He kulkivat tietä kohti, ei suoraan, vaan noudattaen fra Sulpizion
— kuten hän itseään nimitti — määräämää suuntaa. Hän tunsi metsän
kaikesta päättäen sangen hyvin. Ja heidän kulkiessaan kiusasi fra
Sulpizio Bellarionia kaikenlaisilla kysymyksillä.
"Sanoit, että sinulta paitsi rahoja on varastettu myöskin kirje."
"Ah, niin", huokasi Bellarion katkerasti. "Se kirje oli
moninkertaisesti tuon rahasumman arvoinen."
"Moninkertaisesti...? Kirje?" Munkin hämmästys oli hullunkurinen.
"Mikäs ihmeen kirje se semmoinen oli?"
Bellarion, joka tunsi kirjeen sisällön, toisti sen sanasta sanaan.
Veli Sulpizio kynsäisi päätään. "Osaan latinaa kylliksi voidakseni
hoitaa tehtäväni, mutta tuo oli hiukan liikaa", jupisi hän, ja lisäsi
luottavaisesti, huomatessaan Bellarion kysyvän katseen: "Me Pyhän
Fransiskuksen veljet emme ole järin oppineita. Oppineisuus turmelee
vaatimattomuuden."
Bellarion huokasi. "Sen tiedän omasta kokemuksestani", sanoi hän, ja
käänsi italiaksi loppuosan kirjeestä: "Tämä on meidän rakas poikamme
Bellarion, talomme kasvatti, joka aikoo aina Paviaan asti lisäämään
tietojansa. Me suljemme hänet Jumalan suosioon ja uskomme hänet omien
sekä muidenkin veljien huomaan, niin että he hänelle antavat suojaa ja
apua hänen vaelluksellansa Me huudamme avuksi kaikkea ja kaikkia, jotka
voivat häntä edesauttaa pääsemään Herramme armosta osalliseksi."
Munkki nyykäytti päätään. "Olet tosiaankin kärsinyt ikävän vahingon.
Mutta koska nyt näin on käynyt, niin tahdonpa tehdä sinulle saman
palveluksen kuin kirjekin niinkauan kuin yhdessä olemme, ja kun
tiemme eroavat, toimitan sinulle yhtä hyvän suosituksen Sesian
augustiniluostarin esimieheltä. Hän kyllä laatii sen, jos minä häntä
pyydän."
Nuori mies kiitti häntä lämpimästi, yhä vieläkin pahoillaan hautomiensa
epäluulojen vuoksi. He kulkivat sitten tuokion ääneti, kunnes munkki
taas puhkesi puhumaan:
"Sinun nimesi siis on Belisario, hä? Omituinen nimi!"
"Ei Belisario, vaan Bellario, tahi oikeamminkin Bellarione."
"Bellarione? Mutta sehän on vieläkin pakanallisempi kuin Belisario.
Mistä sinä sellaisen nimen olet saanut?"
"En ainakaan kasteessa, siitä voit olla varma. Minut ristittiin
Ilarioksi kelpo Pyhän Hilariuksen mukaan, joka muuten on
suojeluspyhimykseni."
"No, mutta miksi sitten...?"
"Se on pitkä juttu, minun elämäntarinani", vastasi Bellarion, ja kertoi
sitten hiukan kainosteltuaan, mitä aikaisemmista vaiheistaan tiesi.
Hän oli syntynyt, kuten otaksui, kuusi vuotta suuren skisman
puhkeamisen jälkeen, toisin sanoen vuoden 1384 vaiheilla, kylässä,
jonka nimestä enempää kuin vanhempiensakaan nimistä hänellä ei ollut
mitään tietoa.
"En muista", jatkoi hän, "isästäni tai äidistäni paljon mitään. Ainoa,
minkä isästäni varmuudella tiedän, on, että hän todella on ollut
olemassa. Äitini oli äkäpussi, jota koko perhe, isä mukaanluettuna,
pelkäsi. Varhaisimpia muistojani on kauhu, jonka hänen läpitunkeva
äänensä aina aikaansai. Se oli ruikuttava ja samalla kimeä, tuo
ääni; voin kuulla sen yhä vieläkin kutsuvan sisartani. Siskoni nimi
oli Leocadia, ainoa omaisteni nimistä, jonka enää muistan, mistä
päättäen se usein oli äidin huulilla. Meitä oli kokonainen liuta.
Muistan hämärästi, että meitä oli kaikkiaan noin puolisen tusinaa
rasavilliä. Tapanamme oli leikkiä suuressa, kylmässä huoneessa, joka
oli keltaiseksi sivuttu ja jota valaisi lasiton ikkuna. Ulkona ropisi
sade kapealle, ikävälle kadulle. Ilmassa kajahteli tuolloin tällöin
merkillisiä helähdyksiä, aivan kuin olisi naapurissa työskennellyt
joukko aseseppiä. Vaarinpito meistä oli uskottu Leocadialle, joka
kaiketi oli vanhin joukosta. Muistan hänet tytönhuiskaleena, jonka
paljaat sääret vilkkuivat räsyisen hameen alta. Kuin utuisena kuvana
näen vielä hänen keltaisen pörrötukan ympäröimät kapeat kasvonsa, ja
sitten kuulen raskaita askeleita ja kimeän, viiltävän äänen, joka
huutaa 'Leocadia!' Se pani meidät aina kipittämään pakoon.
"Siinäpä onkin kaikki, mitä omaisistani osaan sinulle kertoa, veli.
Huomautat ehkä, ettei minun kannattaisi muistaa tuon vertaa, kun en
enempääkään muista. Ja mielellänihän minä noiden pikku muistojen
sijasta kehittelisinkin itsestäni kauniin tarinan, kuvittelisin
palatsia syntymäsijakseni ja kuuluisaa nimeä perinnöksi isältäni.
"No niin. Ensimmäisten muistojeni täytyy olla vuodelta 1389 tai 1390,
päättäen siitä, mitä apotti on minulle kertonut ja omista myöhemmin
toteamistani seikoista. Niinkuin tietänet, riehui siihen aikaan
näillä main verinen sota ghibellinien käsissä olevan Montferratin ja
guelfien Morean välillä. Taisteltiin juuri näillä seuduilla, joitten
halki nyt kuljemme. Eräänä iltana hämäräaikaan sattui kotikylääni
muonanhakumatkalla oleva Montferratin ratsuväkiosasto. Kuten voit
kuvitella, syntyi siinä hirmuinen metakka sotilaitten ryhtyessä
ryöstöön. Joka talossa pantiin kaikki nurin narin ja kauhu valtasi
ihmiset. Niin minunkin kotonani, vaikka taivas tietää, ettei meillä
ollut aihetta pelätä ryöstöä, kun ei meillä mitään ryöstettävääkään
ollut. Muistan meidän yön tullessa värjöttäneen pimeässä, kuulostellen
meteliä naapuristossa. Äitini hengitti raskaasti jossakin
läheisyydessä. Tällä kertaa hän ei herättänyt meissä pelkoa, sillä hän
oli itse kauhun lamauttama ja vaikeni visusti. Hirmuisena painoi pelko
meitä kaikkia. Kuulin Leocadian ja muitten lasten arasti vikisevän. On
kumma, miten paljon selvemmin muistan kuulemani äänet kuin sen, minkä
tällöin näin. Mutta aina tästä hetkestä asti käyvät muistoni paljon
selvemmiksi ja johdonmukaisemmiksi. Tämä ensimmäinen suuri tapahtuma
elämässäni herkisti äkkiä aistejani, ja tajusin tämänjälkeen asioita
paremmin kuin ennen.
"Joku vaisto pani minut ajoissa väistymään lähestyvän onnettomuuden
ulottuvilta. Livahdin salaa huoneesta. Muistan hapuilleeni jyrkkiä
lahoja portaita alas, nousseeni kolmea kivistä porrasta portille ja
siitä puikahtaneeni kuraiselle kadulle, kompastuen liejuun.
"Nousin likaisena ja märkänä. Tällä kertaa en purskahtanut itkuun.
Tärkeämmät asiat askarruttivat aivojani. Äänet olivat ulkosalla paljon
selvemmät. Kuulin laukauksia ja kerran niin kaamean karjunnan, että
vereni jähmettyi. Oikealla puolellani loimusi taivas punaisena. Se oli
jossakin yhteydessä uhkaavaan vaaraan ja minä pistin vinisten juoksuksi
kujaa alaspäin. Talot jäivät taakse ja varjoista jouduin nousevan
kuun valoon. Tie tuntui johtavan lakeuden yli jonnekin avaruuteen.
Tästä olen myöhemmin päätellyt, ettei kylässä ollut portteja enempää
kuin muurejakaan, tai että ainakin meidän korttelimme oli niiden
ulkopuolella.
"En ole voinut olla viittä vuotta vanhempi tähän aikaan. Olin kuitenkin
rohkea poika ja vahva, sillä pienet sääreni kuljettivat minut useiden
penikulmien päähän kodistani tuona yönä. Lopulta lienen kuitenkin
uupuneena kuukahtanut tien oheen ja nukahtanut, sillä seuraava muistoni
on herääminen. Päivä oli jo ehtinyt pitkälle ja minua piteli kookas,
partasuu mies, joka kiireestä kantapäähän oli pukeutunut teräkseen ja
nahkaan. Hänen vieressään pärskyi voimakas raudikko, jonka selästä
hän juuri oli laskeutunut, ja taaempana seisoi viitisenkymmentä
keihäsmiestä virnistelevänä, tuijottavana, meluavana joukkona.
"Mies rauhoitti minua lempeällä äänellä ja kyseli kuka olin ja mistä
tulin, mutta minä en pystynyt antamaan mitään kunnollista vastausta.
Luultavastikin saadakseen minut luottavaisemmaksi antoi hän minulle
syödäkseni hedelmiä ja leipää — leipää niin hyvää, etten sellaista
ollut koskaan aikaisemmin maistanut.
"Emme voi jättää sinua tänne, lapsukainen! sanoi hän. Ja koska et tiedä
mistä olet, on kai minun pidettävä sinusta huolta.
"En enää pelännyt häntä enempää kuin hänen seuralaisiaankaan. Mitäpä
pelon syytä minulla olisi ollutkaan? Tämä mies oli hyväillyt minua
ja antanut minulle ruokaa. Hän oli kohdellut minua ystävällisemmin
kuin kukaan muu sitä ennen. Ja kun hän vihdoin nosti minut eteensä
satulannupille, olin peräti tyytyväinen kohtalooni.
"Myöhemmin samana päivänä me saavuimme kaupunkiin, jonka asukkaat
nöyrän pelokkaina ottivat meidät vastaan. Mutta koska joukkomme oli
verrattain pieni lukumäärältään, käyttäytyivät sotilaat varovasti,
välttäen herättämästä pahennusta.
"Kuukauden verran, ehkä hieman kauemmin olin pelastajani hoteissa.
Vihdoin oli hänen pakko Morean retken vuoksi päästä minusta eroon
ja näin toi hän minut Ciglianon lähellä olevaan Grazien luostariin
augustini-isien hoivaan. He huolehtivat minusta ikäänkuin olisin ollut
prinssi enkä maantieltä talteen otettu orpo. Tämänjälkeen kävi iso
ystäväni aina silloin tällöin minua katsomassa, ja näitä käyntejä
kesti sitten kolme neljä vuotta, kunnes emme enää hänestä kuulleet
mitään. Joko oli hän kuollut tahi sitten kadottanut mielenkiintonsa
pelastamaansa lasta kohtaan. Augustini-isät olivat nyt ainoat ystäväni.
He kasvattivat minut ja opettivat minua, toivoen minun jonakin päivänä
liittyvän heidän veljeskuntaansa. He yrittivät myös saada selkoa
synnyinpaikastani ja omaisistani, mutta tuloksetta. Ja tässäpä onkin",
lopetti hän, "koko tarinani."
"Ah, ei suinkaan", muistutti munkki. "Miten olikaan nimesi laita?"
"Aivan niin. Ollessani ensimmäisiä päiviä sotilasystäväni hoteissa
poikkesimme muuanna aamuna erääseen majataloon siinä kaupungissa, josta
äsken mainitsin. Ystäväni jätti minut majatalon emännän siistittäväksi
ja tämä pesi minut ja varusti minut vaatteilla. Vasta nyt olen tullut
ajatelleeksi, ettei sellaista tekoa hevillä olisi saattanut odottaa
ystäväni tapaiselta mieheltä, mutta näin kuitenkin kävi: istuessani
matkaa jatkettaessa hänen käsivarrellaan, sanoi hän aikovansa ottaa
minut kasvatikseen. Miehet ovat ihmeellisiä toisinaan: raaka eikä
varsin tunteellinen onnensoturikin saattaa heltyä nähdessään orporukan
maantietä kulkemassa." Hän vaipui mietteisiin.
"Entä nimi?" tiukkasi munkki.
Bellarion nauroi. "Kun emäntä talutti minut pelastajani eteen
puhtaaksihinkattuna ja puettuna vihreään mekkoon, jotenkin
samantapaiseen kuin minulla nytkin on ylläni, olin kaiketi melko
herttaisen näköinen. Ystäväni tuijotti minua hieman ihmetellen.
Näen hänet vieläkin hengessäni sellaisena kuin hän silloin istui
kolmijalkaisella tuolilla, toinen käsi polvella, toinen kähärää, mustaa
partaa haromassa. Kumman ystävällisesti katseli hän minua harmailla
silmillään. 'Tuleppas tänne, poikaseni', pyysi hän, ojentaen kättään."
"Pelkäämättä ja kainostelematta menin lähemmäksi. Hän veti minut
polveaan vasten, pani toisen kätensä päälaelleni ja hyväili hiuksiani."
"Minkä sanoitkaan nimeksesi?" kysyi hän.
"Ilario", vastasin.
"Tuokion tuijotti hän minua ja sitten puolittain ivallinen hymy levisi
hänen ahavoituneille kasvoilleen. 'Ilario — sinä? Vakavine kasvoinesi
ja suurine, surumielisine silminesi?' Hän jatkoi puhumistaan ja muistan
vieläkin hänen sanansa, vaikka silloin tuskin aavistin, mitä hän
tarkoitti. 'Onko koskaan ollut olemassa vähemmän hilpeätä Ilariota?
Sinä tuskin hilpeyttä tunnetkaan, lapsi, Ilario! Äh! Paremminkin
Bellario. Eikös vain olekin kultainen poju?' Hän katsoi toivehikkaasti
emäntää, joka kiiruhti hymyillen hyväksymään hänen mielipiteensä.
'Bellario!' kertasi hän, maiskutellen nimeä ylpeänä kuin suunkin
keksijä. 'Se nimi sopii totisesti hänelle paljon paremmin. Ja, kautta
kunniani, Bellario hänestä tehdäänkin. Kuuletkos, poika? Tästälähtien
on nimesi Bellario.'"
Näin, lopetti hän, otettiin tämä nimi käytäntöön, ja myöhemmin, ehkäpä
senvuoksi, että hän kasvoi nopeasti ja pian kehittyi voimakkaaksi
nuorukaiseksi, alkoivat Grazien munkitkin kutsua häntä Bellarioneksi
tahi isoksi Bellarioksi.
Keskipäivä oli vielä tunnin takana kun he pääsivät metsästä maantielle.
Kuljettuaan vähän matkaa saapuivat he riisipeltojen ja viiniviljelysten
ympäröimälle maatilalle. Iloisia, laulavia miehiä ja naisia puuhaili
viininkorjuussa. Ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P. Fransiskuksen
veljet vastaanottavat almuja, ilman että heidän olisi edes tarvis niitä
pyytää. Heti nähtyään vilahduksen munkin harmaasta kaavusta loikkasi
muuan miehistä viinitarhasta tielle, selitti olevansa tilan omistaja ja
pyysi heitä jäämään taloon päivälliselle, jonka aika kohta oli käsissä.
He istuutuivat tilavassa keittiössä yltäkylläisen, vaikkakin
yksinkertaisen aterian ääreen. Tarjottiin ensin velliä, laajaan kulhoon
mätettynä, jota syötiin suoraan kulhosta puulusikoilla, ja sitten
lammaspaistin viipaleita keitettyjen viikunain kera. Nihkeä leipä oli
kiinteää kuin juusto. Juomana oli kirpeänlainen, mutta terveellinen
punaviini, joka vasta kellarista tuotuna oli raikkaan kylmää. Munkki
kulautti sitä kurkkuunsa suunnattomat määrät.
Kaikkiaan oli heitä tusinan verran siinä pöydän ympärillä; vanha
maamies ja hänen vaimonsa, veljenpoika ja seitsemän täysi-ikäistä
lasta, joista kolme kuului kauniimpaan sukupuoleen. Viehkeitä nuoria
neitoja he olivatkin istuessaan siinä avokaulaisissa puvuissaan,
tummaihoisina ja punahuulisina, ruskeat käsivarret paljaina ja kirkkaat
silmät luotuina Bellarioniin.
Kerran kohtasi Bellarion munkin katseen vilkaistessaan pöydän yli.
Siinä katseessa samoinkuin velton suunkin vaiheilla oli epämiellyttävä
ilme. Munkki nähtävästi nautti hämmennyksestä, jonka vallassa naisiin
tottumaton nuorukainen oli. Hiukan myöhemmin oli viini jo nostanut
punan fra Sulpizion poskille ja hänen pippurisilmänsä kiiluivat
himokkaasti. Bellarion huomasi munkin luovan tyttöihin sellaisia
katseita, että hänen epäluulonsa jälleen heräsivät, ja nyt niin
voimakkaina, ettei enää munkkius enempää kuin harmaa kaapukaan voinut
niitä hälventää.
Aterian jälkeen täytyi fra Sulpizion asettua hetkeksi lepäämään ja
Bellarion meni siksi aikaa viinitarhaan isännän tyttärien mukana.
Siestan, lepohetken, aikana ei kukaan tee työtä. Neidot juttelivat
innokkaasti, mutta Bellarionista oli heidän rupattelunsa harmillisen
pitkäpiimäistä ja typerää.
Jo tämän vuoksi ja kun viinitarha oli tien varrella, olisi Bellarionin
tuttavuus munkin kanssa hyvin voinut päättyä tähän. Jos hän olisi
jatkanut matkaansa yksin, olisi koko hänen elämänsä muodostunut aivan
toisenlaiseksi kuin todellisuudessa kävi. Minoriittiveljen lepo loppui
odottamattoman lyhyeen ja kun hän noin tunnin kuluttua oli valmis
jälleen jatkamaan matkaansa oli hän siinä määrin unen ja viinin
pökerryttämä, ettei ollenkaan muistanut kumppaninsa olemassaoloa. Ellei
Bellarion olisi yht'äkkiä havainnut fra Sulpiziota taapertamassa tietä
pitkin Casaleen päin, olisi hän ihan varmasti saanut kulkea loppumatkan
omin päinsä.
Munkki ei järin riemastunut huomatessaan Bellarionin taas kulkevan
rinnallaan. Hänen kasvonsa kuvastivat tyytymättömyyttä. Mutta hän
pyyteli kuitenkin anteeksi ja selitteli olevansa vielä puolinukuksissa.
Hän alkoi kulkea ripeästi, harppoen eteenpäin pitkin askelin. Silloin
tällöin vilkaisi hän taakseen.
Bellarion huomautti jotakin tarpeettoman kovasta vauhdista,
muistuttaen, että Casale oli vain parin penikulman päässä ja että
heillä oli koko iltapäivä aikaa. Hän sai töykeän vastauksen.
"Jos kuljen mielestäsi liian nopeasti, niin voithan seurata niin
hitaasti kuin tahdot."
Bellarionia halutti ensin seurata neuvoa, mutta sitten osaksi
uteliaisuus, osaksi itsepintaiset epäluulot voittivat hänen ylpeytensä.
"Älähän nyt, kyllä minä sovittelen askeleeni sinun astuntasi mukaan."
Munkki vain mörähti, eikä tämänjälkeen tosiaan enää monta sanaa
vaihdettu, Bellarionin keskusteluyrityksistä huolimatta. Vaellus
iltapäivän auringonpaisteessa tietä pitkin, joka halkaisee Trinon ja
Casalen välisen hedelmällisen lakeuden, ei ollut hauskimpia.
Kuitenkaan ei heidän tarvinnut kulkea jalan kovin pitkää matkaa.
Pian saavutti heidät muulijono ja nyt sai Bellarion nähdä, miten P.
Fransiskuksen pieni veli käyttää ilmaiseksi ratsua. Kun jono lähestyi,
asettui fra Sulpizio keskelle tietä ja levitti kätensä.
Muulinajaja, ruskeaihoinen, mustapartainen mies, pysähtyi kyynärän
päähän.
"Mitäs nyt, pieni veli? Miten voin auttaa?"
"Siunatkoon sinua Jumala, veljeni! Tahtoisitko haavoitetun
Fransiskuksen nimessä avittaa meitä? Elleivät muulisi ole ylen
raskaasti kuormitetut, voisi ehken pari niistä kantaa helläjalkaisen
fransiskaanin ja tämän ylhäisen nuorukaisen Casaleen asti."
Muulinajaja viskasi koipensa elukan selän yli ja liukui maahan,
auttaakseen matkamiehiämme kevyimmin kuormitettujen eläinten selkään.
Pyydettyään ja saatuaan sitten fra Sulpizion siunauksen, kapusi hän
jälleen satulaansa ja nyt pistettiin raviksi.
Satula tai oikeastaan satulan virkaa tekevä vehe oli Bellarionille
jotakin uutta ja tuskallista, ja hänen huomionsa oli seuraavina hetkinä
täydellisesti kiintynyt tähän uuteen kokemukseen. Tämä oli hänen
ensimmäinen ratsastusoppituntinsa ja ennen pitkää oli epämiellyttävä
heiluminen ja töyssytys pannut hänen jokaisen lihaksensa ja nikamansa
kolottamaan inhoittavalla tavalla. Lisäksi harmitti häntä se hilpeys,
jolla munkki ja muulinajaja suhtautuivat hänen yrityksiinsä pysyä
satulassa.
Hän oli sydämestään kiitollinen kun Casalen ruskeat muurit ilmestyvät
näkyviin. Ne putkahtivat esiin äkkiä muutaman tienmutkan takaa.
Kaupungin asema oli sellainen, ettei vähän matkan päästä arvannut
kaupunkia lähestyvänsäkään. Tie johti suoraan San Stefanon portille,
jolle he pääsivät leveän vallihaudan poikki lasketun sillan yli.
Portin holvissa oli vahtikoju, jonka ovi lekotti avoinna. Kolme neljä
sotilasta vetelehti kojussa. He eivät ottaneet vartioimista kovin
vakavalta kannalta, sillä ajat olivat rauhalliset. Muuan heistä,
nahkatakkiin pukeutunut, lakitta oleva nuori mies vaivautui aina
kynnykselle saakka huikatakseen tervehdyksen muulinajajalle. Tie
kaupunkiin oli avoinna.
Viileästä porttiholvista he joutuivat eräälle Montferratin pääkaupungin
kadulle. Nyt ei enää kiirehditty. Mutkikkaalla kadulla, jonka molemmin
puolin rakennukset kallistelivat toisiaan kohti päästäen auringonsäteet
vain keskikäytävälle, tunkeili kansaa kaikenlaista. Tällä San Stefanon
portilta Katedraaliaukiolle johtavalla tiellä oli aina vilkas liike,
ja kaikkinielevällä mielenkiinnolla katseli nyt Bellarion satulastaan
hyörinää, josta hänellä tähän asti oli ollut vain heikko, oman
mielikuvituksen luoma käsitys.
Casalessa oli tänään markkinapäivä, ja kauppojen edessä ulottui
myyntipöytien rivi melkein tien yli. Kauppiaat kehuskelivat tavaroitaan
ja näyttelivät niitä, yrittäen kaikin tavoin kiinnittää yleisön
huomiota puoleensa.
He pyrkivät yhä eteenpäin, matalien, kapeitten holvien alitse aina vain
vilkkaampaa keskikaupunkia kohti, päätyen lopulta aukiolle tuomiokirkon
eteen. Bellarion tiesi, että tuo uljas rakennus oli lombardien
kuninkaan Liutprandin rakennuttama jo seitsemisensataa vuotta sitten.
Hän kääntyi katsomaan punavalkoisen julkisivun kaunista arkkitehtuuria
ja hoikkia torneja, jotka päättyivät kuusikulmaiseen, suippoon kattoon.
Hänen tarkastellessaan ikkunoita pysähtyi muuli.
Jonkun askeleen päässä fra Sulpizio paraikaa laskeutui satulasta
kiitellen muulinajajaa ja toivottaen hänelle Jumalan siunausta.
Bellarionkin hyppäsi maahan, hiukan jäykkänä vielä ja kiitollisena
siitä, että matka oli päättynyt. Muulinajaja luikkasi olkansa yli
"Jumalan haltuun" ja jatkoi sitten matkaansa.
"Ja nyt, veljeni, on meidän aika saada illallisatria, jos sinulle
sopii", tuumiskeli munkki.
Tuskinpa sitä niinkään helpolla saisi, ajatteli Bellarion, siitä aukion
toisella puolella olevasta majatalosta, jota kohti munkki nyt lähti
kulkemaan.
Talon oven yläpuolella riippui lakastunut oksa jonkinlaisena kylttinä.
Kynnyksellä nuorukainen pysähtyi ja huomautti, että joku luostari olisi
paljon soveliaampi lepopaikka munkille.
"Äläst’", jutteli fra Sulpizio. "Tämän talon isäntä, vanha Benvenuto,
on serkkuni, ja hän antaa meille kyllä ilmaisen aterian. Samalla saan
kuulla uutisia. Eikö ole aivan luonnollista, että menen hänen luokseen?"
Tietenkin oli Bellarionin vastattava myöntävästi. Mutta samalla hän
muisti, että munkki jo ennenkin oli osannut selittää kaikki asiat
tyydyttävästi, vastata kaikkiin kysymyksiin täydellisesti, ja hänen
epäluulonsa kytivät edelleen.