Bellarion ja Barbaresco istuivat illastamassa. Heitä palveli vanha,
sangen siivoton mies, joka suoritti kaikki työt tässä rappeutuneessa
talossa. Ateria oli niukka, niukempi kuin Ciglianon luostarin
paastopäivällinen, ja viini oli hapanta hailua.
Lopetettuaan syöntinsä puhkesi Bellarion puhumaan pahaenteisen
mahtavassa äänilajissa.
"Herraseni, teidän ja minun on nyt saatava asiamme pohdituksi. Kerroin
teille jo, ettei hänen korkeutensa vastaa mitään itse viestiin.
Ette muuten kaiketi vastausta odottanutkaan, sillä viestinnehän ei
sisältänyt mitään. Mutta minä en vielä kertonut, että hänen korkeutensa
myös pyysi sanomaan teille jotakin, joka tavallaan on vastaus eräisiin
hautomiini ja ruhtinattarelle ilmaisemiini epäluuloihin."
Barbaresco haukkoi ilmaa. Hän tuijotti nuorukaista kiinteästi. Hän
oli selvästikin ällistynyt ja ponnisteli kovin hillitäkseen itsensä
ennenkuin vastasi:
"Miksi ette kertonut tätä aikaisemmin?"
"Pidin parempana säästää nämä tiedot illallisen jälkeen, jottei minun
tarvitsisi lähteä nälkäisenä talosta. Teitä suututtaa tietenkin, että
olen maininnut ruhtinattarelle epäluuloistani. Mutta ruhtinatarparka
oli niin alakuloinen teidän toimettomuutenne johdosta, että katsoin
velvollisuudekseni rohkaista häntä hiukan. Ja niin sanoin, että teillä
hyvinkin saattaa olla jotakin tekeillä, vaikka ette välitä sitä kertoa
hänelle."
Kuten jo aikaisemmin ehkä olette huomanneet, ei Bellarion aina ollut
oikein täsmällinen puheissaan — lieneekö sitten luostarikasvatus ollut
tässä suhteessa puutteellinen. Teeskentelynhalu ja -taito oli hänellä
niinsanoakseni veressä. Jos kuitenkin olisitte vihjaisseet hänelle
itselleen jotakin sentapaista, olisi hän vastannut, että Plato oli
opettanut hänet erottamaan huulilla olevan valheen sydämessä olevasta.
"No, mutta jatkakaa! Mitä sitten epäilette?" tiukkasi Barbaresco
kiukkuisesti.
"Muistatte kai, mitä kreivi Spigno sanoi, ennenkuin te muut vaiensitte
hänet. Sotamiehestä... muistatteko?" Bellarion änkytti hiukan
kohdatessaan toisen hehkuvan katseen ja huomatessaan raivokkaaseen
irveeseen vääntyneen suun. "Sanoin siis hänen korkeudelleen,
kohentaakseni hänen mieltään, että hänen ystävänsä jonakin lähipäivänä
ehkä katkaisevat Gordionin solmun — nuolella!"
Barbaresco muistutti hyökkäykseen valmistautuvaa verikoiraa.
"Ah!" äänsi hän. "Ja mitä sanoi ruhtinatar?"
"Hän sanoi jotakin aivan odottamatonta. Luulin kohtaavani
ylimielisyyttä, mutta havaitsinkin hänen pelästyvän. Yritin, vaikkakin
turhaan, osoittaa hänelle, että tällä tavoin saavutettaisiin päämäärä
nopeimmin, että hän, ellei aiemmin ollut tällaista keinoa ajatellut,
nyt tekisi viisainten, jos hyväksyisi sen muitta mutkitta."
"Haa! Niinkö sanoitte! Ja hän?"
"Hän käski minun sanoa teille, että jos tosiaan olette jotakin
tällaista suunnitellut, heittäisitte aikeenne sikseen. Hän ei halunnut
olla missään tekemisissä tämäntapaisten hankkeitten kanssa. Mieluummin
paljastaisi hän koko salaliiton markiisi Theodorelle."
"Jumalavita!" Barbaresco ryntäsi pystyyn, naama tulipunaisena ja
otsasuonet pullistuneina.
Näköjään liikkumattomana valmistautui Bellarion torjumaan hyökkäyksen.
Se tuli. Mutta vain sanaryöppynä. Barbaresco syyti ilmoille kaameita
ja rivoja herjauksia suunsa täydeltä. "Sinä häpeällinen lurjus! Sinä
kolminkertainen nauta! Lörppöilevä apina!" Haukkumasanat sinkoilivat
raekuurona Bellarionin niskaan. "Mene takaisin ja kerro hänelle, sinä
kaistakalloinen paviaani, ettei koskaan ole ollut kysymyskään mistään
vihjaamasi kaltaisesta yrityksestä."
"Eikö?" kiljaisi Bellarion kimeästi. "Vaikka kreivi Spigno —"
"Korjatkoon piru kreivi Spignon, taulapää! Totteletkos? Lähde heti
ilmoittamaan, mitä käskin!"
"En kuljeta valheita", tokaisi Bellarion tiukasti. Hän nousi arvokkaan
näköisenä.
"Valheita!" örisi Barbaresco.
"Valheita", intti Bellarion. "Jätetään nuo tuollaiset jutut. Ilmaisin
hänen korkeudelleen eräitä epäluuloja, mutta omasta mielestäni
ne ovat epäämättömiä tosiasioita. Kreivi Spignon sanat ja se
hätääntyminen, jonka ne aiheuttivat, eivät jätä epäilemisen varaa.
Älykäs mies, enkä minä suinkaan pidä itseäni tyhmänä, saattoi heti
arvata totuuden. Osoittakaa minulle ensin, että valehteleminen tässä
asiassa on välttämätöntä, ja antakaa minun sitten harkita, miten olisi
meneteltävä."
Barbarescon kiukku alkoi jäähtyä. Hän hieroskeli kämmeniään ja retkahti
tuoliinsa.
"Jos toverini, Cavalcanti ja Casella ja muut, olisivat arvanneet,
paljonko Spignon sanoista ymmärsitte, ette koskaan olisi päässyt
hengissä tästä talosta."
"Mutta jos kerran toimitte ruhtinattaren ja hänen veljensä hyväksi,
niin miksi ette tiedustele hänenkin mieltään?"
"Hänen mieltään?" Barbaresco hymyili pilkallisesti. "Onko tuokin
muka järkevä kysymys? Meidän nuolemme olisi ammuttu, eikä kukaan
olisi koskaan saanut tietää, mistä se oli lähtöisin. Nyt te olette
lörpötellyt — tietäkää siis, että jos me olisimme niin typeriä, että
vieläkin panisimme tuon aikeen täytäntöön, olisi ruhtinatar Valeria
ensimmäisenä meitä syyttämässä. Sellainen hän on — ensin itsepäinen,
sitten sydämetön ja ilkeä. Ja minä olen nauta käskiessäni teitä
ilmoittamaan hänelle, että olette erehtynyt. Jos jousi kuitenkin
laukaistaisiin, käsittäisi hän teidän sittenkin olleen oikeassa, ja me
saisimme maksaa päällämme."
Hän nojasi kyynärpäillään pöytään ja voihkaisi. "Olette saattanut
meidät perikatoon! Jumalani! Perikatoon!"
"Perikatoon?" kertasi Bellarion.
"Murskannut kaikki toiveemme", huudahti Barbaresco. "Ettekö huomaa?
Ettekö sitten käsitä mitään, senkin aasi, paitsi asioita, joita teidän
olisi parempi olla käsittämättä? Olette tärvännyt omankin asianne.
Teidän naamallanne ja esiintymistaidollanne varustettu mies olisi
saattanut kiivetä vaikka kuinka korkeaan asemaan, etenkin kun vielä
sattuu olemaan ruhtinattaren uskottuja."
"En tullut ajatelleeksi sitä", huokasi Bellarion.
"Ette. Ettekä minua enempää kuin ketään muutakaan!" Hän kiihtyi
jälleen. "Vielä eilen luulin pääseväni nykyisestä kurjuudestani, mutta
nyt..." Hän jyskytti äkkiä raivoissaan pöytää ja hyppäsi taas pystyyn.
"Tämän olette saanut aikaan haljulla hölinällänne."
"Mutta, herraseni, jollakin muulla keinolla —"
"Ei ole muita keinoja. Ei ainakaan meidän käytettävissämme. Ei meillä
ole varaa palkata sotajoukkoa. Huomenna saatte kertoa tovereilleni,
mitä olette tehnyt, ja katsotaanpa sitten, mitä he ajattelevat."
Tämä ei kuulostanut varsin lupaavalta. Yön kuluessa teki Bellarionin
mieli toisenkin kerran nousta ja yrittää karkuun, mutta hän hillitsi
kuitenkin halunsa. Oli katsottava, mitä muut salaliittolaiset
tuumisivat. Ruhtinatar ehkä vielä tarvitsisi häntä. Tarvitsisi — eikä
hän kuitenkaan voinut täysin tyydyttävästi selvittää itselleen, miksi
juuri hänen piti panna henkensä vaaraan, jotta ruhtinattaren pulma
selviäisi.
Seuraavana aamuna pidetyssä neuvottelussa valkeni Bellarionille pian,
millaisessa vaarassa hän todella oli. Salaliittolaiset malttoivat
tuskin kuunnella loppuun selontekoa hänen toiminnastaan, ennenkuin
he jo vaativat hänen surmaamistaan. Casale aikoi paljastettu
tikari kourassa hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Barbaresco astui
mahtipontisesti väliin.
"Ei minun talossani!" karjui hän. Murha olisi voinut saattaa hänet
syytteeseen.
"Eikä missään muuallakaan, ellette halua tehdä itsemurhaa", varoitti
Bellarion kylmästi. Hän astui esiin Barbarescon selän turvista.
"Unohdatte, että ruhtinatar Valeria panee vastuun murhastani teidän
niskoillenne. Eikä hän syytä teitä ainoastaan siitä, vaan vieläpä
valtionhoitajankin murhan suunnittelemisesta. Tuhoamalla minut
tuhoatte itsenne." Hän hymyili nähdessään heidän nolot ilmeensä.
"Mielenkiintoinen tilanne, vai mitä?"
Saamattomassa raivossaan he nyt kävivät kreivi Spignon kimppuun. Hänhän
oli aiheuttanut koko tämän pulman. Enzo Spigno istui liikkumattomana,
kasvot valkeina, ja antoi myrskyn raivota. Kun se laantui, virkkoi hän:
"Kiittäisitte minua mieluummin. Minähän vain tunnustelin maaperää,
ennenkuin hyökkäsimme. Loppujen lopuksi on vain tapahtunut, mitä
odotinkin. Ei pitäisi päästää naisväkeä sekaantumaan tällaisiin
asioihin."
"Ei tässä ole päästetty ketään sekaantumaan asioihin", tuhahti
Barbaresco. "Ruhtinatarhan itse pyysi apuani."
"Ja kun me nyt olemme valmiit antamaan sitä", sanoi Casella, "huomaa
hän, ettei se ole sentapaista apua, jota hän haluaisi. Mutta entäs
sitten? Hän on herättänyt meissä erinäisiä toiveita ja me olemme
ahertaneet kovasti saadaksemme ne täytetyiksi."
Samaa asiaa tuntuvat märehtivän kaikki, tuumiskeli Bellarion. Jokainen
ajatteli vain omaa etuaan. Ruhtinatar Valeria, valtio ja turmioon
tuomittu nuori markiisi eivät merkinneet mitään. Hän ei kuullut heitä
mainittavan kertaakaan siinä sekavassa keskustelussa, joka nyt seurasi.
Vihdoin Spigno, narriksi leimattu, osoittautui heistä viisaimmaksi.
"Kuulkaapas, nuori mies", sanoi hän. "Vastatkaa puolestamme
ruhtinattarelle, että emme suinkaan aio perääntyä. Olemme ottaneet
pelastaaksemme Montferratin ja teemme sen omalla tavallamme. Selittäkää
hänelle, ettei hän voi pettää meitä joutumatta samalla itse surman
suuhun."
"Kenties on hän jo ottanut tämän seikan huomioon", sanoi Bellarion.
"Niin, mahdollisuutena, mutta ehkä ei välttämättömänä seurauksena.
Sanokaa hänelle myös, että hänen veljensä on samassa kadotuksessa.
Neito on pannut liikkeelle voimia, joita ei pysty hallitsemaan." Spigno
kääntyi kumppaneihinsa. "Olkaa huoleti, hyvät herrat. Huomatessaan
tukalan asemansa varoo ruhtinatar visusti vaikeuttamasta toimintaamme
niin nyt kuin vastakin."
Bellarion oli pilkallisesti nimittänyt tilannetta mielenkiintoiseksi
silloin kun salaliittolaiset olivat aikoneet käydä hänen kimppuunsa.
Muistellessaan myöhemmin päivällä tapahtumien kulkua oli hänen pakko
tunnustaa olleensa vakavassa vaarassa.
Hän oivalsi täydellisesti ruhtinattaren lähteneen perin heikolle
jäälle. Samalla oli hän itse ollut varomaton, aivan kuin shakinpelaaja,
joka huomaa vastustajansa mahdollisuudet hyvän siirtoon, mutta luulee,
ettei tämä itse niitä äkkää.
Hänestä tuntui, ettei tässä enää ollut muuta tekemistä kuin
jatkaa matkaa Paviaan ja jättää ruhtinatar selvittelemään pulmaa
mielensä mukaan. Hän huokasi. Apotti oli ollut oikeassa. Luostarin
muurien ulkopuolella ei ollut rauhaa. Kaikkein vähimmin sitä oli
Montferratissa. Parasta puhdistaa tämän levottomuuden pesän tomu
jaloista ja painua Paviaan kreikankielen opintojen ääreen.
Hän kulki hiljakseen öljypuu- ja viiniviljelmien ohi uskotellen
itselleen olevansa jo matkalla Paviaa kohti, ja kuvitellen ehtivänsä
ennen yön tuloa Sesiaan.
Mutta hämärissä palasi hän Lombardian puoleisesta portista Casaleen,
pyrkien palatsiin päin. Hän oli huomannut, ettei ollut niinkään helppo
viskata harteiltaan taakkaa, jonka oli ottanut: jos hän sen tekisi, ei
hän koskaan voisi unohtaa neidon kalpeita kasvoja ja suuria, ikävöiviä
silmiä. Tuo näky seuraisi häntä äänettömänä moitteena, minne hän ikinä
menisikin.