Bellarion vietiin takaisin tyrmään kaupunginmuurin korkeassa tornissa.
Hän sai vielä kerran seurustella mitä inhoittavimpien hylkyjen kanssa.
Mutta jo tuntia myöhemmin tuli käsky siirtää hänet pieneen kammioon,
jonka lasiton ristikkoikkuna antoi vihreälle tasangolle. Vehmauden
halki kiemurteli Po hopeaisena vyönä etsien tietä Lombardiaan.
Hiukan myöhemmin illalla saapui markiisi Theodore hänen luokseen,
saadakseen kuulla peittelemättömän totuuden. Bellarion valehteli
hänelle yhtä sujuvasti kuin hän oli valehdellut podestàlle.
Kuitenkin pysytteli hän nyt lähempänä totuutta. Salaliittolaiset olivat
alkaneet epäillä häntä kuultuaan hänen käyneen hovissa. Selityksiä
oli vaadittu ja hän oli niitä antanut. Kuitenkin oli hänet teljetty
ullakkohuoneeseen, kunnes Ciglianosta saataisiin varmennus hänen
väitteilleen. Kreivi Spigno, joka pelkäsi henkensä olevan vaarassa,
tuli yöllä häntä vapauttamaan.
"Mikä sai minut päättelemään", sanoi Bellarion, "että hänkin oli teidän
korkeutenne asiamies."
Salaliittolaiset, jatkoi hän, olivat kuitenkin varuillaan. Juuri kun
Spigno oli ollut häntä vapauttamassa, yllättivät he kreivin. Onneksi
oli Spigno ehtinyt antaa hänelle, Bellarionille, tikarin. Syntyi
kahakka, jossa kreivi surmattiin. Bellarion taisteli henkensä edestä
ja haavoitti tällöin Barbarescoa sekä luultavasti paria muutakin, ja
pakeni sitten erääseen huoneeseen, jonka oven telkesi. Tämänjälkeen hän
oli hypännyt ikkunasta ulos, joutuen suoraan vartion käsiin.
"Ellei teidän korkeutenne olisi kehoittanut minua käymään hovissa, ei
tämä olisi tapahtunut. Loppujen lopuksihan ovat vehkeilijät kuitenkin
paenneet ja teidän korkeutenne on nyt pelastettu."
"Pelastettu!" Hänen korkeutensa nauroi julmasti. Hänen ilmeessään
ei tällä hetkellä ollut jälkeäkään siitä hyväntahtoisuudesta, jota
montferratilaiset olivat oppineet rakastamaan. Vaaleat, siniset silmät
olivat teräksenkovat ja kasvot uhosivat häijyyttä.
"Vielä mitä! Olette sotkenut koko jutun."
"Vai sotkenut! Jospa olisin kertonut podestàlle, mitä todella tapahtui
Barbarescon talossa —"
"Jos olisitte!" keskeytti markiisi kiukkuisesti. "Tosiaankin. Mitäpäs
teidänlaisenne nulkin puheista?"
Bellarion havaitsi, että valtionhoitaja levottomuudessaan puhui mitä
sattui.
"Teidän korkeutenne sanat ovat ylen hämärät." Nuorukaisen ääni oli
melkein halveksiva. "Ehkäpä minun lopultakin on pakko kertoa totuus,
pelastaakseni henkeni."
"Henkenne? Kuka teidän hengestänne välittää?"
"Minä itse välitän siitä enemmän kuin kenenkään muun hengestä."
Markiisi irvisti ja hänen katseensa kävi yhä kovemmaksi. "Alatte olla
hankala käsiteltävä, ystäväiseni."
Bellarion huomasi markiisin pelkäävän, että perinpohjainen tutkimus
asiassa paljastaisi syvimmänkin salaisuuden, valtionhoitajan oman osan
salahankkeessa. Hänhän oli omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi
ryhtynyt yllyttämään vehkeilijöitä ensin Spignon ja sitten Bellarionin
kautta.
"Niin, te käytte hankalaksi", kertasi hänen korkeutensa. "Herttua Gian
Galeazzo ei olisi siekaillut kanssanne. Hän olisi empimättä antanut
katkaista kalliin kaulanne. Kiittäkää luojaanne, etten ole Gian
Galeazzo."
Hän otti esille köysikäärön, jonka oli piilottanut viittansa alle ja
viskasi sen Bellarionin jalkoihin. Tuolille pani hän pari karkeaa
viilaa.
"Jos katkaisette jonkun tangon ristikosta, mahdutte kyllä läpi. Sitokaa
köysi ristikkoon ja laskeutukaa maahan, mutta vasta pimeän tultua.
Joudutte näin ilman muuta muurien ulkopuolelle. Menkää matkoihinne,
älkääkä enää koskaan näyttäytykö Montferratissa. Jos sen teette, saatte
varmasti roikkua hirsipuussa — karkaamisesta."
"Sen ansaitsisinkin", myönsi Bellarion. "Teidän korkeutenne ei tarvitse
olla huolissaan."
"Enkö, koira?" Valtionhoitaja mittaili häntä jäätävällä katseellaan
tuokion, pyörähti sitten kannoillaan ja poistui.
Kun seuraavana aamuna saatiin kuulla, että vanki oli karannut,
levitettiin Casalessa mitä ihmeellisimpiä huhuja. Ainoastaan
markiisi Theodore oli käynyt pidätetyn luona, eikä häntä epäillyt
kukaan, lukuunottamatta ruhtinatar Valeriaa, joka sanoi uskolliselle
Dionaralleen:
"Siinä näet. Eikö käynyt ennustukseni toteen? Enkö ollut oikeassa
tuon kehnon nulikan suhteen?" Mutta hänen äänessään ei ollut sitä
tyytyväisyyden sävyä, jonka tavallisesti voi havaita, kun joku toteaa
otaksumansa oikeaksi.
Samaan aikaan oli Bellarion jo päässyt turvaan Milanon alueelle. Hänen
ajatuksensa askaroivat kuitenkin vielä Montferratissa ja ruhtinatar oli
niiden keskeisimpänä kohteena.
Hän yöpyi muutamassa Candian majatalossa ja muisti makuulle mennessään
ruhtinattaren antamat viisi tukaattia, joista hänellä vielä oli kolme
jälellä.
"Jonakin päivänä maksan ne takaisin", ajatteli hän.
Seuraavana aamuna hän nousi varhain, jatkaakseen matkaa Paviaan.
Miettiessään tulevaisuuttaan havaitsi hän kuitenkin, etteivät opinnot
enää kangastaneet niin houkuttelevina kuin luostarista lähtiessä. Viime
päivien tapahtumat olivat aukaisseet hänen silmänsä näkemään monet
asiat toisessa valossa kuin aikaisemmin.
Hän otti uudelleen harkittavakseen kerettiläiset mielipiteensä
synnistä. Isät olivat ehkä sittenkin olleet oikeassa. Olivatko synti
ja paha synonyymeja, siitä hän ei kuitenkaan päässyt selville. Vain
siitä hän oli varma, että pahuutta ei maailmasta suinkaan puuttunut.
Mahtoikohan paha olla lopultakin se voima, joka ihmisten kohtalot
määrää, hyvän supistuessa jonkinlaiseksi passiivisen vastarinnan
muodoksi? Kenties saattoi tuo vastarinta olla aktiivistakin, mutta
siinä tapauksessa se ilmeni pahan hahmossa, jotta paha alati säilyisi.
Siinä oli nyt hänen kumoamaton syllogisminsa. Tomuksi se oli hajonnut
maailman ensi kosketuksesta. Ja kuitenkin, turmeluksesta huolimatta,
tuntui vaikealta kääntää selkänsä maailmalle. Elävien, toimivien
miesten koulu kutsui paljon houkuttelevammin kuin oppinut Chrysolaras.
Bellarion muisti antautuneensa tehtävään, jota ei vielä voinut pitää
loppuun suoritettuna.
Toinen kirja.