Spigno laski lyhdyn lattialle ja astui lähemmäksi.
"Pysykää hiljaa", mutisi hän. "Kääntykäähän, jotta saan kätenne
vapaiksi." Hän katkaisi tikarillaan Bellarionin ranteita kahlehtivan
nuoran.
"Ottakaa kengät jaloistanne. Nopeasti."
Bellarion vapautui kömpelösti jalkineistaan. Hänen ajatuksensa kiitivät
nopeasti, eivätkä ne koskeneet yksinomaan pakoa. Vaikka vapaus vielä
tällä hetkellä oli vain kangastus, askaroi mieli jo ritariseikkailussa
jälleen.
Vihdoin kömpi hän pystyyn. Spigno jatkoi kuiskaamistaan:
"Odottakaa! Me emme voi lähteä yhdessä. Tarvitsen vain viisi minuuttia
varmistuakseni pakotien turvallisuudesta. Senjälkeen voitte seurata
minua."
Bellarion mietti, katse synkkänä.
"Kunhan he huomaavat minun karanneen..." aloitti hän, mutta Spigno
keskeytti kärsimättömästi.
"Minua he viimeksi epäilevät. Kaikki salaliittolaiset ovat täällä yötä.
Omasta puolestani esitin tärkeitä syitä, jotka estivät minua jäämästä.
Olin poistuvinani, mutta piileskelin siksi kunnes he olivat menneet
makuulle. Huomenaamulla karkaavat he toistensa kurkkuihin." Hän irvisti
tyytyväisenä kertoessaan kepposestaan. "Minä otan lyhdyn. Löydätte
paremmin kuin minä pääsytien tästä talosta. Liikkukaa äänettömästi."
Hänen kääntyessään ottamaan lyhtyä tiukkasi Bellarion:
"Odotatteko minua ulkopuolella?"
"En suinkaan. Mitä varten?"
"No, antakaa minun sitten tulla mukananne. Jos kompastuisin, olisivat
he heti kimpussani."
"Pitäkää varanne, ettette hälyytä heitä."
"Antakaa minulle edes tikari, jos kerran viette pois lyhdyn."
"Kas, tässä on." Spigno veti tikarin tupesta ja viskasi sen
Bellarionille.
Bellarion koppasi aseen ja tarkkasi silmillään kreiviä. Tämä kääntyi
jälleen nostamaan lyhtyä.
"Hetkinen vielä", pidätteli Bellarion.
"Mitä nyt?"
Spigno silmäsi kärsimättömänä taakseen ja kohtasi nuorukaisen synkän
katseen. Samassa tuikkasi Bellarion tikarin hänen rintaansa.
Se oli äänetön, luja ja armoton isku, joka osui suoraan sydämeen.
Kreivi ei ennättänyt aavistaakaan kohtaloaan.
Hiiskahtamatta kaatui hän taaksepäin. Bellarion sujautti vasemman
käsivartensa hänen ympärilleen estääkseen häntä kaatumasta. Spignon
polvet hetkahtivat ja hän vaipui kuin tyhjä säkki permannolle,
kierähtäen samalla kyljelleen.
Bellarion tukahdutti nyyhkytyksen. Hänen polvensa tutisivat kuin tyhjät
housut tuulen temmellyksessä. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä. Hän
laskeutui polvilleen kuolleen kreivin viereen, käänsi hänet selälleen
ja oikoi hänen asentoaan sekä asetti lopulta hänen käsivartensa ristiin
rinnalle. Tämän tehtyään jäi hän edelleenkin kyyhöttämään ruumiin
viereen.
Surmatessaan kreivi Spignon oli hän vain tehnyt, mitä hänen oli
pakko tehdä, antauduttuaan ruhtinattaren palvelukseen. Yhdellä
iskulla oli hän murskannut sen välikappaleen, jonka markiisi oli
varannut veljenpoikansa pään menoksi. Kun salaliittolaiset aamulla
havaitsisivat, mitä oli tapahtunut, täyttyisivät varmaan heidän
sydämensä sellaisella pelolla, etteivät he enää uskaltaisi jatkaa
hankettaan.
Näin hän mietti, mutta kauhu ei kaikonnut hänen sydämestään. Hän oli
murhaaja, kylmäverinen murhaaja jonka teko oli edeltä harkittu. Pahinta
kaikesta oli — tässä muistuivat luostarin opetukset mieleen — että
hän oli passittanut valmistautumattoman sielun Herran eteen. Mutta
Tuomari ehken asettaisi kreivin rangaistuksen äkillisen täytäntöönpanon
vastapainoksi hänen syntejään punnitessaan.
Hän rukoili pitkään ja palavasti sen sielun puolesta, jonka omin luvin
oli Suuren Tuomarin eteen lähettänyt. Aika kului, mutta hän ei sitä
huomannut. Vihdoinkin sai hän lopetetuksi, teki ristinmerkin ja nousi,
palaten todellisuuteen.
Tunkien kenkänsä vyön sisäpuolelle ja peittäen lyhdyn lähti hän ovelle,
paljastettu tikari oikeassa kädessään.
Muuan palkki narahti hänen jalkansa alla, natisi toinenkin ja
henkeään pidätellen ponnisteli hän kuullakseen, olikohan joku
herännyt ja lähtenyt liikkeelle. Kerran hän jo kuvitteli erottavansa
ääniä alemmasta kerroksesta ja pelästyi, niin ettei kyennyt hetkeen
liikahtamaankaan.
Turvallisesti pääsi hän kuitenkin keskikerrokseen ja alkoi varovasti
laskeutua alakertaan, missä tiesi Barbarescon nukkuvan. Puoliväliin
portaita päästyään kuuli hän jälleen heikkoa ääntä. Joku liikkui
oikealla olevassa käytävässä. Hän pysähtyi äkkiä ja piilotti lyhdyn
selkänsä taa.
Kauhukseen näki hän nyt valojuovan leviävän käytävään. Hetkistä
myöhemmin kuului tassuttelevia askeleita ja matala-äänistä
puheensorinaa. Ääni oli Barbarescon. Tovin kuluttua vastasi toinen ääni
— Barbarescon vanhan palvelijan.
Bellarion liikahti kuin paetakseen portaita ylös, mutta huomasi sitten
voivansa näin joutua satimeen, sillä Barbarescon vieraat nukkuivat
kaikesta päättäen yläkerrassa.
Ja rohkaisten mielensä loikkasi hän suinpäin portaita alas,
välittämättä enää hituistakaan synnyttämästään melusta. Hänen
tarkoituksensa oli ehtiä lähestyvien miesten ohi alaportaille ja sitä
tietä tuuliaispäänä kadulle. Mutta metelipä lennättikin Barbarescon
hänen tielleen ja portaitten alapäässä joutuivat he vastakkain.
Casalelainen herrasmies päästi taloa tärisyttävän kiljunnan tuntiessaan
karkurin.
Barbarescon yllä oli yönuttu, jaloissa oli hänellä tohvelit ja kädessä
kynttilä. Palvelija seurasi aivan hänen kintereillään. Aseita ei heillä
näkynyt olevan. Siitä huolimatta oli pakolainen pidätettävä.
Kreivi sujautti kynttilän palvelijalle ja heittäytyi Bellarionin
kimppuun puristaen hänen käsivarsiaan kylkiä vasten ja karjuen
verenhimoisesti koko ajan. Bellarion tempoili ääntä päästämättä tässä
karhunsyleilyssä. Pyylevyydestään huolimatta oli Barbaresco sangen
väkevä. Hänen otteensa, jonka tarkoituksena oli estää nuorukaista
käyttämästä asettaan, oli kuitenkin siksi voimillekäypä, että
sen täytyi hetken kuluttua heikentyä, sillä nuori mies ponnisti
rajusti, ja lopulta onnistui Bellarion irtautumaan hänen käsistään.
Vanha Andrea, palvelija, oli laskenut kynttilän lattialle, ja
pyrki pääsemään käsiksi Bellarionin jalkoihin. Tyrkkäys ja potku
vatsaan vapauttivat nuorukaisen ja tikari koholla heittäytyi hän
vastaanottamaan Barbarescon uutta hyökkäystä. Jälkeenpäin hän muisti,
että hän koko taistelun ajan oli pyrkinyt välttämään uutta murhatekoa.
Jos tilanteesta ei kuitenkaan murhatta päästäisi, oli parempi, että
Barbaresco jäisi tantereelle. Hän iski siis armotta. Barbaresco väisti
kohottaen kätensä suojaksi, ja tikari upposi lihavaan käsivarteen.
Kreivi perääntyi läiskäten kämmenensä verta pulppuavalle haavalle. Hän
mölisi kuin haavoitettu sonni. Samassa Casella, melkein alastomana,
mutta miekalla aseistettuna, hyökkäsi portaita alas, Lungo ja muut
kannoillaan.
Hetkisen tuntui Bellarionista peli menetetyltä. Hän ei koskaan
ehtisi ehjin nahoin alaportaille. Mutta sitten johtui toinen keino
hänen mieleensä. Hän säntäsi eteenpäin alakerran isoon huoneeseen.
Suljettuaan oven työnsi hän salvan eteen, ennenkuin Casella
kumppaneineen ehti kynnyksen yli.
Hän antoi lyhtynsä vapaasti valaista huonetta, kiskoi ison pöydän oven
eteen ja aukaisi ikkunan.
Sitten veti hän kengät jalkaansa, miesten jyskyttäessä ovea koko ajan.
Tungettuaan tikarin vyöstään riippuvaan tuppeen viskasi hän Spignolta
ottamansa laajan viitan nurkkauksen yli ikkunakaiteen, ja kapusi
itse perässä. Kiinnitettyään viitan ikkunan tukevaan kivipatsaaseen
tarvitsi hänen vain laskeutua tuon vaatekappaleen turvissa alaspäin ja
pudottautua parin jalan verran, jotta pääsisi pakoon.
Juuri hänen valmistautuessaan tähän, avattiin katuovi ja kaksi
salaliittolaisista pujahti kadulle. Hän irvisti nähdessään heidän
loikkivan paitasillaan avoimesta ovesta tulvivassa valovirrassa,
aseitaan heilutellen ja rähisten.
Peräytymisestä ei ollut mitään apua, ja Bellarion arveli nyt sen villin
seikkailun päättynen, joka oli alkanut viikko sitten, hänen jätettyään
rauhallisen Grazien. Vain viikko! Hänestä se tuntui kokonaiselta
eliniältä. Miten monasti oli hän jo ehtinyt katsoa kuolemaa silmiin
sen aikana? Hän ajatteli apotin jäähyväissanoja: "Pax multa in cella,
foris autem plurima bella." Miten paljon hän antaisikaan, jos pääsisi
takaisin luostarin rauhaan...
Roikkuessaan siinä kahden kuoleman välissä yritti hän rukoillakin,
valmistautuakseen astumaan taivaallisen isän eteen. Tällä hetkellä ei
häntä lohduttanut edes hänen oma vanha harhaoppinsa, että synti on
ihmisten lorua.
Ja silloin, juuri kun sekä ruumiin että sielun voimat uhkasivat pettää,
kuului rohkaiseva ääni: tahdikas astunta, joka läheni lähenemistään.
Kadulla riehuvat salaliittolaiset tuntuivat pelästyvän. Vartio oli
kierroksellaan. Miehet neuvottelivat hetkisen ja pujahtivat sitten
takaisin taloon, sulkien oven jälestään. Samassa ilmestyi lyhdyillä ja
pertuskoilla varustettu partio näkyviin nurkan takaa, tuskin kymmenen
metrin päässä.
Bellarion ei pelännyt sotilaita ja siksi liukui hän nyt maahan,
jääden toviksi hengähtämään. Häntä halutti melkein nauraa kun upseeri
miehineen ympäröi hänet.
"Mitäs tämä on?" tiedusteltiin. "Miksi käytätte ikkunaa oven asemesta,
ystäväiseni?"
Bellarion mietti sopivaa vastausta ja upseeri lähensi hiukan kasvojaan
valaisten häntä lyhdyllä. Kumpikin tunsi toisensa heti. Siinä oli sama
kapteeni, joka taannoin oli ajanut nuorukaistamme takaa Uroshirven
majalasta palatsipuutarhaan.
"Taivas!" huudahti messer Bernabo. "Lorenzaccion vikkelä ystävä,
näemmä. Terveeks, kukonpoika! Olen etsinyt sinua koko viikon. Saatpa
kohta kertoa, missä olet piileksinyt."