Samaan aikaan kuin nuori Montferratin markiisi opettajansa ja
kamariherransa kanssa istuutui myöhäisen illallisen ääreen, hiipi
märkä ja viluinen Bellarion, joka kaksi tuntia oli seissyt leukaa
myöten vedessä, vihdoinkin kätköstään. Kuitenkaan hän ei uskaltautunut
edemmäksi kuin marmoripaviljongin takana olevalle maakaistaleelle,
missä värjötti valmiina vaaran uhatessa heittäytymään uudelleen veteen.
Hän makasi hiljaa pohtien tilannetta ja havaitsi itsekunnioituksensa ja
varmuutensa hetki hetkeltä vähenevän.
"Kokemus", näin oli hän tottunut sanomaan — aforismien rakentaminenhan
oli hänen mieliharrastuksiaan — "on tyhmien apu, tarpeeton älykkäille."
Mahdollisesti hän nyt taipui korjaamaan tätä käsitystään hieman. Hän
aavisti, että pienikin määrä hänen tähän asti väheksimäänsä kokemusta
olisi voinut säästää hänet monesta ikävyydestä tänä onnettomana
päivänä. Jos hän taas myöntäessään tämän edelleen piti kiinni
aforismistaan, oli johtopäätös vieläkin nöyryyttävämpi: hän oli eksynyt
kokemuksen puutteessa, mistä seurasi, että hän oli narri. Tämä on muuan
niitä vaaroja, jotka aina vaanivat syllogismeihin tarttuvia.
Hän oli hyväksynyt kumppanikseen miehen, jolla oli lurjuksen naama,
ja jonka käytös koko pitkän päivän kuluessa oli vahvistanut sitä
käsitystä, minkä kasvoista päätellen sai. Eikä hänellä kuitenkaan,
ellei hän ottanut lukuun munkinkaapua, ollut mitään takeita miehen
laadusta. Kun hän kerran ei tullut ajatelleeksi, ettei fransiskaanin
kaavun aina tarvitse välttämättä verhota jotakin P. Fransiskusta, niin
miksi kaiken nimessä hän ei edes muistanut vanhaa sananlaskua: cucullum
non facit monachum? Koska täten sekä hänen ymmärryksensä että muistinsa
olivat pettäneet, oli hän ensin menettänyt kukkaronsa ja kirjeen,
jonka piti olla hänellä passina pitkällä taipaleella, ja lopulta
oli hän ollut vähällä menettää vapautensakin. Saisipa hän totisesti
kiittää onneaan, jos kaikesta tästä selviäisi menettämättä henkeään.
Puvun kastuminen ja vilustumisen vaara eivät tällä hetkellä pystyneet
kovinkaan suuresti häntä huolestuttamaan.
Hän muisti, miten suinpäin, harkitsematta, oli piilottautunut tähän
puutarhaan. Tarvittiinko ehdottomasti kokemusta osoittamaan, että
pakopaikka, jonka poispääsytietä ei tunne, yhtä hyvin voi olla ansa!
Eikö hän Graziessa ollut kunnostautunut shakkipelissä juuri senvuoksi,
että aina punnitsi tarkoin jokaisen siirtonsa? Eikö hän ollut muun
sotilaskirjallisuuden ohella lukenut Silvius Faustuksen teosta "De
Re Militari" — muistamatta sittenkään, että vain huono sotapäällikkö
lähtee taisteluun pitämättä perääntymistietä avoinna?
Tällaisilla kysymyksillä Bellarion kuritti itseään hytistessään
pimeässä piilopaikassaan. Hän painautui aivan litteäksi maahan
melooninviipaletta muistuttavan kuun purjehtiessa esiin palatsin takaa.
Ja kiihkeästi alkoi hän harkita keinoa, millä pääsisi livahtamaan tästä
satimesta ja koko Casalen kaupungista.
Kysymys oli yhä vielä ratkaisematta kun hän havahtui mietiskelystään.
Kuului hiljaista puhetta. Pari tummaa olentoa nousi penkereen portaita
aivan kuin maasta putkahtaneina. Naisia, arvasi hän, ennenkuin vielä
selvästi erotti heidän ääniäänkään. Ja hän ihmetteli, mahtoikohan
toinen heistä olla sama kaunis rouva, joka äsken oli häntä auttanut.
Niin kauniita naisia hän oli tähän asti nähnyt vain alttarien
yläpuolelle ripustetuissa tauluissa ja freskomaalauksissa.
Keskellä siltaa, joka hopeisena kuvastui mustaan veteen, naiset
pysähtyivät, keskustellen matalalla äänellä. Sitten he astuivat vielä
muutaman askeleen eteenpäin kadoten temppeliin. Pian ilmestyi toinen
kapealle rantakaistaleelle ja huhuili hiljaa:
"Hoi! Messer! Messer! Hoi!"
Bellarion tunsi tuon äänen ja se kuulosti hänestä ihanammalta kuin
kenenkään muun hänen tapaamansa ihmisen.
Ruhtinatar Valeria hätkähti. Näytti siltä kuin olisi maa hänen
jalkojensa juuressa liikahtanut, kohonnut pystyyn ja muokkaantunut
inhimilliseksi olennoksi, mieheksi, jota hän etsi. Hän tukahutti
huudahduksen käsittäessään Bellarionin maanneen pitkällään vedenrajassa.
"Kylläpä mahdatte olla märkä ja viluissanne." Jälleen oli ääni
huolestunut, paljon pehmeämpi kuin hänen puhutellessaan veljeään ja
tämän tovereita.
Bellarion oli reipasta poikaa. "Olen yhtä märkä kuin konsanaan hukkunut
mies ja melkein yhtä kylmä. Toivoisin silti, ettei minua ripustettaisi
kuivamaan."
Neito nauroi hiljaa. "Ei vainenkaan, eiköhän teitä saada kuivaksi
mukavammallakin tavalla? Tulkaa. Olemme tuoneet teille kuivia
vaatteita. Kun olette saanut ne yllenne, voitte kertoa minulle kaikki."
Nuorukainen seurasi häntä paviljongin ainoaan, pyöreään huoneeseen,
missä madonna Dionara, ruhtinattaren seuranainen, vartosi.
Marmoripöydälle laskettu lyhty levitti ympärilleen heikkoa valoa.
Huoneessa oli muutamia nojatuoleja ja pitkä, puinen, leikkauksilla
koristettu kirstu, sarkofagin tapainen, kuten Bellarionista näytti.
Rakennuksen julkipuoli antoi palatsille päin, ja sen kolmen, pilarien
toisistaan erottaman oviaukon eteen oli vedetty raskaat, nahkaiset
verhot. Marmoripermanto kuvasi suurta aurinkokelloa, jonka tunnit oli
merkitty kookkailla, messinkisillä, kiveen upotetuilla numeroilla.
Nuorukainen ei tiennyt, että tämä marmoripaviljonki oli tarkka
pienoisjäljennös roomalaisesta Apollon temppelistä ja että katossa oli
pyöreä aukko, josta auringonsäteet pääsivät huoneeseen. Päivän kuluessa
osoitti numerolta numerolle hitaasti siirtyvä varjo, mikä tunti
kulloinkin oli kulumassa.
Seinän vieressä kohosi telineitä, ja ylempänä katonrajassa oli riukuja
ja luikertelevia köysiä. Muutamassa sopessa oli sankoja ja tölkkejä ja
muuta maalarin kamaa, ja eräällä seinällä saattoi erottaa puolivalmiin
freskomaalauksen.
Marmoripöydällä, lyhdyn valopiirissä, oli punainen puku ja lyhyt musta
viitta. Nämä luovutettiin Bellarionin käytettäviksi. Punainen väri,
sanottiin hänelle, oli valittu senvuoksi, että kapteeni ei ollut
tiennyt paljon muuta, kuin että "karanneella roistolla oli yllään
vihreä puku". Hyväntekijätär ei siis ainoastaan pyrkinyt saamaan
nuorukaisparkaa kuivaksi ja tokeisiinsa jälleen, vaan auttoi vielä
häntä tekeytymään tuntemattomaksikin. Sillävälin neidon seuralaiset
pitivät silmällä puutarhaa. He olivat ottaneet mukaansa luutun,
jotta vaaran uhatessa voisivat soittamalla ja laulamalla varoittaa
nuorukaista. Heti hälyytyksen sattuessa piti Bellarionin kömpiä
kirstuun ja ottaa mukaansa kaiken, mikä voisi ilmaista hänen olleen
täällä, vieläpä lyhdynkin, joka luonnollisesti ensin oli sammutettava.
Tulukset oli myös varattu mukaan, jotta hän saisi lyhdyn sytytetyksi
uudelleen niinpian kuin vaara olisi ohi. Hänen korkeutensa osoitti,
miten kirstun lukko toimi. Sen saattoi sulkea sisäpuolelta, niin
ettei sitä voinut ulkoa päin avata ollenkaan. Avaimenreiästä saattoi
hengittää raitista ilmaa ja kuulla, mitä huoneessa puhuttiin. Märät
vaatteet sidottiin pieneksi mytyksi, joka viskattiin kirstun pohjalle.
Myöhemmin ne poltettaisiin. Loppujen lopuksi sai Bellarion kymmenen
minuuttia pukeutumisaikaa.
Äkkiä havaitsi hän olevansa yksin. Nopeasti alkoi hän päästellä
vaatteita yltään, hankasi sitten itsensä kuivaksi ja hieroi
kohmettuneita jäseniään saadakseen veren kiertämään. Hän puki
ylleen tulipunaisen puvun, ihaillen sen hienoutta ja kuosikkuutta.
Totisesti, ajatteli hän itsekseen, oli tuo neito niin nopsaälyinen ja
kaukonäköinen, että hän olisi voinut opettaa kokenutta upseeriakin. Ja
kuitenkin oli hän samalla ihmeen naisellinen, suorastaan enkelimäisen
armelias. Vaikka hän ilmeisestikin oli hyvin ylhäinen henkilö, tahtoi
hän henkilökohtaisesti olla mukana pakolaisrukan pelastamisessa,
kyselemättä ja tietämättä, oliko tämä edes pelastamisen arvoinen.
Hänen korkeutensa palasi yhtä äkkiä, kuin oli poistunut, juuri kun
nuorukainen lopetteli pukeutumistaan. Hän palasi yksin, jättäen
seuralaisensa luuttuineen edelleenkin vartioimaan.
Reippaana ja soreana seisoi Bellarion hänen edessään, hieman hämillään
tosin, sillä hänen märkä tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hienot
punaiset housut olivat hiukan liian lyhyet. Mutta mekko sopi kuin
valettu.
Neito astui lähemmäksi ja kävi suoraan asiaan:
"No nyt, herra, minkä viestin tuotte?"
Bellarion hypisteli vyönsä solkea ja hänen tummat silmänsä laajenivat
hämmästyksestä.
"Viestin?" kysyi hän hitaasti.
"Niin". Neidon ääni oli kärsimätön. "Mitä on tapahtunut? Miten on ser
Giuffredon käynyt? Hänenhän piti saapua tänne kahden viikon kuluessa.
Mitä käskee herra Barbaresco teidän sanoa minulle? Antakaa kuulua,
herraseni. Ei teidän tarvitse arkailla. Tottakai te tiedätte, että olen
Montferratin ruhtinatar Valeria?"
Bellarion ei käsittänyt mitään muuta kuin että hän seisoi
ruhtinaallisen henkilön, Montferratin markiisin sisaren edessä. Jos hän
olisi saanut kasvatuksensa kaupungissa, sensijaan että hän oli elänyt
pienestä pitäen luostarissa, olisi hän tällä hetkellä ollut täynnään
kunnioitusta. Mutta hän oli tutustunut prinsessoihin ja sensellaisiin
vain kirjoissa, ja kirjailijat käsittelevät tällaisia henkilöitä usein
hyvinkin tuttavallisesti. Jos hän siis nyt oli tavallista nöyrempi,
johtui se neidon oudosta viehkeydestä ja tavattomasta kauneudesta ja
hyvyydestä, eikä hänen ylhäisestä säädystään.
Hänen vyötä sormeileva kätensä retkahti alas ja hänen tavallisesti niin
eloisilla kasvoillaan oli typerä ilme.
"Madonna, en ymmärrä. En ole mikään lähetti. Minä..."
"Ettekö?" Ruhtinatar kumartui eteenpäin ja hänen tummat silmänsä
hehkuivat. "Eikö kukaan ole lähettänyt teitä luokseni? Vastatkaa, mies!"
"Ei kukaan muu kuin tutkimaton sallimus, joka ehkä on tahtonut säästää
minut parempaan tarkoitukseen kuin hirsipuuhun ripustettavaksi."
Bellarionin surkea ääni tukahdutti ruhtinattaren vihan, ennenkuin se
ehti puhjeta sanoiksi. Syntyi pitkä äänettömyys, jonka aikana neito
tuijotti häntä miettivästi. Koneellisesti aukaisi hän pitkän tumman
viittansa, joka peitti avokaulaista, safiirinsinistä pukua.
"Miksi sitten olette täällä? Vakoilemassako... Ei, ei. Ette voi olla
vakoilija — vakoilija olisi menetellyt toisin. Mutta kuka ja mikä te
sitten olette?"
"Vain vaivainen matkustava opiskelija, joka ensi kädessä tutkii elämää.
Sallikaa minun kertoa, miten jouduin puutarhaanne."
Lyhyesti ja selkeästi kertoi hän seikkailuistaan päivän kuluessa, ja
mitä pitemmälle hän ehti, sitä suopeammaksi muuttui ilme ruhtinattaren
kasvoilla. Lopulta karehti äsken niin käskevän suun vaiheilla lempeä
hymy, ja Bellarion käsitti samassa, että ruhtinatar pelastaessaan hänet
oli luullut pelastavansa jonkun toisen. Kuitenkaan ei neito ilmaissut
pettymystään ääneen.
"Luulin..." aloitti hän, mutta keskeytti ja purskahti puolittain
katkeraan nauruun, joka helisi kuin tiuku. "Olipa teillä onni myötä,
herra karkuri." Hän tuumi hetkisen. "Miten minun nyt on meneteltävä
kanssanne?" kysyi hän sitten.
Bellarion vastasi suorasukaisesti, ei niinkuin köyhä, nimetön
koulupoika prinsessalle, vaan niinkuin nuori mies nuorelle naiselle,
vertaiselleen.
"Jos uskallan päätellä kasvoistanne, madonna, arvaan, ettette aio
korjata tekemäänne erehdystä, josta teillä ei muuten ole ollut sen
pahempia seurauksia kuin näiden vaatteitten menetys. Ja nämäkin, jos
haluatte..."
Ruhtinatar heilautti kättään. "Pyh, mitä vaatteista? Mutta minä
mainitsin nimiä."
"Niinkö? Olen unohtanut ne." Ja kun neito tuijotti häntä epäilevän
näköisenä, selitti hän: "Unohtamisen taito vaatii yhtä hyvää muistia
kuin muistamisenkin kyky. Ja minun muistini on aivan erinomainen. Sinä
hetkenä, jolloin poistun tästä puutarhasta, unohdan käyntini täällä
kokonaan."
Tuokion tauon jälkeen virkkoi neito hitaasti: "Jos voisin luottaa
teihin ehdottomasti..." Hän vaikeni.
Bellarion hymyili. "Ellette ole siitä varma, on parasta, että kutsutte
vartioston. Mutta jos niin teette, muistan ehkä jälleen nuo nimet,
jotka nyt olen unohtanut."
"Mitä? Uhkaatteko?"
Terävä huudahdus, äkkinäinen kädenliike. Bellarion ymmärsi arvanneensa
oikein.
Nuori neito oli sekaantunut joihinkin puuhiin. Bellarionin vastaus
todisti hänen aivojensa toimivan merkillisen nopeasti.
"En, madonna. Minä vain osoitan teille, että teidän on luotettava
minuun. Jos epäilette, ette voi toimittaa minua pidätetyksi enempää
kuin vapauttaakaan minua."
"Kunniani kautta, herra, olettepa merkillisen ovela ollaksenne
luostarissa kasvanut."
"Luostarissakin, madonna, saattaa oppia oveluutta." Ja yht'äkkiä
valtasi hänet kumma, vastustamaton halu palvella tuota edessään
seisovaa, hurmaavaa olentoa, suorittaa hänelle velkansa. Luultavasti
hän ei itsekään oikein ymmärtänyt niitä vaikuttimia, jotka saivat hänet
lausumaan: "Jos voitte luottaa minuun, madonna, niin antakaa minun
tehdä jotakin hyväksenne."
"Tehdä jotakin hyväkseni?"
"Niin. Enkö voisi palvella lähettinänne? Asettua odottamanne miehen
tilalle? Otaksun nimittäin, että teillä on joku viesti lähetettävänä."
"Otaksutteko?"
"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette sanonut."
"Sanoin niin kovin vähän." Neito oli epäluuloinen.
"Olen tehnyt erinäisiä johtopäätöksiä. Ehkä liiankin rohkeita.
Antakaas, kun kerron." Bellarion taisi kerskailla hieman. "Odotitte
viestiä joltakin Barbaresco-nimiseltä herrasmieheltä. Jätitte
katuoven raolleen, jotta lähetti pääsisi puutarhaan, ja odotitte
häntä yksinänne. Seuraneitonne, joista ainakin toiseen luotatte
täydellisesti, jätitte pidättelemään hoviherroja etäämpänä,
vartioidessanne suljettua puutarhaa. Tästä päättelen, että olitte
levoton ja haluatte pitää asian salassa. Olitte levoton, koska
olitte turhaan odottanut viestintuojaa jo kaksi viikkoa, ja koska
tavanmukainen lähetti, messer Giuffredo, oli kateissa. Ehkäpä
pelkäsitte, että messer Giuffredolle, kenties messer Barbarescollekin,
oli tapahtunut jotakin. Tämä taas todistaa, että ne hankkeet, joita
odottamanne viesti koskee, ovat vaarallista laatua. Olenko oikeassa?"
Kysymys oli turha. Vastaus oli selvästi luettavissa ruhtinattaren
kasvoista.
"Olette oikeassa jopa siinä määrin, etten oikein tiedä, mitä teistä
uskoisin."
"Ette ole tottunut ihmisiin, jotka osaavat käyttää järkeään."
"Vai en!" Hänen äänensä oli kirpaisevan ivallinen. "Tiedättekö, herra,
mitä minun järkeni sanoo minulle?"
"Enpä varsin, madonna", vastasi nuorukainen hänen äänensävynsä
varoittamana.
"Se sanoo, että teidät on lähetetty virittämään minulle ansaa."
Bellarionille selvisi pian, mitä teitä ruhtinatar oli päässyt tähän
otaksumaan. Hän hymyili ja pudisti päätään.
"Väärä johtopäätös. Jos olisin vakooja, ei minua olisi ajettu takaa. Ja
eiköhän minulla olisi ollut joku tyhjänpäiväinen viesti teille, jotta
helpommin olisitte uskonut, että todella olen lähetti."
Hän oli jälleen oikeassa. Mutta ruhtinatar epäröi yhä.
"Mutta miksi, kun kerran olette päässyt tuosta kaikesta selville,
oikeastaan tarjoatte minulle palveluksianne?"
"Sanokaamme kiitollisuudesta sitä kohtaan, joka on pelastanut henkeni."
"Minähän erehdyin henkilöstä. Ette ole velvollinen mihinkään."
"Uskoisin kernaasti, madonna, että olisitte pelastanut minut, vaikka
ei mitään erehdystä olisi sattunutkaan. Sitäpaitsi on teidän saatava
korvaus tästä upeasta puvusta. Ja loppujen lopuksi on minussa herännyt
halu palvella naista, joka on avun tarpeessa, halu, joka käsittääkseni
voi herätä kenessä hienotunteisessa miehessä tahansa. On sellaista
ennenkin tapahtunut."
Selvemmin hän ei tohtinut tunnustaa, että hän oli ruhtinattaren
lumoissa. Ja koska tämä totuus oli tunneasia, jolla ei ollut
mitään tekemistä järkeilyn kanssa, hyväksyi hän sen itsekin hieman
vastahakoisesti.
Ruhtinatar tarkkasi häntä miettivän näköisenä. Hänen katseensa tuntui
etsivän nuorukaisesta jotakin vilpin merkkiä, mutta nähtävästi turhaan.
"Olette kovin epäitsekäs", sanoi hän viimein. "Ehkäpä niinkin."
"Varmasti, jos näin tarjoudutte rupeamaan vaeltavaksi ritariksi."
Neito oli, kuten Bellarion oletti ja myöhemmin totesi, perin pahassa
pulassa, ja nuorukaisen ehdotus houkutteli. Olisiko ehkä sallimus
sittenkin lähettänyt tämän kulkurin häntä pelastamaan?
"Voisitte joutua suureen vaaraan", virkkoi hän, "suurempaan kuin pari
tuntia sitten."
"Vaara vain lisää yrityksen viehätystä", komeili Bellarion, "ja älyllä
siitä selvitään."
Ruhtinatar hymyili, jopa nauroi lopulta ääneen. "Luotatte vahvasti
älyynne."
"Vaikka, tarkoitatte, viimeisten neljänkolmatta tunnin kokemukset eivät
juuri anna siihen aihetta. En unohda saamiani opetuksia, uskokaa minua."
"No, hyvä. Koettakaamme." Ja hän antoi Bellarionille varovaiseen
muotoon laaditun viestin, joka, vaikka se olisi joutunut vaarallekin
henkilölle, tuskin olisi voinut saattaa lähettäjää vaikeuksiin.
Bellarionin oli etsittävä käsiinsä kreivi Barbaresco, josta neito
ei kertonut muuta kuin että hän asui jossakin tuomiokirkon takana,
tiedusteltava hänen vointiaan ja ilmoitettava, että erinäisten
tietojen viipyminen oli saattanut ruhtinatar Valerian levottomaksi.
Valtuutukseksi sai nuorukainen mukaansa kultatukaatin puolikkaan. Se
ilmaisisi, kuka hänet on lähettänyt.
"Huomenna illansuussa on katuovi jälleen raollaan. Odotan teitä."