Sinä iltana juttelivat Facino Cane ja Bellarion sangen myöhäiseen.
Pavian matka lykkääntyi päivä päivältä. Kirjoitettu oli, ettei
Bellarion saisi nähdä tätä matkansa päämäärää ennenkuin erinäisten
vuosien kuluttua.
Facino oli löytävinään nuorukaisessa moniaita omia
luonteenominaisuuksiaan. Bellarion, tuo erikoisen näköinen poika, oli
sukkelajärkinen ja terävä, oppinut ikäisekseen ja lujatahtoinen. Facino
ihaili myös hänen ulkonaista olemustaan, voimakkaita, norjia jäseniä ja
rohkeita, ilmeikkäitä kasvoja. Jos Jumala olisi lahjoittanut hänelle
pojan, olisi hän toivonut tämän olevan Bellarionin kaltaisen. Tästä
ajatuksesta ei ollut pitkältä päätökseen: hän kiinnittäisi Bellarionin
itseensä niillä siteillä, jotka nuorukainen jo oli hänelle osoittanut
— ottaisi hänet todella kasvatikseen. Facinon äkkinäinen päätös oli
sangen kuvaava. Ripeä toiminta oli sotilaan verissä. Kolmantena päivänä
saapumisestaan kertoi nuorukainen seikkailustaan Montferratissa.
Hänellä oli kuuntelijana paitsi Facinoa myös tämän kaunis, nuori
puoliso. He nauroivat ja ihmettelivät vuoroon, tarinan edistyessä.
Vihdoin sanoi Facino:
"Ovela kettu, tuo markiisi Theodore. Mutta hänen viekkautensa on myös
hänen tuhonsa. Tunnen hänet hyvin. Opin aseidenkäytön hänen isänsä
palveluksessa. Ja sotilaan ura on totisesti miehevämpi kuin papin."
Näin siirtyi hän äkkiä markiisi Theodoresta Bellarionin asioihin.
"Aiotteko vakavissanne hukata elämänne luostariin? Tehän olette mitä
parhainta sotilasainesta."
Bellarion huokasi. Kolme päivää oli hän viettänyt täällä kuin unessa.
Facino oli niin peräti toisenlainen kuin hän oli kuvitellut silloin
kun kysymättä otti hänen nimensä omakseen. Hän vastasi kreiville
apotin sanoilla: "Pax multa in cella, foris autem plurima bella". Ja
kuitenkin...
Facino jatkoi: "Oliko luostarin rauha parempi kuin maailman
levottomuus? Eikö vääryyksien oikaisemisessa olisi paljon tekemistä?
Eivätkö työ ja taistelu olleet jokaisen miehen asia?"
Bellarion huokasi jälleen. Facino, joka tarkkasi häntä melkein
nälkäisellä ilmeellä, pitkitti:
"Eikö se, joka sulkeutuu kammioon pelastaakseen sielunsa, ole miehen
kaltainen, joka kaivoi talenttinsa maahan?"
Hän kehitteli hetken tätä ajatusta ja siirtyi sitten kertomaan
taisteluista ja kansojen vapautuksista. Hän oli voitokkaana päällikkönä
ollut mukana lukuisilla sotaretkillä ja hänen muistelmansa tarjosivat
mitä mielenkiintoisinta kuultavaa. Bellarion teki silloin tällöin
jonkin huomautuksen, osoittaen hämmästyttävän terävää käsityskykyä
kun Facino antautui selittämään jotakin strateegista tai taktillista
tehtävää. Näin solmittiin uusi side heidän välillään.
Syvällä jossakin sielunsa sopukassa tunsi Bellarion kummallisen halun
orastavan. Hänen oli vietävä Montferratin ruhtinattarelta saamansa
tehtävä päätökseen. Tuo ajatus oli vielä tällä hetkellä kuin unelma,
utuinen ja epämääräinen. Mutta jos hän astuisi sisään ovesta, jonka
Facino hänelle niin auliisti avasi, silloin toteutuisi varmasti tuo
haave.
He keskustelivat Facinon asunnon pylväskäytävässä. Facino ja hänen
puolisonsa istuivat nojatuolissa, Bellarion taas nojasi selkänsä
solakkaan pilariin. Aurinko paistoi pihalle, jolla tähän aikaan
päivästä ei näkynyt ketään. Bellarionilla oli yllään Facinon
lahjoittama upea puku. Lyhyttä tunikkaa kiristi sinipunainen nahkavyö
ja tukka lainehti pehmeänä ja kammattuna niskassa. Hän oli kerrassaan
komean näköinen siinä seisoskellessaan, ja kreivitär, joka katseli
häntä hieman väsyneillä sinisillä silmillään, ajatteli itsekseen, ettei
tuo uljas nuorukainen sittenkään voinut olla Facinon poika, niinkuin
joku juorukello jo oli ehtinyt väittää.
"Herra kreivin neuvo on viisas", huomautti hän. "On aivan ilmeistä,
ettei teitä ole tarkoitettu luostariin."
Tämä kaunis nainen oli vasta kolmissakymmenissä, kooltaan
keskimittainen ja sopusuhtainen. Hänen koko olemuksessaan oli jotakin
kissamaista, ja kissan toivat mieleen hänen vihertävät silmänsäkin,
jotka tavallisesti hiukan uneliaina, mutta samalla rohkeina loistivat
eboniittimustan tukan ympäröimissä vaaleissa kasvoissa.
Bellarion katseli häntä silmää räpäyttämättä ja tuo katse sai Tendan
kreivin ylpeän tyttären kumman levottomaksi. Hän liikutti hitaasti
viuhkaansa, siirtäen katseensa syrjään.
"Olisin naurettava, jos odottaisin enempiä kehoituksia", virkkoi
Bellarion.
"Olette sangen kohtelias, herraseni", vastasi kreivitär laiskasti
hymyillen. Yhtä laiskasti hän nousi ja lisäsi: "Saat hyvän oppilaan,
Facino."
Facino ryhtyi viivyttelemättä työhön. Tehtyään kerran päätöksen ei hän
enää aikaillut. Jo seuraavana päivänä lähti hän vaimonsa, palvelijainsa
ja Bellarionin kanssa Abbiategrasson metsästyslinnaan, ja täällä alkoi
nyt nuorukaisen sotilaskasvatus, jota jatkui aina joulun seuduille.
Unelman tuntu katosi ja Bellarion havahtui jälleen todellisuuteen.
Hän sai ensin ratsumiehen kouluutuksen, oppien hevosenhoidosta kaikki
mitä opittavissa oli. Sitten seurasi aseharjoituksia, ankaraa työtä.
Facino ohjasi itse häntä kaikessa, tosinaan rajusti ja maltittomana,
mutta kuitenkin lopulta rajattoman kärsivällisenä. Miekkailun vaikean
taidon, joka kysyy sekä voimia että näppäryyttä, hän oppi nopeasti,
ennenpitkää kuontui hänestä myös oiva painija ja tarkka ampuja,
saipa hän tutustua uuteen, peloittavaan aseeseen, tykkiinkin, jonka
moraalinen vaikutus oli suurempi kuin sen todellinen teho. Muuan
Facinon palveluksessa oleva sveitsiläinen kapteeni Stoffel opetti häntä
käsittelemään pertuskaa, ja eräältä Soto-nimiseltä espanjalaiselta sai
hän ohjausta tikaritaistelussa.
Samaan aikaan otti myös kreivitär hänet oppilaakseen. Joka ilta
uhrattiin tunti tanssinopetukseen, ja välistä lähdettiin myös ratsain
haukkametsästykseen Ticinon rannoilla humiseviin metsiin. Kreivitär oli
Bellarionin mielestä liiankin innostunut tähän urheiluun.
Eräänä syksyisenä päivänä, tuulen tuodessa ensimmäisen viestin
lumen asumasijoilta, olivat kreivitär Beatrice ja Bellarion muuatta
saalistavaa haukkaa seuratessaan saapuneet pienen puron rantaan. Vaikka
puro nyt olikin tulvillaan vettä, tunsi Bellarion paikan samaksi, jossa
kerran oli joutua Gian Marian koirien revittäväksi.
Juuri heidän pysähtyessään iski haukka kolmannen kerran. Kahdesti oli
riista, kaunis haikara, saanut väistetyksi, mutta tällä kertaa joutui
se vainoojansa kynsiin ja molemmat linnut putosivat huimaa kyytiä
alaspäin. Muuan rengeistä riensi syötti kädessä vangitsemaan haukkaa ja
pelastamaan saalista.
Äänettömänä katseli Bellarion kreivitärtä, joka melkein lapsellisella
ihastuksella ilmaisi tyydytyksensä haukan saavutuksen johdosta.
"Mainio isku! Mainio isku!" hoki hän, odottaen ilmeisesti
Bellarioninkin suusta tunnustusta. Lopulta hän ei malttanut olla
suoraan kysymättä: "Eikö ollutkin?"
Hajamielisesti Bellarion veti suutaan hymyyn. Kreivitär tuntui hänestä
huvittavalta kiihkossaan.
"Ajattelin muuatta toista haikaraa, joka niinikään oli joutua haukan
saaliiksi tällä paikalla." Ja hän kertoi herttuan koirista.
"Tämä on siis pyhää maata", virkkoi kreivitär hiukan uhitellen.
Bellarion ei välittänyt hänen sävystään, vaan jatkoi. "Ja tästä
johtuivat ajatukseni muihin asioihin." Hän viittasi kädellään puron
yli. "Tuota tietä tulin Montferratista."
"Miksi puhutte noin vihaisella äänellä? Teidän ei kaiketi ole tarvinnut
katua tuloanne."
"Päinvastoin, olen kiitollinen. Mutta toivon jonakin päivänä voivani
palata tuota samaa tietä suorittaakseni erään velan."
"Se päivä ei toki liene koittanut vielä. Aurinko laskee jo, ja kotiin
on melkoinen matka. Jos siis olette uneksinut loppuun, voimme kai
lähteä paluumatkalle."
Kreivittären ääni oli hieman pureva ja Bellarion huomasi sen.
Montferratin mainitseminen oli suututtanut kreivitärtä, vaikka
Bellarion ei ymmärtänyt, minkä vuoksi. Karkoittaakseen tuon
pahantuulisuuden hän jutteli innokkaasti heidän ratsastaessaan
metsästyslinnaa kohti, ja yhtäkkiä sai hän tietää syyn kreivittären
suuttumukseen. Tämä sanoi näet:
"Tarkoitatteko jättäneenne sydämenne Montferratiin?"
"Sydämeni?" Nuori mies katseli häntä ihmetellen ja nauroi. "Eräässä
mielessä kyllä. Jätin sinne vyyhden, joka vielä on selvittämättä. Jos
se merkitsee sydämen jäämistä sinne, niin..." Hän vaikeni.
"Joku Perseus ja Andromeda-juttu! Ritaritarina! Ah, teillä on joku
lemmenseikkailu siellä."
"Miksi olette niin katkera, rouva?"
"Katkera? Minähän nauran."
"Nauratte. Mitä naurettavaa siinä on?"
"Teidänkö lemmensairaudessanne? Ruhtinatar Valeria ja..."
Bellarion ähkäisi, mutta purskahti sitten itsekin nauruun.
"Mistä tämä äkkinäinen ilo?"
"Kerroittepa hauskan jutun, rakas madonna. Nimetön Bellarion rakastunut
prinsessaan! Oletteko huomannut minussa muitakin hulluuden oireita?"
Nuori mies oli todella iloinen, vaikka hän pilaili, tuumi kreivitär,
tarkatessaan seuralaistaan pitkien silmäripsiensä alitse.
"Ellette uneksi rakkaudesta, niin mitä sitten haaveilette?"
Bellarion vastasi tyynesti: "Mitä ikinä se lieneekin, rakkautta se
ei ole. Mitäpä tietäisin minä rakkaudesta? Mitä tekemistä on minulla
rakkauden kanssa?"
"Miksi vavahditte mainitessanne rakkauden? Opettivatko luostarin isät
teitä pelkäämään lempeä?"
"He eivät puhuneet minulle lemmestä mitään. Mutta vaisto neuvoo minua
kavahtamaan joutumasta naurunalaiseksi. Olen nimetön Bellarion,
kurjuudessa syntynyt, armopaloista elänyt..."
"Hurskasta kainoutta! Pyhää nöyryyttä!"
"Pitäisikö minun rehennellä kenties?"
"Rehennellä? Miksi? Teidän iällänne ei Facino ollut teitä kummempi.
Hän on lähtenyt syvistä riveistä, eikä hänellä ollut läheskään
teidän edellytyksiänne, ei kauneutta eikä oppia enempää kuin
käyttäytymistaitoakaan. Rouva, aiotteko tehdä minut turhamaiseksi?"
"Valistan teitä vähän. Katsokaa Ottone Buonterzoa, Facinon
asekumppania. Hänkin syntyi kurjuudessa, mutta kohotti jo nuorena
katseensa tähtiin. Mies pyrkii sinne, minne hän katsoo. Pää pystyyn,
poika."
"Jotta kompastuisin ensimmäiseen esteeseen tielläni."
"Kompastuivatko nuo muut? Ottone on tyranni Parmassa, itsevaltias
ruhtinas. Facino voisi olla samanlainen, jos hänellä olisi siihen
halua. Hän meni naimisiin minun kanssani, eikä minun sukuperäni ole
huonompi kuin Montferratin ruhtinattarenkaan. Mahdollisesti hän on
rikkaampi tai kauniimpi. Onko?"
"Rouva", sanoi Bellarion, "en ole koskaan nähnyt kauniimpaa naista kuin
te." Hänen tyyni äänensä teki vastauksen merkitsevämmäksi kuin se itse
asiassa oli.
Tumma puna levisi kreivittären vaaleille kasvoille. Hän kätki katseensa
silmäripsiensä taa ja hieno hymy karehti hänen täyteläisillä,
kaunismuotoisilla huulillaan. Sitten ojensi hän kätensä ja laski sen
tuokioksi nuorukaisen kädelle.
"Onko tuo totta, Bellarion?"
Nuori mies tuli hiukan levottomaksi moisesta kiihkeydestä.
"Totta", vastasi hän lyhyesti.
Kreivitär huokasi ja hymyili jälleen. "Olen hyvilläni. Toivoin teidän
pitävän minusta, Bellarion. Pelkäsin Montferratin ruhtinattaren
olevan... esteenä."
"Mitä hän estäisi? En oikein ymmärrä. Olisinko minä kiittämätön herra
kreiville ja teille? Voisinko olla muuta kuin nöyrin orjanne?"
Kreivitär Beatrice katsahti häneen uudestaan, tällä kertaa kalpeana ja
teräksenkiiltävin silmin.
"Ah, olette kiitollinen!" sanoi hän.
"Niinpä tietenkin."
"Niin. Kiitollisuus on kaunis piirre, ja harvinainen. Mutta tehän
olette joka suhteessa hyveellinen, vai mitä?"
Hän pistelee, tuumi Bellarion.
He olivat ehtineet metsään. Ja yht'äkkiä ympäröi heidät äänettömyys.