"Puoleksi jumala, puoleksi eläin", sanoi ruhtinatar Valeria kerran
Bellarionia kuvatessaan, aavistamatta, että tämä määritelmä soveltuu
mieheen yleensäkin.
Tuntematon kronikoitsija, joka on säilyttänyt hänen sanansa
jälkimaailmalle, jatkaa vihjaamalla, että ruhtinatar samalla kertaa
sanoi liian paljon ja liian vähän. Ja omasta puolestaan liittää hän
kuvaukseen eräitä huomautuksia — jotka tässä jääkööt toistamatta
— yrittäen todistaa, että mies, jos jumalalliset ja eläimelliset
ominaisuudet ovat hänessä yhtä voimakkaita, ei ole enempää hyvä kuin
pahakaan. Tämänjälkeen esittelee hän meille sikopaimenrukan, joka
kohosi loistoon ja kunniaan, niin suuripiirteisen ja ylvään, että
hänessä tuskin oli mitään inhimillistä, ja toiselta puolen mahtavan
ruhtinaan — josta enemmän tässä tarinassa — niin eläimellisen, ettei
hänessä ollut kipinääkään jumalasta. Nämä ovat äärimmäisyydet.
Välimuotoja, joita on tusinan verran, havainnollistuttaa kronikoitsija
historiallisilla muotokuvilla, jotka todistavat hyvää hänen tiedoistaan.
Kaikesta tästä, kirjoitustyylistä, viittauksista firenzeläisiin, ja
sulavasta toskanalaisesta murteesta päättäen on nimetön kronikoitsija
huomattava henkilö. On enemmän kuin luultavaa, että onnekkaan
Bellarionin tarina (Bellarione Fortunato) kuuluu niihin Niccolò
Macchiavellin kynästä lähteneisiin historiallisiin muotokuviin, joista
ehkä tunnetuin on "Castruccio Castracanen elämä". Tutkijain ei ole
kuitenkaan onnistunut päästä perille lähteistä, joista kronikoitsija
on ammentanut. Ja vaikka monet kohdat tässä elämäkerrassa sopivatkin
yhteen imolalaisen veli Serafinon laajassa teoksessa "Vita et gesta
Bellarionis" annettujen tietojen kanssa, ovat yhtä monet molempien
kirjoittajien väitteistä ristiriidassa keskenään.
Jo alussa Macchiavelli (jos hyväksymme minun olettamukseni) väittää,
että Bellarion ei saanut nimeään pelkästään senvuoksi, että hän
oli taistelun mies, vaan myöskin siksi, että hän oli todellinen
sodan lapsi, ikäänkuin taistojen kohdusta syntynyt — "e di guerra
propriamente partorito". Käyttäessään tätä metaforia ilmaisee hän
tuntevansa tarun lapsen löydöstä melskeitten ja hälinän keskeltä. Veli
Serafinon mielipide taas on eriävä ja ainoa, joka sopii tunnettuihin
tosiasioihin. Itsessään pieni asia, mutta kuvaava esimerkki tämän ajan
elämäkertakirjoituksesta.
Jatkaen huomautuksiaan ruhtinatar Valerian sanojen johdosta,
toteaa Macchiavelli, että Bellarion oli luonne, jonka kuvausta
ei niin vain mahduteta yhteen määritelmään. Tämä käsitys sai
kronikoitsijan kirjoittamaan hänen elämäkertansa. Minun käsitykseni
tästä elämäkerrasta on vuorostaan saanut minut käymään käsiksi
täydellisempään kuvaukseen.
Pidän parhaana aloittaa ajankohdasta, jota Bellarion ehken itsekin
olisi pitänyt tosiasiallisena elämänsä alkuna. Valitsen hetken, jolloin
hän seisoo aineellisen maailman kynnyksellä, maailman, jonka hän tähän
asti on tuntenut vain kirjoista käsin, tosin paremmin kuin monet, jotka
ovat viettäneet koko elämänsä kanssaihmistensä parissa.
Bellarion oli lukenut vallan suunnattomasti. Hänen tiedonjanonsa oli
ulottunut teologisten isien opetuksista aina Vegetius Hyginukseen, ja
käytettävissä olevan tutkimusaineiston puute oli yhtenä syynä siihen,
että hän jätti luostarin rauhan, joka hänet oli ympäröinyt lapsesta
pitäen. Toisena syynä oli vissi kerettiläisyys, jota hänessä viime
aikoina oli ilmennyt, ja josta toivottiin hänen parantuvan jatkuvien
opintojen avulla. Hänen mielipiteensä erosivat niin suuresti isien
opeista, että hän, jos olisi elänyt sata vuotta myöhemmin, ehdottomasti
olisi joutunut tekemisiin Pyhän istuimen kanssa ja ehkä — Espanjassa
varmastikin — lopulta roviolle. Tämä kauhea kerettiläisyys, seuraus
paljosta mietiskelystä, oli synti siinä maailmassa, jossa synti ei
voinut tulla kysyneeseenkään. Turhaan yritti apotti, jonka sydäntä
lähellä hän oli, todistella, että hän oli väärässä.
"Voi, sinä viaton lapsi", sanoi kunnianarvoisa isä, "olet pian
huomaava, että siinä maailmassa, jolta tähän asti olet ollut suojassa,
on syntiä jopa ylenmäärin".
Bellarion vastasi syllogismilla, loogillisella kaavalla, johon oli
oppinsa sisällyttänyt. Se oli kysymyksien muodossa, todistelutapa, jota
hän aina kernaimmin käytti.
"Eikö kaikki tässä maailmassa ole Jumalasta? Eikö Jumala ole kaiken
hyvyyden lähde? Voiko siis mikään Jumalan luoma olla muuta kuin hyvä?"
"Entä perkele?" uteli apotti.
Bellarion hymyili vaatimatonta, herttaista hymyä.
"Eikö ole mahdollista, että ne, jotka keksivät perkeleen, ehkä olivat
opiskelleet Persiassa, missä yleensä on vallalla se käsitys, että
pimeyden ja valon voimat, Ahriman ja Ormuzd, alituisesti taistelevat
maailman herruudesta? Muutenhan heidän olisi pitänyt muistaa, että
perkeleenkin, jos hän on olemassa, täytyy olla Jumalan luoma, mikä taas
on Jumalan pilkkaamista, koska Jumala ei voi luoda mitään pahaa."
Säikähtynyt apotti kiiruhti muuttamaan puheenaihetta:
"Eikö varastaminen, tappaminen ja vääryydenharjoittaminen ole pahasta?"
"Tietysti. Mutta se on yhteiskunnasta irtautuneitten harjoittamaa
pahuutta, joka on tukahdutettava, ettei yhteiskunta hajoaisi. Siinä
kaikki."
"Kaikki! Kaikki?" Apotin syvälle painuneet silmät tarkastelivat
surullisina nuorukaista. "Poikani, paholainen on antanut sinulle väärää
viisautta voidakseen tuhota sielusi."
Ja varovin sanoin piti nyt tuo hyvä, isällinen mies hänelle
nuhdesaarnan. Sitä seurasi toinen ja kolmas lähiseuraavina päivinä.
Bellarioniin ei sanan voima kuitenkaan tehonnut, vaan hän jatkoi
vastustustaan, nostaen kilveksi syllogisminsa, jonka apotti
sydämessään tiesi harhapäätelmäksi, mutta jonka virhettä hän ei
kyennyt paljastamaan. Kun ukkoparka lopulta alkoi pelätä, että tämä
kerettiläisyys voisi matkaansaattaa vaikeuksia ja häiritä luostarin
rauhaa, suostui hän jouduttamaan suojattinsa matkaa Paviaan jatkamaan
niitä opintoja, joiden piti pelastaa Bellarion harhaopin kynsistä. Ja
näin jätti Bellarion muuanna elokuun päivänä armon vuonna 1407 Pyhän
neitsyen luostarin Ciglianossa.
Hän teki taivalta jalan. Mitä ruokaan ja yömajaan tuli, oli hän
pääasiassa Paviaan vievän tien varrella olevien luostarien armoilla,
ja apotti oli näitä varten antanut hänelle suosituksen, jonka hän oli
kätkenyt laukkuunsa. Sitäpaitsi oli hänellä viisi tukaattia sisältävä
kukkaro, kokonainen aarre ei ainoastaan hänen omasta vaan apotinkin
mielestä, joka jäähyväisiksi oli lahjoittanut hänelle rahat. Hänen muu
maallinen omaisuutensa käsitti karkean vihreän puvun, joka oli hänen
yllään, sekä vyössä riippuvan veitsen, joka kelpasi niinhyvin paistin
leikkaamiseen kuin itsepuolustukseenkin. Rohkaisuna seikkailumatkallaan
Lombardian halki oli hänellä lisäksi apotin siunaus ja muisto
vanhan miehen silmiin kihonneista kyyneleistä. Erotessa oli apotti
vielä muistuttanut häntä luostarin rauhasta ja maailman melusta ja
levottomuudesta.
"Pax multa in cella, foris autem plurima bella."
Vaikeudet alkoivat vasta matkan loppupuolella. Livornon kaupunkialue
oli jo penikulman parin päässä hänen takanaan. Jokiäyrään rauha veti
puoleensa nuorukaista, jota seitsemäntoista vuotta oli kasvatettu
luostarin hiljaisuudessa, smaragdinvihreä nurmikko houkutteli, eikä hän
lopulta malttanut olla laskeutumatta kovalta tieltä alas Pon rannalle.
Sauva kädessä asteli hän sitten Montferratin matalia kukkuloita
kiertävää jokivartta, kaavun huppukaulus niskaan työnnettynä. Hän
oli pitkä ja norja, silmiinpistävän voimakas, tummapintainen ja
tummatukkainen ja hänen mustat silmänsä tähystelivät kirkkaina ja
pelottomina edessä avautuvaa maisemaa.
Päivä oli helteinen. Myöhäiskesän voimakkaiden tuoksujen kyllästämä
ilma tuntui painostavalta ja kaukaisen Monte Rosan sulavien lumien
paisuttama Po virtasi vuolaana uomassaan.
Mietteisiin vaipuneena jatkoi Bellarion vaellustaan kunnes päivä
hämärtyi auringon kierähtäessä vastarannan metsäisten kukkulain taa, ja
kylmä viima suhahti äyräällä kasvavien puitten lehvistöissä. Silloin
hän pysähtyi, katsellen valppaasti ympärilleen sileän, korkean otsan
kurtistuessa ryppyihin. Vasemmalla oli synkkä metsä. Hän muisteli tien
suuntaa, pani merkille, mistä aurinko oli laskenut ja totesi sitten,
että hän jo melkoisen ajan oli kulkenut etelään päin, toisin sanoen
aivan väärälle taholle. Noudattaessaan ruohikkorannan kutsua oli hän
harhautunut tieltään. Tämän johdosta hän nyt filosofoi hiukan ja
rauhoittui, sillä hän rakasti vertailuja ja antiteesejä, ja kaikkea
tuota älyllistä joutavuutta, joka näihin aikoihin oli korkeassa
kurssissa. Sitäpaitsi hän ei hetkeäkään ollut epätietoinen siitä,
mitä hänen oli tehtävä. Arvioituaan ajan aina siitä asti, jolloin hän
oli poikennut tieltä, ja kulkunopeutensa, saattoi hän suunnilleen
määritellä taivaltamansa matkan pituuden. Tien täytyi olla jo siksi
etäällä hänestä metsän takana, ettei hän enää ehtisi yöksi, kuten oli
toivonut, augustiniläisisien majaan Sesiassa Milanon rajaseudulla.
Hän oli reippaalla tuulella, mutta nälkä alkoi jo kiusata. Pikku nälkä
ei kuitenkaan suuresti huolestuttanut ankaraan paastoamiseen tottunutta.
Hän kääntyi metsään ja lähti päättävästi kulkemaan suuntaan, jota
hänen oli noudatettava, jos mieli päästä takaisin tielle. Puolisen
penikulmaa tai ehkä hieman enemmään paarusti hän polkua pitkin, joka
kävi yhä epäselvemmäksi, mitä pitemmälle hän ehti, ja lopulta nielivät
metsä ja pimeys hänet kokonaan. Jatkaminen johtaisi varmasti viimein
umpisokkeloon. Parasta laskeutua pitkäkseen ja nukkua, kunnes aamu ja
nouseva aurinko jälleen auttaisivat häntä määräämään suuntansa.
Hän levitti kaapunsa maahan ja havaitsi, ettei tämä vuode suinkaan
ollut kovempi kuin se, johon hän oli tottunut. Pian oli hän nukahtanut
rauhalliseen uneen.
Kun hän heräsi, paistoi päivä jo korkealla. Mutta toisenkin ja paljon
mielenkiintoisemman seikan hän äkkäsi; hänen vieressään seisoi
minoriittiveljen harmaaseen kaapuun pukeutunut mies. Vieras oli pitkä
ja kumara ja kääntynyt puolittain selin häneen, aivan kuin olisi
kivettynyt merkilliseen liikunta-asentoon. Tuntui melkein kuin olisi
Bellarionin äkkinäinen herääminen keskeyttänyt hänen poistumisaikeensa.
Vain silmänräpäyksen emmittyään kääntyi mies jälleen kohti. Hän oli
piilottanut kätensä pukunsa poimuihin ja hänen kasvoillaan oli leveä
hymy. Tervehdittiin.
"Pax tecum."
"Et tecum, frater, pax", vastasi Bellarion koneellisesti, silmäillen
vieraan kelminkasvoja ja pannen merkille irstaan suun ja ovelan
vilkkeen pienissä mustissa silmissä, jotka olivat kuin upotetut
savenkarvaiseen naamaan. Lähempi tarkastelu heikensi kuitenkin hänen
epäluulojaan. Miehen kasvot olivat rumentavien rokonarpien peittämät,
silmiä ympäröivä iho oli palkojen pingoittama, niin että hänen
katseensa näytti oudon harhailevalta, ja kaiken kukkuraksi oli hän
sairaankalpea.
Havaittuaan tämän ja että miehellä oli yllään munkin puku — jota
ei Bellarion voinut sovittaa minkään huonon yhteyteen — ryhtyi hän
oikaisemaan ensi silmäyksellä saamaansa käsitystä.
"Benedictus sis", mutisi hän, vaihtaen sitten latinansa kansankieleen.
"Siunattu olkoon sallimus, joka lähettää sinut tieltään eksyneen
vaeltajaraukan luo."
Munkki purskahti äänekkääseen nauruun ja hänen katseensa kävi
varmemmaksi. Samalla muuttuivat hänen kasvonsa muutenkin siedettävämmän
näköisiksi.
"Olin melkein astua päällesi ja aioin juuri livistää pakoon kuin
mikäkin narri ja pelkuri. Luulin näet sinua nukkuvaksi rosvoksi. Tämä
metsä on oikea varkaitten tyyssija. Täällä on roistoja yhtä viljalti
kuin kaniineja kaniinitarhassa."
"Miksi sitten olet tänne uskaltautunut?"
"Miksikö? Ohoh! Mitäpä varastamisen arvoista minulla, köyhällä
kerjäläismunkilla, olisi? Rukousnauhani? Vyöni?" Hän nauroi jälleen.
Hupaisa veitikka, kaikesta päättäen, joka ikävissäkin tilanteissa keksi
hurskaan ilon aiheen. "Ei, ei, veljeni. Minulla ei ole mitään syytä
pelätä varkaita."
"Otaksuhan, että olisinkin varas — taitaisit kuitenkin pelätä, vai
mitä?"
Miehen hymy kaikkosi. Tuon nulikan yksinkertainen logiikka tuntui
hämäännyttävältä.
"Olisin pelännyt sinun pelkäävän minua", vastasi hän vihdoin hitaasti.
"Pelko, niin miehen kuin eläimen, on hirveä tunne. Se tekee välistä
miehestä murhaajankin. Jos olisit ollut rosvo, kuten luulin, ja äkkiä
herätessäsi keksinyt minut vieressäsi, olisit varmasti luullut minun
aikovan sinulle pahaa. Ja sangen helppo on arvata, mitä sitten olisi
seurannut."
Bellarion nyökkäsi miettivästi. Selitys oli mahdollisimman täydellinen.
Mies ei ollut ainoastaan hyveellinen, vaan myöskin älykäs. "Minne olet
matkalla, veli?" kysyi vieras sitten. "Paviaan", vastasi Bellarion.
"Santa Tendan kautta."
"Santa Tendan! Hei, sinnepä minunkin matkani. Aion aina Sesian
augustiniluostariin saakka. Vuotahan vähän, poikaseni, niin jatkamme
yhdessä matkaamme. Matkatoveri on aina hyvä olemassa. Odota vain
silmänräpäyksen verran, kunnes saan kylvetyksi; tulin näet tänne
sitävarten. En viivy kauan."
Hän harppoi tiehensä. Bellarion huusi hänen jälkeensä:
"Missä aiot kylpeä?"
Munkki vastasi olkansa yli: "Tuolla alhaalla on puro vähäisen matkan
päässä. Älä liiku paikaltasi, jotta löydän sinut jälleen, poikani."
Bellarion piti hänen puhuttelutapaansa hiukan omituisena.
Minoriittimunkki on kaikkien veli, mutta ei suinkaan isä. Hän hypähti
pystyyn, ei kuitenkaan epäluuloisena, vaan siksi, että hän oli
puhtautta rakastava nuorukainen ja halusi käyttää vettä hyväkseen,
jos sitä kerran oli läheisyydessä. Hän nosti kaapunsa maasta ja lähti
kulkemaan vikkelän munkin jälkiä.
Saavutettuaan hänet virkahti Bellarion: "Hitaasti kulkee se, joka
terveydekseen kävelee."
"Ei koskaan täällä", vastasi toinen hieman huohottaen. "Ja purolle on
sievoinen matka."
"Sievoinen matka? Mutta sanoithan..."
"Voi, voi. Olin väärässä. Tässä sokkelossa ovat kaikki paikat toistensa
näköisiä. Pelkäänpä kohta olevani eksyksissä niinkuin sinäkin."
Niin olikin asianlaita, sillä he saivat tarpoa kokonaisen penikulman
ennenkuin tulivat purolle, joka kapeana virtasi länteen, joelle
päin. Sen uoma oli melko syvä ja kumpaakin rantaa reunustivat
sammalpeitteiset vierinkivet ja lehtevät sananjalat, joita lehvien
lomista pilkoittavat auringonsäteet kultasivat. Pian löysivät
he kohtalaisen, harmaitten paasien ympäröimän lammen. Se oli
kuitenkin niin matala, ettei siinä voinut kunnon kylpyä ajatella.
Munkin vaatimukset supistuivat kuitenkin äkkiä ja hän huuhteli
huolimattomasti kasvonsa ja kätensä vedessä. Bellarion puolestaan
paljasti koko voimakkaan, kaunismuotoisen yläruumiinsa ja peseytyi niin
perusteellisesti kuin saattoi.
Tämän jälkeen minoriittiveli onki eräästä säkintapaisesta taskustaan
valtavan makkaran ja suuren leipämurikan.
Bellarionista, joka oli paneutunut nälkäisenä makuulle, tuntui kuin
olisi hän nähnyt mannaa erämaassa.
"Pikku veli!" kukersi hän ihastuksissaan. "Pikku veli!"
"Ähäh! Meillä on konstimme, meillä Pyhän Fransiskuksen pienillä
veljillä." Munkki jakoi makkaran kahtia. "Me osaamme kyllä varustautua
matkaa varten."
He ryhtyivät syömään ja sitä mukaa kuin Bellarionin nälkä katosi, tunsi
hän kiitollisuutensa laupiasta samarialaista kohtaan kasvavan. Kun
munkki sitten ehdotti että he lähtisivät liikkeelle, jotta saisivat
taakseen suurimman osan matkasta Casaleen ennen keskipäivää, ryntäsi
Bellarion pystyyn karistaen muruset sylistään. Tällöin tuli hän
koskettaneeksi laukkua, joka riippui hänen vyöstään.
"Pyhimysten nimessä!" huudahti hän pusertaen vihreää pussia lujemmin.
Minoriittiveli tuijotti häntä pippurisilmillään ja kysyi naama
kirkkaana:
"Mikä hätänä, veli?"
Bellarion kopeloi tovin laukkua ja käänsi sen nurin, vakuuttautuakseen
siitä, että se oli typötyhjä. Sitten katsoi hän toveriinsa
epäluuloisesti ja pelokkaasti.
"Ryöstetty", kertasi toinen, huolekkaan, säälivän hymyn karehtiessa
hänen huulillaan. "Hämmästykseni on pienempi kuin sinun. Enkö sanonut
sinulle, poikani, että tämä metsä kuhisee varkaita? Kukatiesi on
henkesikin ollut vaarassa. Kiitä siis Jumalaa, joka on jakanut sinulle
armoansa onnettomuudessasi. Mitään niin pahaa ei meille tapahdu, ettei
se samalla osoittaisi vielä pahempaakin olevan olemassa. Muista aina
tämä totuus, poikaseni."
"Oi, voi!" marisi Bellarion pahantuulisesta katsoen yhä epäluuloisesti
munkkia. "Helppo on filosofoida toista kohdanneen onnettomuuden
johdosta."
"Lapsi, lapsi! Mikä sitten on hätänä? Suuriko onnettomuutesi oikein on?
Mitä olet loppujen lopuksi kadottanut?"
"Viisi tukaattia ja kirjeen." Bellarionin vastaus oli suorastaan
raivokas.
"Viisi tukaattia!" Minoriittiveli levitti hurskaan paheksuvasti
kätensä. "Pilkkaat Jumalaa viiden tukaatin vuoksi!"
"Pilkkaan?"
"Eikö raivokas purkauksesi ole pilkkaa? Suutut menetyksesi johdosta,
vaikka sinun pitäisi olla kiitollinen siitä, mitä sinulla vielä on
jälellä. Lisäksi pitäisi sinun olla kiitollinen sallimukselle siitä,
että se ohjasi askeleeni luoksesi hädän hetkellä."
"Vai siitä pitäisi minun kiittää?" Bellarionin ääni ilmaisi edelleenkin
epäluuloa.
Munkin ilme muuttui. Hän kävi surumieliseksi.
"Voin lukea ajatuksesi, lapsi, ja tiedän, että epäilet minua. Minua!"
Hän hymyili. "Kuinka typerää! Minäkö varas? Vaarantaisinko sieluni
autuuden viiden vaivaisen tukaatin vuoksi? Etkö tiedä, että me Pyhän
Fransiskuksen pienet veljet elämme kuin taivaan linnut, emme huolehdi
maallisista, vaan luotamme Jumalan armoon? Mitä minä tekisin viidellä
tukaatilla enempää kuin viidelläsadallakaan? Omistamatta ropostakaan,
vailla muuta omaisuutta kuin pukuni ja sauvani, voin matkata täältä
Jerusalemin asti, eläen almuista, joita meiltä ei milloinkaan puutu.
Mutta vakuutukset eivät tehoa siinä, missä epäluulot versovat." Hän
levitti kätensä ja pani ne sitten ristiin rinnalleen, "Lapsi, etsi itse
taskuistani ja varmistaudu siten vakuutukseni todenperäisyydestä. Tule!"
Bellarion karahti punaiseksi ja antoi häpeissään päänsä painua.
"Ei ole tarpeen...", mutisi hän väsyneesti. "Pukusi on paras takuu.
Sinä et voisi olla se, mikä olet ja samalla..." Hän empi. "Pyydän sinua
antamaan epäilyni anteeksi, veli."
Hitaasti antoi munkki käsivartensa vaipua. Hän hymyili jälleen.
"Älä puhu siitä enää". Hän laski pitkän, laihan kätensä, jonka sormet
muistuttivat kotkan kynsiä, nuorukaisen olalle. "Heitä nuo ajatukset.
Jatkakaamme matkaamme yhdessä. Pyhän Fransiskuksen viitta riittää
suojaamaan meitä molempia, eikä sinun pidä oleman minkään puutteessa
niinkauan kuin taivallamme yhdessä."
Kiitollisena kohotti Bellarion katseensa häneen. "Totisesti on sallimus
lähettänyt sinut."
"Enkö sitä sanonut? Nyt huomaat sen itsekin. Benedicamus Domine."