Barbarescon luona odotti messer Bellarionia yllätys. Hänen
astuessaan kokoushuoneeseen, ympäröi koko salaliittolaisjoukko
hänet. Pahansisuinen Casella asettui hänen toiselle puolelleen,
häikäilemätön Spigno toiselle. Heidän ilmeensä olivat kaikkea muuta
kuin miellyttävät. Ilkeimmän näköinen oli kuitenkin Barbaresco, joka
tuijotti häntä rasvainen hymy huulillaan.
"Missä olette ollut, nuori mies?"
Bellarion huomasi, että tässä oli oveluus tarpeen. Muka hämmästyneenä
tuijotti hän ahdistajiaan.
"Salaliittolaisina olette näkevinänne vakoojia joka sopessa", sanoi
hän, "Epäilette joka asiassa petosta. Silmät teillä on, mutta missä on
järki? Taivas auttakoon niitä, jotka teihin luottavat." Hän tempoili
käsivarsiaan päästäkseen irti. "Hellittäkää, senkin pöhköt."
Barbaresco nuolaisi huuliaan. Hän piteli oikeaa kättään selkänsä
takana. Hitaasti astui hän lähemmäksi.
"Kertokaa ensin, missä olette ollut. Tahdomme tietää enemmän."
Bellarionin ivanhymy kävi selvemmäksi, mutta hänen katseessaan
ei ollut pelkoa. "Tiedätte kyllä, missä olen ollut. Heittäkää jo
näyttämöeleenne. Olen ollut hovissa."
"Mitä varten, Bellarion?" kysyi Barbaresco hiljaa. Toiset vaikenivat
jäykästi.
"Kavaltamassa teidät, luonnollisesti." Sävy oli mahtavan pilkallinen.
"Sen tehtyäni palasin, jotta saisitte katkaista kaulani."
Spigno naurahti ja hellitti otteensa. "Minä ainakin olen saanut
tyydyttävän vastauksen", virkkoi hän. "Sanoinhan heti, etten voinut
uskoa hänen ryhtyneen tyhmyyksiin."
Casella puristi toista käsivartta sitä kiukkuisemmin. "Vaadin selvää
selontekoa, ennenkuin..."
"Antakaa edes minun hengittää vapaasti", ärisi Bellarion ja rimpuilihen
vapaaksi. "Ei minua tarvitse piestä. En minä aio karata. Teitä on
seitsemän minua vastassa. Jos käytätte hieman järkeänne, käsitätte
itsekin, etten mahda teille mitään. Enkä suinkaan olisi tullut tänne,
jos kerran hautoisin pakoa."
"Älkää jaaritelko siitä, mitä ette tekisi. Kysyimme, mitä olette
tehnyt", tivasi Barbaresco.
"Sanon teille, etten olisi avoimesti, kaikkien nähden, lähtenyt hoviin,
jos olisin aikonut kavaltaa teidät."
"Aivan samaa sanoin minäkin", huomautti Spigno, ärtyen hienosti.
"Antakaa pojan kertoa."
Kuului hiljaista mutinaa. Bellarion kulki huoneen poikki heidän
synkkien katseittensa seuraamana, liikkuen varmasti kuin ainakin viaton
mies. Hän heittäytyi nojatuoliin.
"Tässä ei ole mitään kertomista, mikä ei olisi jo itsestään selvää.
Lähdin viemään viestiänne ruhtinatar Valerialle; osoittamaan
hänelle, että hän oli teidän armoillanne; todistamaan, ettei hän,
liityttyään tähän salaliittoon, voi perääntyä enempää kuin määrätä
toimintatapojammekaan. Tämän tehtävän suoritin onnellisesti loppuun."
Barbaresco puhui taas muitten puolesta. "Uskomme, jahka selitätte
meille, miksi teidän piti tätä varten lähteä hoviin ja miten
onnistuitte sinne pääsemään."
"Luoja lisätköön kärsivällisyyttäni kanssanne, kallis Tuomas!" huokasi
Bellarion. "Menin hoviin, koska tajusin, etten mitenkään pystyisi
kädenkäänteessä pensaan takaa saamaan ruhtinatarta vakuutetuksi
tilanteen vakavuudesta. Juttu venyisi ilmeisesti hyvinkin pitkäksi.
Sitäpaitsi, hyvät herrat, rohkea ja avoin esiintyminen on aina paras
keino tällaisiakin asioita hoidettaessa, jos se vain on mahdollista.
Ja tällä kertaa se kävi helposti päinsä. Satun olemaan Facino Canen
ottopoika, ja käytin tätä asianlaitaa hyväkseni."
Hänelle sateli kysymyksiä joka puolelta. Ne kuitattiin yhteisellä
vastauksella.
"Milanon lähettiläs, messer Aliprandi, varmisti henkilöllisyyteni."
Tuokion hiljaisuus. Vihdoin sanoi Barbaresco: "Aliprandi ehkä takasi
teidät siellä, mutta hän ei voi tehdä sitä täällä."
"Julkeata lörpötystä!" mörisi valkohapsinen Lungokin puolestaan.
"Kovasti uskomatonta", vahvisti Casella. "Jos teillä ei ollut
muita aikeita, niin miksi ette jo aikaisemmin käyttänyt hyväksenne
henkilöllisyyttänne päästäksenne hoviin?"
"Koska se ei ollut tarpeen. Unohdatte, ettei ruhtinatar tällä kertaa
osannut odottaa minua, minkävuoksi puutarhaportti oli suljettu.
En myöskään voinut käydä maalarista näin myöhään illalla, kuten
edellisellä kerralla. Sitäpaitsi on maalarina esiintyminen kallista.
Sain pulittaa viisi tukaattia viime kerralla."
Jälleen rapisivat kysymykset. He eivät vielä olleet kuulleet mitään
hänen maalariseikkailustaan. Vihdoin kertoi hän heille koko jutun, ja
havaitsi, että se vaikutti heihin uskottavalta.
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?" kysyi joku.
Bellarion kohotti olkapäitään. "Oliko se tarpeellista? Mitäpä sillä
väliä, minkälaisessa hahmossa asioillanne liikuin? Sitäpaitsi, sallikaa
minun huomauttaa — itse ette sitä kuitenkaan keksi — että jos olisin
teidät kavaltanut markiisille, olisi poliisikapteeni nyt täällä minun
asemestani."
"Totta", myönsi Spigno ja pari muistakin miehistä nyökkäsi hyväksyvästi.
Mutta kiukkuinen Casella, Lungo ja Barbaresco epäilivät yhä.
Viimemainittu oli äkkiä muistanut jotakin. Hänen siniset silmänsä
kapenivat melkein viivoiksi.
"Miten on selitettävissä, ettei hovissa tiedetä mitään toimestanne
palatsin virkailijana?"
Nuorukainen hätkähti huomatessaan, että tuo valhe saattoi käydä
hyvinkin kohtalokkaaksi. Seuraavassa hetkessä hän käsitti, ettei
Barbaresco kuitenkaan epäillyt hänen henkilöllisyyttään, vaan jotakin
muuta.
"Ehkäpä toiset eivät siitä tiedäkään. Entä sitten? Sitäpaitsi, voinhan
minä olla palatsivirkailija, vaikka olenkin Facino Canen kasvatti.
Muistakaa, että messer Aliprandi takasi minut."
"Hän ei voi taata teitä täällä", intti Barbaresco. "Kuka voi todistaa,
että olette se, joksi itseänne väitätte?"
Bellarion silmäsi ympärilleen. Hänen vastaustaan odotettiin ilmeisesti
henkeä pidätellen.
"Vaaditte minua todistamaan, että olen Facino Canen kasvatti?"
"Vaadimme sitä niin kiihkeästi, että jollet sitä tee, olet pian päätäsi
lyhempi, kukonpoika", vakuutti Casella hypistellen tikariaan.
Tässä ei saanut siekailla. Jos nuo konnat odottaisivat edes huomiseen,
ennenkuin katkaisisivat hänen kurkkunsa, niin ehkäpä tässä vielä keino
ilmaantuisi...
"Hyvä. Täältä on vain päivän ratsastusmatka Ciglianoon. Lähteköön joku
teistä tiedustamaan Grazien apotilta sen lapsen nimeä, jonka Facino
jätti luostarin hoiviin."
"Nimeä?" kiljui Casella. "Onko se mikään todistus?"
"Siihen saatte tyytyä, jos lähettinne on niin typerä, ettei samalla
osaa tiedustella muutakin. Ottakoon selkoa apotilta, minkälaisessa
vaatetuksessa ja miten varustettuna lähdin luostarista, ja kysykää
sitten samaa asiaa minulta. Teen täsmälleen selkoa kaikesta."
Mutta Barbaresco oli kärsimätön, eikä tahtonut uskoa. Nuori mies
huomautti lopulta, että todistus hänen henkilöllisyydestäänkin oli
parempi kuin ei mitään ja pyysi heitä ensi aluksi tyytymään siihen.
Tuonnempana saataisiin muitakin todistuksia. Eivät he kaiketi olleet
niin verenhimoisia, etteivät voineet lykätä hänen murhaamistaan
huomiseen? Siihen mennessä ehtisivät todisteet tänne.
He ryhtyivät neuvottelemaan ja kreivi Spigno yritti jälleen pitää
Bellarionin puolta. Vihdoin Barbaresco, Casella ja Spigno johdattivat
hänet portaita ylös kurjaan ullakkokomeroon, otettuaan sitä ennen
haltuunsa hänen tikarinsa. Huonepahasessa ei ollut ollenkaan ikkunoita,
ja siihen pääsi vain niukasti valoa kymmenen jalan korkeudessa olevasta
kapeasta kattoaukosta, joka oli varustettu lasilla. Huonekaluja ei
liioin näkynyt. Eräässä nurkassa oli hiukan olkia ja muuta kamaa, josta
häntä neuvottiin kyhäämään pehmikettä pään alle, jos halusi nukkua
seuraavana yönä.
Varmemmaksi vakuudeksi he vielä sitoivat yhteen hänen ranteensa ja
Casella kehoitti häntä kiittämään luojaansa, ettei tuota köyttä
kiristetty hänen kaulansa ympärille. Tämänjälkeen he poistuivat lukiten
oven ja jättäen vankinsa pimeyteen.
Hän kuunteli, kunnes heidän askeleensa lakkasivat kajahtelemasta,
ja kohotti sitten katseensa kapeaan kattoaukkoon, josta kuun säteet
tunkeutuivat huoneeseen. Jos lasin saisi poistetuksi, pääsisi aukosta
mies nipin napin läpi. Mutta kuka takasi, ettei siinäkin yrityksessä
ehkä niska katkeaisi. Sitäpaitsi hän tuskin pystyisi kapuamaan aukkoon.
Hän viskautui oljille ja nojasi leukansa polviin, kyyhöttäen aivan
masentuneena tässä epämukavassa asennossa. Kerrassaan uskomattomilta
tuntuivat nyt hänen vaiheensa, hänen muistellessaan Graziesta
lähtönsä jälkeisiä tapahtumia. Kohtalo oli leikkinyt koko rajusti
hänen kanssaan. Hempeämielisyys oli vetänyt häntä nenästä. Hän oli
sekaantunut erään samantekevän valtion sisäisiin asioihin vain
senvuoksi, että muuan kuumaverinen nuori nainen oli herättänyt
hänen mielenkiintonsa. Tuo samainen neito vapautuisi ehkä pelkällä
huokauksella hänen muistostaan, kuultuaan, että ne itsekkäät lurjukset,
joiden kanssa oli liittoutunut, olivat katkaisseet hänen kaulansa.
Pahuutta oli siis sittenkin olemassa.
Hän paneutui pitkälleen, kääntyen niin, että saattoi nähdä
kuunsäteitten muodostaman valosuunnikkaan lattialla. Jälleen hiukan
toivehikkaampana alkoi hän miettiä, miten pääsisi pois tästä ansasta.
Parasta olisi ehkä turvautua salaliittolaisten Judas Iskariotiin.
Tänä iltana oli hän aavistanut, kuka tuo kavaltajien kavaltaja oli.
Ainoa, joka oli puolustanut Bellarionia ja lopulta aikaansaanut
lykkäyksen murhan toimeenpanossa, oli Spigno. Ja kuitenkin oli sama
Spigno ensimmäisenä vetänyt tikarinsa salaliittolaisten kuultua, että
Bellarion oli käynyt hovissa. No niin, olipa tuo petturi kuka hyvänsä,
markiisi saisi joka tapauksessa tiedon tämänkin illan tapahtumista, ja
senjälkeen ei Bellarionin henki maksaisi paljon hovissakaan.
Näissä mietteissä hän nukahti ja lienee ollut unen helmoissa useita
tunteja, ennenkuin jälleen heräsi. Valosuunnikas oli kadonnut
lattialta. Tämä oli hänen ensimmäinen havaintonsa. Kohta senjälkeen
hän aavisti, että joku seisoi hänen läheisyydessään. Hän kohottausi
kyynärpäänsä nojaan, mikä ei suinkaan ollut helppoa, ja käänteli
päätään. Oven vaiheilla oli heikko valonkaje ja seuraavassa
silmänräpäyksessä hän tajusi, että joku varovasti oli astunut
huoneeseen.
Jälkeenpäin hän muisti, että tämä havainto ensinnä oli synnyttänyt
hänessä pintaa karmivaa pelkoa, kuvittelun, että hänen murhaajansa
nyt tuli suorittamaan kammottavaa tekoaan. Mutta tämä pelko kaikkosi
pian, kun kajastus läheni. Lopulta ilmestyi näkyviin miehen varjo ja
tovia myöhemmin kuului heikko kuiskaus: "Ssh! Hiljaa! Älkää päästäkö
ääntäkään!"
Tuo varoittava ääni haihdutti viimeisenkin pelon Bellarion sydämestä,
joka äsken tuntui nousseen kurkkuun.
Ovi sulkeutui yhtä hiljaa kuin se oli avattu, ja lyhtyä pitelevä mies
poisti vaatteen, jolla oli estänyt valoa näkymästä selvästi. Liekki
valaisi hänen kasvojaan ja Bellarion tunsi kreivi Spignon piirteet.