelötekoinen, maalattu
ristiinnaulitun kuva. Tuolin edessä oli pitkulainen honkapöytä ja
ikkunan ääressä yksinkertainen kirjoituspöytä. Neljä tuolia ja matala
nojatuoli täydensivät sisustuksen.
Lattialle oli sinne tänne siroteltu tuoksuvia rosmariinin- ja
sitruunanoksia, jottei huoneen alastomuus niin pistäisi silmään.
Nojatuolissa leveili muhkea Carmagnola, yllään tavanmukainen sinisen
ja punaisen kirjava puku, tukka koottuna jalokivillä koristettuun
hiusverkkoon ja säärissä kirjavat sukat. Tuoleilla istuivat Stoffel,
Koenigshofen, Giasone Trotta ja Vaugeois, burgundilaisten päällikkö.
Bellarion nojasi Facinon istuimen selustaan. Neuvottelijat pyysivät
kondottieria esittämään ehtonsa piirityksen lopettamiseksi.
"Pavian herra kreivi", lausui Facino, "ei aio olla liian ankara
niille alessandrialaisille alamaisilleen, jotka ovat pysyneet
hänelle uskollisina. Hän ymmärtää, että heidän on ollut alistuttava
väkivallan edessä, ja siksi tyytyy hän viidenkymmenentuhannen floriinin
korvaukseen tämän sotaretken aiheuttamien menojen peittämiseksi."
Neuvottelijat tunsivat olonsa taas siedettävämmäksi. Mutta Facinopa
ei ollutkaan vielä lopettanut. "Sitäpaitsi vaadin minä niinikään
viittäkymmentätuhatta floriinia miehistölleni, ellette halua
heidän ryöstävän kaupunkia." Alessandrian edustajat pelästyivät.
"Satatuhatta kultafloriinia!" huudahti eräs heistä. "Herra se
on..." Facino kohotti kätensä. "Tämä on vaatimus, mitä Alessandrian
neuvostoon tulee. Puhuaksemme sitten Vignatesta, huomautan, että
hänellä on aikaa huomiseen keskipäivään asti lähteä joukkoineen
Alessandriasta. Kuitenkin on hänen jätettävä kaupunkiin kaikki aseet;
varukset, härät ja sotatarpeet. Sitäpaitsi on hänen sitouduttava joko
henkilökohtaisesti tai Lodin neuvoston kautta suorittamaan Pavian
kreivin kaupungille Alessandrialle satatuhatta floriinia korvaukseksi
kaupungin kärsimistä vahingoista. Lisäksi lähetetään Lodiin
kahdentuhannen miehen suuruinen miehitysarmeija, joka majoittuu Lodiin
ja ylläpidetään kaupungin kustannuksella siksi kunnes edellämainittu
korvaus on suoritettu. Ellei tämä suoritus tapahdu kuukauden kuluessa
ryöstetään kaupunki."
Vignaten neuvottelijain myötä lähettämä upseeri, mustapintainen mies
nimeltään Corsona, kirosi karkeasti. "Ehtonne ovat liian ankarat",
murisi hän.
"Sangen terveelliset", korjasi Facino. "Herra Vignatelle on
osoitettava, ettei rosvoileminen saa tulla kysymykseen."
"Ja te luulette hänen suostuvan?" Mies oli pilkallinen. Neuvottelijat
valtasi pelko.
Facino hymyili julmasti. "Jos Vignatella on muita keinoja, käyttäköön
niitä. Tarjoukseni kestää vain neljäkolmatta tuntia. Senjälkeen käy
hänelle vaikeammaksi päästä kanssani sopimukseen."
"Vaikeammaksi!" huudahti Corsana aikoen vielä lisätä jotakin, mutta
Facino viittasi kädellään. "Voitte mennä."
Kaksikymmentäneljä tuntia kului, mutta neuvottelijat eivät palanneet.
Vielä seuraavanakaan päivänä ei saatu Vignatelta mitään viestiä.
Facino ärtyi, eikä hänen tuulensa käynyt paremmaksi kun vielä kaiken
kukkuraksi leinikin iski hänen raajoihinsa.
Kuukausi kului. Eräänä iltana istui Facino upseeriensa kanssa
illastamassa. Vain Stoffel puuttui seurueesta, hänet kun oli
komennettu Casalbaglianoon. Kondottieri, jota pienimmätkin asiat
tätänykyä suututtivat, morkkasi ruokaa. Se oli muka käynyt kovin
kehnoksi. Giasone Trotta, jonka vastuulla muonituspuoli oli, katsoi
velvollisuudekseen selittää:
"Jos tämä piiritys kestää vielä kauan, näännymme itse nälkään. Mieheni
ovat puhdistaneet koko maaseudun melkein kymmenen penikulman alueella
joka suuntaan!"
Hän oli puhunut leikilliseen sävyyn, mutta Facino oli melkein
räjähtämäisillään.
"Vieköön minut hitto, jos voin käsittää, miten he kestävät tätä.
Heiltähän olisi pitänyt elintarpeitten loppua jo viikon kuluttua."
Koenigshofen siveli miettivästi punaista partaansa "Kovin salaperäistä
tosiaan."
"Ähä! Sehän se minua suututtaa. Heidän täytyy saada elintarpeita
jostakin."
"Tuiki mahdotonta!" Carmagnola pullisteli poskiaan. Piiritysketjun
tarkastus oli hänen vastuullaan.
"Miten tämä sitten on selitettävissä? Tuskinpa he toisiaankaan syövät
sentään", virkkoi Bellarion.
Carmagnola loi häneen pahansuovan katseen sinisistä silmistään.
"Oliko tuo joku arvoitus?" marisi hän. "Ei teistä juuri ole arvoitusten
pohtijaksi, Francesco", leukaili Bellarion. "Minun olisi pitänyt
muistaa se."