Se tapahtuma, joka niin äkkiä ja julmalla tavalla riuhtaisi Bellarionin
rauhalliselta opin tieltä ja haihdutti hänen unelmansa päästä oppimaan
kreikankieltä Paviassa kuuluisan messer Chrysolaraan johdolla, yllätti
hänet niin odottamatta, että hän selvisi hämmennyksestään vasta kun
kaikki oli ohi.
Hän oli munkin kanssa aterioinut epäsiistissä ja tungokseen asti
täynnä olevassa ruokailuhuoneessa. Majatalon isäntä, joka Montferratin
hallitsijain kunniaksi — heidän vaakunassaan oli hirven kuva — oli
antanut laitokselleen nimen "Uroshirvien majala", palveli serkkuaan
niin alttiisti kuin suinkin voi vaatia. Hän oli antanut fra
Sulpiziolle ja Bellarionille paikat hiukan syrjässä muista meluavista
vieraista, korkean, kapean, avoimen ikkunan alla, missä raikkaan ilman
tuulahdukset karkoittivat pahimman ruuankäryn ja ihmisistä uhoavan
hien katkun. Ser Benvenuto antautui sitten kuiskaavaan keskusteluun
munkin kanssa, mutta Bellarion ei voinut kuulla heidän sanojaan.
Pöydälle kannettiin parasta, mitä talo saattoi tarjota, jopa sitkeä
kananpaistikin, ja kellarista noudettiin pullo Valtelline-viiniä
kerrassaan oivallista lajia.
Väsynyt ja nälkäinen Bellarion söi hyvällä ruokahalulla, sallien
närkästymättä munkin kerskua suorittamillaan laupeudentöillä. Tuskinpa
hän muuten kuuli puoliakaan fra Sulpizion jutuista. Munkki rupatteli
ja syödä matusteli yhtaikaa, ja huoneessa olevat vieraat melusivat
lisäksi korvia huumaavalla tavalla. Joukossa oli muutamia talonpoikia
Romagliasta ja Torcellasta, kukatiesi Terranovastakin Pon takaa. He
olivat kaikki saapuneet markkinoille. Enimmäkseen olivat he vantteria,
tummaihoisia miehiä — toisilla oli paljaskinttuiset vaimotkin mukanaan.
Myöskin muutamia kaupungin työmiehiä vetelehti huoneessa ja pari
nuorukaista, jotka nahkaesiliinoista päättäen olivat käsityöläisiä.
Erään pöydän ääressä istui neljä sotilasta nahkaisissa takeissa,
vyöllään raskaat tikarit, pitäen seuraa naiselle, joka oli maalannut
poskensa ja puhui vuoroin kimakalla, vuoroin käheällä äänellä.
Bellarionia puistatti hänen vaakkumisensa.
"Hänen naurunsa", huomautti hän fra Sulpiziolle, "on kuin paholaisen
nauru."
Munkki siristeli silmiään vastauksen asemesta ja tuntui pidättelevän
hymyään.
Vähitellen tottui nuorukainen meluun ja menoon ympärillään ja kun
hän vihdoin lopetti ateriansa, nojautui hän taaksepäin tuolissaan
kylläisenä ja hieman unisena. Edellisen yön oli hän viettänyt
taivasalla ja koko päivän oli hän ollut jalkeilla. Eipä ihme siis, että
hän lopulta vaipui horteeseen, munkin jatkaessa mutisevaa keskusteluaan
serkkunsa kanssa.
Puolisen tuntia hän siinä lienee torkkunut, kun äkkiä havahtui. Varjot
jo laskeutuivat muureille, jotka saattoi nähdä ikkunasta. Tämän hän
muisti jälkeenpäin. Herätessään näet hän oitis joutui kohdistamaan
huomionsa munkkiin, joka oli noussut tuoliltaan, ja avoimessa ikkunassa
fra Sulpizion takana näkyviin miehen kasvoihin. Vieras oli luultavasti
kavunnut aivan hiljaa vakoilemaan huoneessa olijoita, ja kannatteli nyt
itseään käsiensä varassa. Bellarion kohtasi hänen kysyvän katseensa,
joka äkkiä ikäänkuin laajeni ja muuttui hämmästyneeksi. Suu loksahti
auki. Mutta ennenkuin Bellarion ennätti päästää ääntäkään tai edes
liikahtaa, oli vakoilija kadonnut. Ja nyt muisti Bellarion kasvojen
kuuluvan sille talonpojalle, joka heille oli tarjonnut päivällisen
samana päivänä.
Munkki huomasi oudon ilmeen Bellarionin kasvoilla ja katsahti nopeasti
taakseen. Mutta ikkuna-aukko oli jo tyhjä.
"Mikäs nyt?" kysyi hän valppaasti. "Mitä sinä näit?"
Bellarion kertoi ja fra Sulpizio päästi niin rivon sadatuksen, että
nuorukainen melkein haukkoi henkeään. Munkin muoto oli aivan muuttunut.
Hänen ilmeensä oli kiukkuisen pelokas ja katse synkkä. Hän liikahti
rajusti kuin lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten yhtä äkkiä.
Huoneen kynnyksellä seisoi pelon aiheuttaja, talonpoika, ja hänen
takanaan tungeksi miesjoukko.
Fra Sulpizio vaipui tuolille ja järjesteli kasvonpiirteitään.
"Tuossa se munkkiroisto istuu. Varas." Näin tervehti talonpoika.
Huudahdus ja huoneeseen sulloutuvat uudet tulokkaat aikaansaivat
äkillisen hiljaisuuden tässä pienoisbaabelissa. Etumaisena lähestyi
nuori, ryhdikäs mies, yllään teräshaarniska ja kypärä, saappaissa
kannukset, vyössä heilahteleva miekka ja kupeella tikari. Punainen
sulka hänen päähineessään ilmaisi hänen palvelevan upseerina Casalen
poliisiväessä. Häntä seurasi pari peitsillä asestettua miestä.
Talonpoika opasti heidät suoraan ikkunakomerossa olevan pöydän luo.
"Tuossa hän on. Sama mies." Hän tunki taistelunhaluisesti naamansa
melkein kiinni munkin kasvoihin ja nojautui kyynärpäillään pöytään.
"Nyt, roisto..." sähähti hän, mutta vaikeni fra Sulpizion kohdistaessa
häneen lempeän, hämmästyneen katseen. Munkki virkkoi:
"Noinko sinä minua puhuttelet, pikku veli? Sanotko sinä minua
roistoksi? Minua?" Hän hymyili alakuloisesti, ja niin tyyni ja viaton
oli hänen ilmeensä, että maamies hetkeksi tyrmistyi. "Syntinen ehkä
olen, sillä syntisiä olemme kaikki, mutta en tiedä rikkoneeni sinua
vastaan, veli, joka niin auliisti tänään ravitsit minua."
Fra Sulpizion hurskas esiintyminen sai miesparan ymmälle. Upseeri
työnsi hänet syrjään.
"Mikä on nimesi?"
Fra Sulpizio katsoi häntä nuhtelevasti.
"Mutta, veli!" huudahti hän.
"Lähde mukaan", ärähti upseeri. "Tämä mies syyttää sinua varkaudesta."
"Varkaudesta!" Fra Sulpizio huokasi. "En anna tuon syytöksen houkutella
itseäni vihan syntiin. Tämä on järjetöntä, suorastaan naurettavaa.
Miksi minä varastaisin, kun Pyhän Fransiskuksen suojeluksessa ollen
saan pyytämälläkin mitä tarvitsen? Mitä minä maallisella tavaralla
tekisin? Mitä väittää hän minun sitten varastaneen?"
Talonpoika itse puuttui puheeseen. "Kolmekymmentä floriinia, kultaisen
kotelon ja hopeaisen ristin eräästä laatikosta siinä huoneessa, jossa
lepäsit."
Bellarion muisti, miten munkki oli yrittänyt livistää yksin tiehensä
ja miten pelokkaasti hän oli vilkuillut taakseen heidän kulkiessaan
maantietä pitkin. Sitten oli muulinajaja saavuttanut heidät, ja juuri
tämän avulla oli nyt päästy heidän jäljilleen. Upseeri oli tietysti
ollut vahtikojussa portin luona ja kertonut talonpojalle munkin ja
vihreäpukuisen nuorukaisen saapuneen muulijonon mukana kaupunkiin.
Talonpoika taas oli etsinyt käsiinsä muulinajajan ja loppu oli selvä.
Yhtä selvä kuin että fra Sulpizio oli varasteleva roisto ja että hänen,
Bellarionin, viisi tukaattia oli joutunut sinne, minne talonpojankin
rahat olivat kadonneet.
Hän vannoi itsekseen vastaisuudessa turvautuvansa vain omiin
aisteihinsa ja vaistoihinsa. Sillävälin vastasi munkki:
"Et siis syytä minua ainoastaan varkaudesta, vaan myös siitä, että
olisin palkinnut hyvän pahalla, rikkonut sitä vastaan, joka on
ollut minulla armelias Tämä on raskas syytös, veljeni, ja perin
harkitsematon."
Joukosta kuului myötätuntoista mutinaa. Munkki levitti kätensä ja
jatkoi:
"Puolustautuessanikin täytyy minun muistaa nöyryydenlupaukseni. Siksi
en sanokaan mitään. Herra, etsi vaatteistani niitä tavaroita, jotka
minun väitetään varastaneen, koska satuin levähtämään hetkisen siinä
huoneessa, josta ne ovat kadonneet."
"Kehtaavatkin syyttää pappia!" paheksui joku.
Nuori upseeri hymähti. Hän kääntyi kannoillaan ja silmäsi puhujaa.
"Pappia!" virnisteli hän. Ja äkkiä tokaisi hän väläyttäen silmiään
munkille: "Milloin sinä viimeksi olit messussa?"
Tämä kysymys saattoi fra Sulpizion tuokioksi tolaltaan. Antamatta
hänelle aikaa vastata, ampaisi upseeri toisen kysymyksen: "Mikä sinun
nimesi on?"
"Nimeni?" Munkki tuijotti häntä synkästi, pienten silmien kiiluessa
ilkeinä arpisessa naamassa. "Jotta minua taas epäiltäisiin. Ei, en sano
sitä, mutta voin näyttää sinulle mustaa valkoisella. Pidä hyvänäsi."
Hän kaivoi taskustaan paperin ja piteli sitä sotilaan nenän alla.
Upseeri silmäili paperia tuokion ja katsahti sitten sen yli fra
Sulpiziota.
"Miten voisin lukea sitä, kun pitelet sitä ylösalaisin?"
Munkki riensi äkkiä kääntämään paperin. Hänen kätensä tärisi. Tällöin
Bellarion huomasi ensiksikin, että upseeri oli puijannut munkkia ja
toiseksi että paperi oli hänen oma suosituskirjeensä. Fra Sulpizion
kääntäessä paperia näki hän nimittäin vilahdukselta apotin sinetin.
Paljastus saattoi hänet aluksi ymmälle. Munkki oli siis todellakin
varas, joka oli tyhjentänyt hänen pussinsa; toiseksi täytyi hänen olla
vielä vaikeammassa asemassa kuin mitä Bellarion oli otaksunut, koska
yritti kätkeytyä munkkikaavun suojaan, ja kolmanneksi oli hän syöksynyt
päistikkaa upseerin asettamaan ansaan, tämän väittäessä, että kirje oli
ylösalaisin. Munkki ei osannut lukea!
Upseeri nauroi äänekkäästi, tyytyväisenä omaan oveluuteensa. "Tiesin,
ettet ole pappi", irvisti hän. "Minä enemmän kuin aavistan kuka
sinä todellisuudessa olet. Vaikka oletkin varastanut munkin puvun,
et voi kätkeä rokonarpista naamaasi ja palkoa niskassasi. Sinä olet
Lorenzaccio da Trino, ystäväiseni; olemme ikävöineet sinua jo kauan."
Upseerin mainitsema nimi pani huoneessaolijat haukkomaan ilmaa, ja he
astuivat hieman lähemmäksi ikkunan alla olevaa ryhmää. Tuon nimen tunsi
täällä jokainen, Bellarionia lukuunottamatta. Lorenzacciolla oli huono
maine koko Montferratissa ja Savoijissa. Tämän aavisti Bellarionkin
nähdessään miesten ilmeet. Eniten huolestutti häntä kuitenkin tällä
hetkellä apotin suositus.
"Tuo pergamentti on minun", huudahti hän. "Se varastettiin minulta tänä
aamuna."
Yleinen huomio kiintyi nyt häneen. Tuijotettuaan häntä hetkisen
purskahti upseeri jälleen nauramaan. Bellarion alkoi vihata hänen
hilpeyttään.
"Mitä, eikö Pekka enään tunnekaan Paavoa? Apuri tahtoo pelastaa
saaliin, kun mestari on kiikissä. Ei vetele, nuori kukonpoika!"
Bellarionin harjakset nousivat pystyyn. Arvokkaan näköisenä virkkoi
hän: "Nuori herra, saatte katua sanojanne. Minä olen tuossa
pergamentissa mainittu mies, kuten Ciglianon Grazie-luostarin apotti
voi todistaa."
"Ei ole tarvis vaivata herra apottia", virnisti upseeri. "Kosketus
kidutuspyörän köyteen vain ja ehkäpä pieni hyppäys ilmaan, niin kyllä
sinusta totuus erkanee, poikaseni."
"Kidutuspyörä!" Bellarionin selkää karmi jo tuo sanakin.
Häntä pidettiin siis rosvona pelkästään sen nojalla, että hän oli ollut
yhdessä tuon väärän munkin kanssa. Katkaistaisiinko hänen nikamansa,
jotta saataisiin hänet syyttämään itseään? Näinkö oikeutta jaettiin?
Hän pelästyi. Yht'äkkiä päästi talonpoika hirvittävän kiljunnan ja
sitten tapahtui salamannopeasti yhtä ja toista.
Sillävälin kuin upseeri oli puhutellut Bellarionia, oli varas hiipinyt
yhä lähemmäksi ikkunaa. Talonpoika huomasi hänen aikeensa ensiksi ja
nosti metelin.
"Ottakaa hänet kiinni!" huusi hän peläten, että hänen floriininsa
ja muut varastetut esineensä jälleen menisivät sen tien, ja samalla
säntäsi hän eteenpäin, hapuillen Lorenzaccion käsivartta. Rosvo kihisi
kiukusta ja näytti keltaisia hampaitaan kuin raivostunut eläin. Hänen
oikeassa kädessään välähti ase, joka seuraavassa silmänräpäyksessä
iskeytyi ahdistajan vatsaan; se oli kehno, takaperoinen, epätoivoinen
huitaisu, joka repi kuin villisian torahammas ja paiskasi
talonpoikaparan kahden apuunrientävän sotamiehen syliin. Enempää ei
Lorenzaccio tarvinnut. Hän hyppäsi syrjään ja keinotteli ihmeteltävän
vikkelästi itsensä kapeaan ikkuna-aukkoon, empi hiukan ja oli
seuraavassa silmänräpäyksessä kadonnut.
Huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto. Ylinnä kajahtelivat kuitenkin
podestàn nuoren upseerin komentosanat ja määräykset. Muuan sotilas tuki
pyörtynyttä talonpoikaa, toisen typeränä kömpiessä ikkunan kautta muka
Lorenzacciota pidättämään.
Kauhistunut ja puolittain pökertynyt Bellarion tuijotti talonpoikaa,
peläten hänen heittävän henkensä. Hän havahtui tuntiessaan jonkun
nykivän hänen hihaansa. Käännyttyään huomasi hän takanaan saman
maalatun naisen, jota hän äsken oli inhonnut sydämensä pohjasta.
Naikkonen katsoi häneen luonnottoman kirkkain silmin ja kähisi
kuumeisesti: "Tiehesi, tiehesi! Pidähän kiirettä!"
"Kiirettä!" kertasi Bellarion.
Ensin tunsi hän masentuvansa — tuo nainenkin siis piti häntä
rikollisena —, sitten valtasi hänet halu jäädä paikoilleen,
selittämään, vaatimaan oikeutta. Kuitenkin todisti kaikki häntä
vastaan...
"Joudu nyt, lapsi", huohotti nainen. "Pian, ennenkuin kaikki on
myöhäistä."
Bellarion katsahti joukkoon naisen takana ja kaikkialla kohtasi
hän kehoittavia katseita. Muuan mies, itse isäntähän se oli, iski
hänelle silmää ja osoitti paksulla peukalollaan ovea. Tuota elettä
ei voinut käsittää väärin. Sitten, ikäänkuin olisi hänen päätöksensä
äkkiä valjennut muille, repeytyi joukko kahtia, miehet ja naiset
tyrkkivät toisiaan antaakseen hänelle tietä. Hän syöksyi eteenpäin.
Joukko sulkeutui hänen takanaan, avautuen edessäpäin ja sulkeutuen
taas, ja pian oli hän ennättänyt ovelle. Takanaan kuuli hän upseerin
komentosanat tämän kehoittaessa sotilaita raivaamaan itselleen tietä
peitsillään ja pitämään huolta siitä, että ainakin toinen rosvoista
joutuisi kiinni.
Roskajoukko oli nähtävästi tilanteen tasalla. Olihan joukossa muutamia
kunniallisiakin miehiä, mutta köyhään kansaan kuuluvina nämä eivät
katsoneet voivansa estää kovan onnen vainoamaa poikaparkaa pakenemasta.
Sillävälin eräät, jotka tyytyivät muka vain olemaan huolissaan
talonpojan kohtalosta, sulkivat tien upseerilta ja sotilailta, niin
etteivät nämä päässeet käyttämään aseitaan.
Bellarion pikemminkin arvasi kuin näki kaiken tämän. Hän loi vain
pikaisen silmäyksen taakseen ja harppasi sitten kynnyksen yli
haisevasta huoneesta raikkaaseen ulkoilmaan. Aukiolla kääntyi hän
vasempaan ja juoksi kohden tuomiokirkkoa, aikoen ensin etsiä suojaa
sieltä. Pian huomasi hän kuitenkin näin joutuvansa satimeen, ja
poikkesi siksi muutamaan kujaan. Tällöin oli jo upseeri ehtinyt
majatalon ovelle ja säntäsi huutaen hänen peräänsä. Kaksi peitsimiestä
ja muut sotilaat seurasivat hieman taaempana.
Paetessaan kuin hirvi koiria muisti Bellarion apotin jäähyväissanat
"pax multa in cella, loris autem plurima bella", ja hän toivoi äkkiä,
ettei olisikaan jättänyt luostarin rauhaa.
Turhalta ja tarkoituksettomalta tuntui tämä pako. Vaikka hän tiesikin
miksi pakeni, ei hän aavistanut minne askeleensa ohjasi. Saattoi
hyvinkin joutua ojasta allikkoon. Järki puhui näin, mutta vaisto
lennätti yhä vain eteenpäin. Onneksi, sillä hetken kuluttua huomasi
hän, etteivät sotilaat kömpelöissä varusteissaan jaksaneet pysyä hänen
kannoillaan. Välimatka piteni pitenemistään. Jos hän jaksaisi vielä
ponnistella rupeaman, päätyisi hän kaupunkia ympäröivälle muurille,
löytäisi portin ja olisi vapaa. Tosin oli jo päivänlaskun aika, mutta
arvatenkin olivat portit vielä avoinna.
Toivehikkaana lisäsi hän vauhtiaan. Vain kerran, hänen juostessaan
kauniin, harmaan rakennuksen edustalla olevan aukean yli, puristi
pelko sydäntä. Aukealla käyskenteli ihmisiä, jotka hämmästyneinä
kääntyivät katsomaan vihreäpukuista karkulaista. Kun ei kuitenkaan
kukaan asettunut hänen tielleen, riensi hän hiljentämättä eteenpäin,
puikahtaen aukean takana olevalle kapealle kadulle. Ympärilleen
vilkaisematta jatkoi hän juoksuaan ja havahtui vasta jouduttuaan
ruohoa kasvavaan kujaan, jonka molemmin puolin ruskeat muurit
sulkivat näköalan. Nyt malttoi hän hellittää pikkuisen, päästäkseen
hengästymisestään, ja totesi vihdoin, että oli jo pahoin uupunut.
Lopulta oli hänen kokonaan herettävä juoksemasta ja tyydyttävä
kävelemään. Läähättäen ja pyyhkien kämmenselällä hikeä kasvoiltaan
hoippui hän kujaa alaspäin, tietämättä vieläkään, oliko päässyt
vainoojistaan.
Äkkiä hän pysähtyi kuuntelemaan, nojaten selkäänsä korkean muurin
syvennyksessä olevaan oveen. Hänen hämmästyksekseen ovi tällöin
aukeni ja hän oli vähällä kaatua leikattujen puksipuitten ympäröimään
kukkalavaan.
Hänestä tuntui kuin olisi ihme tapahtunut, kuin olisi sallimus pitänyt
ovea avoinna, jotta hän voisi pelastua. Eikä hän hetkeäkään tullut
ajatelleeksi, että hän sulkiessaan oven takanaan ja nostaessaan salvan
eteen ehkä olikin lukinnut oman satimensa. Muurin sisäpuolella oven
edessä oli korkea kynnys. Tälle Bellarion istuutui nauttiakseen tuokion
äärettömän helpotuksen tunteesta. Mutta pitkää lepoa ei hänelle suotu.
Kujanteelta kuului jo nopeita askeleita ja hengästyneitä ääniä.
Bellarion kuunteli tarkkaavasti ja hymyili hiukan. He eivät voisi
koskaan aavistaa, että muurin ovi äsken oli ollut raollaan. He
kulkisivat ohi, jatkaen hyödytöntä etsimistään, ja hän saattaisi
piileskellä muurin suojassa aina yön tuloon asti. Ehkäpä viettäisi hän
yönsäkin täällä ja poistuisi vasta päivänkoitossa, kaupungin porttien
auetessa.
Näin hän tuumi. Mutta äkkiä pysähtyivät askeleet muurin toisella
puolen, ja hänen sydämensä melkein lakkasi lyömästä.
"Jossakin näillä paikoin hän pysähtyi", kuului karkea ääni lausuvan.
"Katselkaahan jälkiä."
"Jopa on tarkkasilmäinen otus", ajatteli Bellarion.
"Entä sitten?" tivasi joku toinen. "Tähänkö me jäämme odottamaan, että
hän pääsisi turvaan? Lähdetään. Tästä hän juoksi."
"Tuki suusi, pölkkypää!" Karkeaääninen mies puhui jälleen. "Hän tuli
kyllä tätä tietä, mutta hän ei mennyt edemmäksi. Hiljaa, älä väitä
vastaan. Eikö sinulla ole silmiä päässä? Tämän oven ohi ei kukaan ole
kulkenut tänään. Hän on täällä." Ja samassa jysähti oveen raskas isku,
joka sai Bellarionin jalkeille aivan kuin olisi se osunut häneen.
"Ovihan on lukossa. Tuskinpa tuo poika on päässyt muurinkaan yli."
"Hän on läheisyydessä, sanon minä. Älä väittele kanssani. Kaksi miestä
jää vartioimaan ovea, muut seuraavat minua. Lähdemme palatsiin." Hänen
äänensä oli käskevä. Kukaan ei vastannut. Askeleet rapisivat nopeassa
tahdissa kujaa ylöspäin. Oven takaa kuului parin miehen hiljaista
mutinaa.
Bellarion ihmetteli, mahtaisikohan rukous auttaa. Mitään muutakaan
keinoa ei hän enää voinut keksiä.