Kun vuonna 1849 toimitettua Kalevalaa ei enää tavata kirjakaupassa,
niin annetaan tässä uusi, kouluin tarpeeksi lyhennetty laitos
Kalevalan runoista. Lyhennys on sillä tavoin toimitettu, että
siihen on otettu ainoastaan pää-asiaiset tarinat, jonka kautta,
syrjätapausten pois jättämällä, nykyisen laitoksen värsyistä ei tule
paljo päälle neljän joka kymmentä värsyä vastaan entisessä, niinkuin
seuraava osotus sen vielä tarkemmin selittää. [Värsyluku: S:a Entis.
22796, Nykyis. 9732.]
Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan
toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä
saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista,
joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden
valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu,
vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin
on saatu paremmin mukautumaan.
Kerake d, jota Karjalan kielimurteessa ei tavata ollenkaan, on näistä
Kalevalanki runoista pois jätetty. Vaikka semmoisen poisjäännön
hoksaamiseen ei paljo tarvita tottumista, niin ei toki haitanne
juuri vasta alkavain johdoksi luetella muutamia erinäisiä, näissä
runoissa tavattavia sanoja, joissa t, tahi sen sijainen d, sillä
tavoin vastoin tavallista kirjakieltä on katoomaan tullut. [Ahin =
Ahdin, Ahon = Ahdon, aian = aidan ... yhen = yhden, yheksi = yhdeksi,
yheksällä = yhdeksällä.]
Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä
t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät
kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan,
lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan,
lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja
Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon,
pa'assa, lehossa jne.).
Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin
monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa
härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen,
kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä
tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja
tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka
tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so.
itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.
Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät
kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat
oa:ksi ja eä:ksi:
a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.
[aikoa = aikaa, aloa = alaa, haavoa = haavaa ... vajoa = vajaa,
vertoani = vertaani, äijeä = äijää.]
b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.
[ajoa = ajaa, eleä = elää, hiihteä = hiihtää ... soutoa = soutaa,
työnteä = työntää, veteä = vetää.]
c) toisen luokan tekosanain varressa ja johdoksissa.
[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa ... osoajaksi
= osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]
Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja
saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista
sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan,
saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia:
keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin,
sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista:
hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen,
rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille,
kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista:
sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan,
uuistunehen jne.
Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus)
tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy
liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b.
Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi,
laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne.,
jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi,
elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne.
Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.
Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei
käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain
johtoa saada:
[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu
itsensä ... veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä,
itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]
Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein
yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä.
Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa,
remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa,
sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa,
tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee,
siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun
toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn
toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä
lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee
hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä,
käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee
= astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta
puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia
nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana,
röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki
usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla
selittää.
Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää),
sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka
osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa
joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta
(kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti
eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään
toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee,
sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo,
kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat
johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo,
ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii,
tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä
toimitusta.
Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja
ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota
yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä
runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi,
taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua.
Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia
päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen
alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin
ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti =
alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.
Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä,
käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus),
esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos,
uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin
hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.
Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan
tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen
haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole
et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo
saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne.
Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna -- -- --, en huoli -- -- --,
et maha (mahda) -- -- --, en oisi, jne.
Asemallinen tekosana (verbum personale) välistä jääpi koko
lauseesta pois, esim. emo tuosta itkemähän = rupesi itkemään, heti
tuonne hiihtämähän = läksi hiihtämään, kaikki kattilan pesohon =
lähtekööt pesoon, kenpä sanan saatantahan = läksi tahi lähtisi sanan
saatantaan, Lapin koirat haukkumahan = rupesivat haukkumaan, mie
tuota sanelemahan = käännyin sanelemaan, miksi neittä korjahasi =
pyydät eli tahdot neittä, miten olla, kuin eleä = pitäisi eli tulisi
olla, siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan = kääntyi eli rupesi
anelemaan.
Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia
erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen,
suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.
[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen ...
vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö =
yöhyt.]
Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten
kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina,
kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita,
pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä
runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä,
jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi,
ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei
ollenkaan tavata.
Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa,
-pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi,
välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip'
on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut
Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies
on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu,
takoi -- -- -- laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla,
uip' on vielä yötä kolme, jne.
Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla
poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta,
antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:
[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta =
rauta-hanka ... vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi,
väätä = vääntää.]
Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa,
esim.
aisa tarttui aisan päähän;
yksin meillä yöt tu- levat,
ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi
olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.
mene jo myöten myöty neiti;
ääni oli kaunis ja so- rea.
Ensimäiseen polveen sopii kaksi lyhyttäki tavutta, esim.
lähe kanssa laula- mahan,
mutta sitä seuraavain polvien tavuista pitää edellisen olla pitkä,
jälkimäisen lyhyt, esim.
oli ennen aikoi- nansa,
kuitenki niin ymmärtäen, että lyhytääntiöisetki tavuet, paitsi sanan
alussa, taidetaan pitkiksi lukea, jos ovat korottomia, esim.
tule- vi jo- ki tu- linen;
satu- ja sa- nele- mahan,
ja välistä korollisinaki, esim.
tyttä- reni nuorem- pani;
kysyt- teli lausut- teli.
Sanaselitykseen eli sanastoon on otettu ainoastaan oudompia,
erittäinki länsi-Suomelle vähemmin tuttuja sanoja, ja vieraskielisten
sukulais-sanain osotuksella on tahdottu antaa jotain viittausta
vertailevasta kieli-tutkinnosta. Nimija laatu-sanoista saadaan
genitivo- ja tekosanoista infinitivo-sija niiden viimeisen tavuen
muuttamalla sen jälkeisen osotuksen mukaan. Merkki + muistuttaa sanan
varren samassa pehmenevän, s.t.s. että siinä löytyvät kk, lk, nk, rk,
p, lp, mp, pp, rp, t, ht, lt, nt, rt, tt tulevat olemaan k, l, ng, r,
v, lv, mm, p, rv, d, h, ll, nn, rr, t, ja k peräti katoomaan.
Muutamia pieniä painovirheitä on tullut tähänki kirjaan [korjattu].
Siihen lisäksi tavataan myös paikoin epävakaisuutta semmoisten
sanain kirjoittamisessa, kun esim. suvaitsen, tuuvitella, laskija,
onneton, tutkaimen, hopeinen, käyppä, pääsnekkänä. Lukija siis
suokoon anteeksi, jos jossa kussa paikassa niiden sijasta tapaisi
suaitsen, tuu'itella, laskia, onnetoin, tutkamen, hopeainen, käy'pä,
pääsne'känä.
Helsingistä helmikuussa 1862.