Sinä iltana oli ilo ylimmillään markiisi Theodoren vieraanvaraisessa
hovissa. Jo aikaisin iltapuolella alettiin esittää näytelmää, jota fra
Serafino muistelmissaan nimittää ruokottomaksi, vaikka hän kukatiesi
vain tarkoittaa, että se oli leikillinen, ja senjälkeen tanssittiin
avarassa seurusteluhuoneessa, markiisi Theodoren henkilökohtaisesti
ottaessa osaa ilonpitoon. Hänen rinnallaan nähtiin nuori Morean
ruhtinatar, joka tosin ei ollut kaunis, mutta liikkui erinomaisen
sirosti.
Veljenpoika, markiisi Gian Giacomo, oli tanssitettavakseen valinnut
kreivitär Ronseccon, joka mielellään olisi kieltäytynyt tästä
kunniasta, mutta ei voinut. Pojan kasvot punoittivat ankarasti, silmät
kiilsivät ja kieli kangerteli pahasti hänen puhuessaan. Silloin tällöin
hän horjahti ja oli melkein kaatua. Juopuneen nuorukaisen näkeminen ei
hymyilyttänyt ketään. Kerran pysähtyi valtionhoitaja, kuiskatakseen
hänelle muutamia varoittavia sanoja. Poika vastasi röhönaurulla ja
hoippui tiehensä vetäen nuorta, viehättävää kreivitärtä perässään. Oli
aivan ilmeistä, ettei moitteeton, ritarillinen valtionhoitaja mahtanut
mitään rappeutuneelle nuorukaiselle.
Melkeinpä ainoa, joka uskalsi vetää suutaan nauruun, oli messer
Castruccio da Fenestrella, jolla oli yllään loistava kultakangaspuku.
Hän nautti silminnähtävästi kasvatuksensa tuloksista. Illallisen
aikana oli hän houkutellut Gian Giacomon juomaan vallan ylettömästi
ja myöhemmin oli hän usuttanut häntä tanssittamaan jäykkäniskaisen
Ronseccon puolisoa.
Ovelta silmäili hän heitä hetken. Saatuaan kyllikseen lähti hän
huvittamaan muuatta hovilaisryhmää, joka oli kerääntynyt ruhtinatar
Valerian ympärille. Näiden joukossa olivat seuranaiset Dionara ja
Isotta, koulumestari Corsario, jonka ilme oli yhtä turhamainen kuin
hänen pukunsa, ja puolikymmentä nuorta keikaria. Ruhtinatar oli kalpea
ja hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun. Masentuneena seurasi hän
katseellaan veljeänsä, tuskin tajuten, että huoneessa muita ihmisiä
olikaan, vaikka monet näistä hienotunteisesti koettivat johtaa
hänen huomionsa nuoresta markiisista muihin asioihin. Havaitessaan
Castruccion lähestyvän tyynenä ja huolettoman luontevasti kävellen,
punastui hän heikosti.
"Armollinen nuori herramme on iloisella tuulella tänä iltana",
virnisteli Castruccio. Kukaan ei vastannut. Hän tuijotti heitä kiiluvin
silmin, huulillaan pilkallinen hymy. "Te sitävastoin ette tunnu olevan
perin huvitettuja. Teidän mieltänne täytyy hiukan kohentaa." Hän astui
ruhtinattaren eteen ja kysyi: "Haluaako teidän korkeutenne tanssia?"
Neito ei katsahtanutkaan häneen. Ruhtinattaren huomio oli kokonaan
kiintynyt johonkuhun Castruccion takana seisovaan. Öykkäri kääntyi
nopeasti päästäkseen selville, tämän mielenkiinnon esineestä.
Huoneen poikki lähestyi messer Aliprandi, milanolainen kaunopuhuja,
ja hänen seurassaan muuan hoikka, tummatukkainen nuorukainen, jonka
punainen puku oli enemmän silmiinpistävä kuin tilaisuuteen sopiva. Jalo
Castruccio katseli nuorukaista peittelemättäkään halveksumistaan, ja
piteli mielenosoituksellisesti tuoksurasiaa nenänsä alla, ikäänkuin
suojatakseen herkkää hajuelintään mahdollisilta ikäviltä yllätyksiltä.
Parrakas messer Aliprandi oli pukeutunut komeaan turkispäärmeiseen
mekkoon ja liikehti arvokkaasti. Hän kumarsi ruhtinattarelle syvään.
"Teidän korkeutenne, sallitteko minun esitellä teille Bellarion Canen,
hyvän ystäväni Biandraten kreivin pojan?"
Älykäs markiisi oli jättänyt milanolaisen tehtäväksi tutustuttaa
ruhtinatar Bellarioniin. Näin saisi neito sen käsityksen, että
Bellarion vastikään oli saapunut Milanosta.
Matkien Aliprandia kumarsi Bellarion kohteliaasti.
Fra Serafino sanookin hänestä: "Tämä nuorukainen oppi hienon käytöksen
ja hyvät tavat yhtä nopeasti kuin kuiva sieni imee itseensä vettä."
Ruhtinatar Valeria nyökkäsi hitaasti ja katsoi vierastaen Bellarionia.
"Olette tervetullut, herraseni", virkkoi hän sirosti, kääntyen sitten
Aliprandiin. "En ole tiennyt, että Biandraten kreivillä on poika."
"En minäkään, ennenkuin markiisi Theodore hänet esitteli." Aliprandin
ääni kuulosti epävarmalta, mutta neito ei ilmeisestikään kiinnittänyt
asiaan mitään huomiota. Bellarion ihmetteli hänen suurenmoista
teeskentelytaitoaan.
"Tunsin varhaisimmassa lapsuudessani kreivi Biandraten varsin hyvin
ja hänen muistonsa on yhäti minulle rakas. Hän oli aikoinaan isäni
palveluksessa, kuten tiedätte. Iloitsen suuresti hänen menestyksestään."
"Per aspera ad astra", sanoi Bellarion tyynesti. "Vaikka usein voi
sanoa myös per astra ad aspera, jos saan uskoa sitä, mitä olen lukenut."
"Teidän pitää kertoa minulle isästänne. Olen usein halunnut kuulla
hänen mainioista seikkailuistaan ja niistä teoista, jotka lopulta
veivät hänet hänen nykyiseen korkeaan asemaansa."
"Olen nöyrin palvelijanne". Bellarion kumarsi uudestaan.
Piiri heidän ympärillään sulkeutui. Odotettiin jännittävää tarinaa.
Mutta Bellarion, joka ei tiennyt Facinosta enempää kuin jonkun kaikkien
tunteman kaskun, luikertelihen näppärästi syrjään.
"Olen perin kehno kertoja. Sitäpaitsi olisi tällainen tarina matkasta
tähtiin ehdottomasti kerrottava tähtien alla."
"No, tapahtukoon niin. Tähdethän tuikkivat paraikaa. Ehkä osaatte
näyttää minulle taivaalta Facinon ja oman tähtenne." Neito nousi ja
kehoitti Dionaraa ja Isottaa seuraamaan itseään.
Castruccio päästi helpotuksen huokauksen.
"Luojan kiitos", sanoi hän ääneen, "että pelastuttiin siitä
ikävyydestä."
Huoneen toisessa päässä oleva avoin ovi johti kuun valaisemalle
pengermälle. Sinne johdatti ruhtinatar Bellarionin, neitojen seuratessa
jälempänä.
Kynnyksellä olivat he törmätä markiisi Gian Giacomoon, joka hoippui
Ronseccon kreivittären kintereillä. Nuori kreivitär oli melkein itkuun
purskahtamaisillaan. Markiisi pysähtyi ja mulkoili sisartaan.
"Minne menet, Valeria? Ja kuka on tuo koipeliini?"
Ruhtinatar astui askeleen lähemmäksi. "Olet väsynyt, Giannino, ja myös
kreivitär näyttää uupuneelta. Eikö olisi viisainta levätä hieman?"
"Tosiaankin, teidän korkeutenne!" huudahti kiitollinen nuori kreivitär.
Mutta markiisi välitti viis sisaren neuvosta.
"Väsynyt? Levätä! Olet lapsellinen, Valeria. Peräti. Lapsellinen ja
hätikkö. Pistät pitkän nenäsi joka asiaan. Jonakin päivänä pistät
sen vielä ampiaispesään. Ja minkäslainen siitä sitten kuontuu?
Oletko ajatellut sitä?" Hän remahti nauramaan ja tarttui kreivitärtä
käsipuoleen. "Jättäkäämme pitkänokka ja koipeliini rauhaan. Hah hah!"
"Hän nauroi kimakasti. Typerästä sukkeluudestaan perin huvitettuna
mäkätti hän äänekkäästi, jotta kaikki voisivat kuulla: 'Pitkänokka ja
koipeliini! Pitkänokka ja koipeliini!
"'Koipeliini säärillänsä neidon lemmen voitti,
mutta neidon nenäparkaa liian isoks moitti'."
Nauraa kihertäen kompuroi hän peremmälle huoneeseen liittyäkseen
tanssiviin, mutta kompastui roikkuvaan hihanliepeeseen ja retkahti
pitkälleen lattialle. Riennettiin apuun.
Ruhtinatar kosketti Bellarionin käsivartta töyhtöviuhkallaan. Hänen
kasvonsa olivat kuin kiveen hakatut.
"Tulkaa", äänsi hän ja riensi itse edeltä.
Pengermälle saavuttuaan käski hän seuraneitosten jäädä taaemmaksi ja
asteli nuorukaisen kanssa marmorisen rintakaiteen luo.
"Nyt, herraseni", virkkoi hän viileässä äänensävyssä, "voitte selittää,
miksi olette täällä ja mistä olette saanut uuden nimenne."
Bellarion vastasi säveästi: "Markiisi Theodore uskoo, että todellakin
olen Facino Canen poika, ja se seikka riittänee jo yksin selittämään
täälläoloni. Montferratin hovi ei voi evätä vieraanvaraisuutta
Biandraten kreivin pojalta."
"Valehtelitte siis kun sanoitte olevanne..."
"En suinkaan. Valehtelin markiisille. Se oli välttämätöntä, jotta
pääsisin tänne. Maalarin mekko eilen oli myös valhe."
"Ja vaaditte, että minun pitäisi luottaa teihin..." Neito vapisi
suuttumuksesta. "Järkeni sanoo minulle taaskin, että olette urkkija —
lähetetty pääni menoksi."
"Tuskinpa vain. Siinä tapauksessa te ette nyt olisi täällä."
Äkkiä loppuivat neidon voimat. Hän ei jaksanut hillitä itseään enää,
vaan huudahti surkeasti: "Jumalani! Pelkään kadottavani järkeni.
Veljeni..." Ääni katkesi nyyhkytykseen.
Bellarion pysyi ulkonaisesti levollisena. "Asia kerrallaan. Muuten ei
tästä tule mitään valmista. En voi viipyä täällä liian kauan."
"Miksi ette? Onhan teillä kalliin setäni suostumus."
"Teidän setäänne minä pidän narrinani, enkä teitä." Bellarion oli
alentanut äänensä kuiskaukseksi.
"Tuota odotinkin."
"Parasta kun kuuntelette loppuun. Olen jo aikaisemmin huomauttanut,
ettei johtopäätösten tekeminen ole vahvimpia puolianne."
Jos neitoa ehkä nuo sanat loukkasivatkin, ei hänestä voinut sitä
huomata. Nojaten marmorikaiteeseen tuijotti hän nuorukaisen ohi
kuun valaisemaan puutarhaan, jonka puut ja pensaat mustina varjoina
piirtyivät oudon värikkäänä leimuavaa taivasta vasten.
Lyhyesti ja selvästi kertoi Bellarion hänelle, miten salaliittolaiset
olivat suhtautuneet viestiin.
"Luulitte tekevänne heistä matin, mutta he osasivat vastata vielä
paremmalla siirrolla. Tämä todistaa jälleen, että olin oikeassa
sanoessani heidän pitävän silmällä yksinomaan omia etujaan. Te
ja veljenne olette ainoastaan välikappaleita, joita he työssään
tarvitsevat. Havaitsin, ettei ollut muuta kuin yksi keino pelastaa
teidät. Ja siihen keinoon minä tartuin."
Ruhtinatar keskeytti hänet. "Tartuitte? Mihin tartuitte?" Äänessä oli
sekä hämmästystä että pelkoa. "Miksi te tahtoisitte pelastaa minut? Jos
uskoisin teitä, pitäisin teitä hävyttömänä. Te olitte vain lähetti,
ettekä mitään muuta."
"Enkö — vaikka paljastin teille noitten miesten todelliset aikeet ja
vaaran, johon olitte heittäytynyt liittoutuessanne heidän kanssaan?"
"Ah, kyllä. Olitte tosiaan enemmän kuin lähetti. Mutta mikä?"
"Palvelijanne, madonna", vastasi nuorukainen yksinkertaisesti.
"Aivan niin. Olin unohtanut. Palvelijani — sallimuksen lähettämä, eikö
niin?"
"Olette kovin katkera."
"Todellako?" Neito kohdisti vihdoinkin katseensa häneen, mutta näki
kasvojen asemesta vain utuisen vaalean läikän. "Kenties olette niin
ihmeellinen, etten voi pitää teitä todellisena."
Bellarion huokasi. "Kannattaneekohan minun jatkaa enää? Tuskin te
kuitenkaan uskotte." Hän puhui kiihkottomasti, hiukan venyttäen.
"Jatkakaa vain. Ehkä teillä on sydämellänne jotakin mielenkiintoista.
Mitäpäs siitä, vaikka ette saisikaan minua vakuutetuksi..."
"No, olkoon menneeksi: minä saatoin tehdä, mitä te ette voinut,
vaarantamatta henkeänne." Ja hän kertoi ilmaisseensa valtionhoitajalle
salaliittolaisten nimet.
Hän näki neidon nostavan kätensä povelleen ja kuuli kauhua ja inhoa
ilmaisevan huudahduksen.
"Kavalsitte heidät!"
"Ettekö uhannut itse kavaltaa heidät, jos eivät suostuisi luopumaan
murha-aikeistaan? Olin teidän lähettinne, en muuta. Kun esittäydyin
Facino Canen ottopoikana, uskottiin minua — valtionhoitaja ei suuresti
välittänyt siitä, oliko se totta vai ei, koska hän piti minua juuri
sinä apurina, jota tarvitsi."
"Vihdoinkin paljastus, jota ei ole vaikea uskoa."
"Onko ehken vaikeampi uskoa, että valtionhoitaja oli jo täysin selvillä
salahankkeesta?"
"Mitä?"
"Miksipä hän muuten olisi luottanut minuun? Koska hän itse tiesi
totuuden, ei hänen ollut vaikea uskoa sanojani."
"Hän tiesi, eikä kuitenkaan ole iskenyt?" Ääni oli jälleen epäilevä.
"Niin, koska häneltä puuttuvat todisteet teidän ja veljenne
syyllisyydestä. Paljonko hän välittää Barbarescon kurjista kätyreistä?
Markiisi Gian Giacomon hän tahtoisi tuhota. Ja minut on nyt lähetetty
etsimään todisteita."
Ruhtinatar repäisi kiihdyksissään irti töyhdön viuhkastaan.
"Ette epäröi tunnustaa, että petätte kaikkia. Barbarescon kavallatte
valtionhoitajalle, valtionhoitajan minulle ja minut taas epäilemättä
valtionhoitajalle."
"Tätä keskustelua en olisi tarvinnut voidakseni kavaltaa teidät,
madonna. Olisin voinut kavaltaa teidät jo aikaisemmin."
Ruhtinatar punnitsi hänen sanojaan. Hänellä oli hyvä muisti, ja
Bellarion osasi todistella. Kuitenkin oli hänen vaikea uskoa...
"Tämä on vain joku temppu. Miksi jäitte tänne ilmaistuanne ystäväni.
Olittehan jo tehnyt tehtävänne." Nuorukaisen vastaus oli suora ja
selvä. "Jos en olisi jäänyt, ette koskaan olisi saanut tietää, mitä nuo
miehet pyysivät vastaamaan teille. Ette myöskään olisi saanut tietää,
että heidän joukossaan jo on Juudaskin. Minun oli varoitettava teitä."
"Niin", myönsi toinen hitaasti. "Huomaan." Ja äkillisessä vihassa,
miehen paljastuksien synnyttämän pelon vallassa, hän huudahti:
"Välttämätöntä! Miksi tämä oli välttämätöntä? Miksi tulitte? Viikko
sitten ette tiennyt minusta mitään. Ja nyt tahtoisitte uskaltaa
henkenne puolestani, te, jolle en ole mitään. Vaaditte, että minun
olisi uskottava tätä. Luulette kai, että olen hullu."
Neito kuvitteli hymyn kirkastavan Bellarionin epäselvästi näkyviä
kasvoja. Pojan ääni oli matala hänen vastatessaan:
"Ei ole järjetöntä uskoa hulluuteen. Hulluutta on olemassa. Pitäkää
vain minua höperönä. Maailma on kukatiesi liian huumaava luostarin
kasvatille. Hälinä on humalluttanut minut."
Ruhtinatar naurahti ilottomasti. "Kerrankin hiukan ontuva selitys. Onko
kekseliäisyytenne tyrehtynyt?"
"Ei. Käsityskykyni vain tuntuu kovin rajoitetulta", vastasi nuorukainen
masentuneena.
Ruhtinatar kosketti hänen käsivarttaan. Bellarion tunsi hennon käden
värisevän, ja hämmästyksekseen kuuli hän neidon lausuvan arasti,
melkein änkyttäen:
"Jos olen loukannut teitä, messer Bellarion, niin pankaa sanani
kokemani järkytyksen tilille. On niin helppo, niin peloittavan helppo
uskoa, mitä tahdomme uskoa."
"Tiedän", vastasi Bellarion koruttomasti. "Ja kunhan olette nukkunut
yön, huomaatte kyllä, että teidän pelastuaksenne täytyy uskoa minua."
"Minun pelastumiseni ei riitä, Näitte veljeni..."
"Näin. Jos messer Castruccio oli syypää hänen..."
"Castruccio on ainoastaan väline. Tulkaa. Suotta me puhumme." Hän lähti
astumaan odottavia seuranaisiaan kohden, mutta pysähtyi äkkiä. "Minun
täytyy sittenkin uskoa teitä, ser Bellarion. Ellen uskoisi, tulisin
hulluksi. Mutta jos valehtelette, jos olette valtionhoitajan kätyri,
rankaisee hyvä Jumala teitä varmasti."
"Olette oikeassa", kuiskasi Bellarion.
"Sanokaa, mitä aiotte kertoa sedälleni?"
"Mitäpä muuta, kuin että olen keskustellut kanssanne tuloksetta;
että joko salaatte minulta totuuden tai sitten ette tosiaan tiedä
salaliitosta mitään."
"Tapaammeko toisemme vielä?"
"Jos niin haluatte. Mutta mitä tässä enää voitaisiin tehdä?"
"Siitä saatte ottaa selon." Näin osoitti neito, että hän tahtoi luottaa
Bellarioniin tinkimättä.
He palasivat tanssisaliin. Jäykästi ja muodollisesti kumarsi Bellarion
hänen korkeudelleen ja lähti hyvästelemään valtionhoitajaa.
Markiisi Theodore jätti seuransa ja tarttuen nuorukaisen käsivarteen
vei hänet hieman syrjään.
"Olen tunnustellut maaperää", ilmoitti Bellarion. "Joko hän epäilee
minua tai sitten hän ei tosiaankaan tiedä Barbarescosta mitään."
"Voitte olla varma siitä, että hän epäilee. Pyytäkää Barbarescolta
suositusta ja yrittäkää uudestaan."