RUKOUS

Tapani piteli Heliä käsistä ja tyttö tahtoi riistäytyä irti.

-- Minä menen! Miksi vangitsette? Minä menen äidin luo!

-- Heli, Heli, äiti on sairas, kuolemaisillansa.

-- Sen tähden minä menen.

-- Odota, pian isä tulee.

-- Eipä. Itse sanoit, että hän ei tahdo.

-- Hän tahtoo nyt.

-- Eipä.

-- Missä on viulusi, Heli? Soita vähän.

-- En osaa. Nyt lähden. Tapani, laske!

Tapanilla oli pula ja hätä. Heli oli jätetty hänen huostaansa, sillä

Kyllikki oli äitinsä kanssa Margitin luona. Siskoa väkevämpi hän kyllä

oli, mutta hänestä oli vastenmielistä turvautua voimiinsa. Ei hän edes

pikkupoikana ollut Helin kanssa painiellut, vaikka hän kylän poikia oli

heittänyt kuin kupoja tanterelle.

-- Heli... kuules, minä kerron, -- pakko auttoi häntä kekseliääksi, --

jos laskeudut tuohon vuoteelle ja suljet silmäsi, niin tapahtuu jotakin.

-- Mitä tapahtuu?

-- Ehkä näet äidin -- tai isän. En tiedä varmaan, mutta ehkä näet. Jos

pidät silmäsi kiinni tarpeeksi kauvan, on isä edessäsi, kun avaat ne

taas. Tai äiti tulee luoksesi, kun ne vielä ovat ummessa. Heli, koeta!

Tyttö näytti epäröivältä; mutta kun Tapani alkoi häntä taluttaa

vuoteelle, salli hän sen tapahtua.

-- Mitä minä nyt teen? -- Hän oli kuin avuton, kysyvä lapsi.

-- Paneudut levolle -- noin. Nyt ummista silmäsi. Minä menen tähän

vierihuoneeseen. Ole aivan hiljaa, minä olen myös. Odotamme yhdessä.

Älä avaa silmiäsi, ennenkuin minä sanon.

Heli oli jo iloinen ja luottavainen.

-- Sitte tulee äiti, niinkö, Tapani? Kaunis, hyvä, hellä äitini...

Kyllä minä lepään, kyllä suljen silmäni!

Tapanin täytyi tosiaankin paeta vierihuoneeseen, saadaksensa vapaammin

hengittää. Nyt hänelle vasta oikein selvisi kokeensa vaarallisuus.

Mitä jos Heli ei nukukaan? Hän on valvonut paljon viime öinä, hänen

täytyy olla uuvuksissa jo pelkästä levottomuudestansa -- mutta entä jos

hän kumminkaan ei nuku? Ja jos hän nukkuu, vaan ei uneksi äidistänsä,

vaikka puhuukin hänestä kaiken päivää? Ja entä jos isä myöhästyy? Hänen

pitäisi saapua aivan kohta -- mutta ellei hän saavukaan?

Samalla hänet valtasi nimetön, sanaton kauhu. Mitkä voimat ne

pitivätkään Heliä vankinansa? Kuinka ihmeellinen, selittämätön olikaan

ihmisen sieluelämä kaikkine salaisine mahdollisuuksinensa! Eikö hän

enää milloinkaan näkisi siskon kirkasta katsetta? Ainiaaksiko hämärä

verhoaisi hänen onnettoman elämänsä?

-- Tapani! -- kuuli hän Helin kutsuvan.

-- Ei vielä, sisko, ei vielä, -- vastasi Tapani, äärimmäinen hätä

sydämessänsä.

Silloin hän käsitti, ettei ollut muuta keinoa: joko -- tahi. Ja

hänen polvensa notkistuivat maahan ja hän huusi äänettä, suuressa

tuskassansa: -- Jumala, Jumala, auta!

Hän kuuli oven käyvän, ja Heli kutsui jälleen: -- Tapani!

Tapani hypähti pystyyn ja juoksi sisarensa luo. Isä seisoi

matkapuvussansa Helin vuoteen vieressä; tyttö näytti kummastuneelta,

onnelliselta, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: -- Tulithan

sinä, isä, isä! -- Mutta vastustamaton raukeus valtasi hänet. Ei hän

kuunnellut, mitä isä ja Tapani sanoivat, hän vain kallisti päänsä

patjalle, kuiskaten: -- Hyvää yötä, minä nukun nyt. -- Ja melkein

tuokiossa hän oli vaipunut syvään uneen.

Kuinka täyttikään kiitos Tapanin sydämen! Kiitos kaikesta: isän

tulosta, turvastansa, ja avusta oikeaan aikaan. Hän olisi voinut

järkeillä: mitä minun rukoukseni auttoi, sillä isähän oli jo tulossa,

vaikka en tietänyt! Mutta siihen hänellä ei ollut mitään kiusausta.

Hän tunsi, että hänen rukouksensa oli kuultu. Hän odotti ihmeitä vielä

lisää. Helin unikin oli ihme. Miten hänen heräjämisensä?

Sinä hetkenä ratkaisu tapahtui Tapanin sydämessä. Hän uskoi, että

Jumala _on_. Hän koki, että Jumala on armollinen.

* * * * *

Mauri oli saanut pojaltansa tiedon kaikesta tärkeimmästä. Sanomat

olivat odottamattomia, toinen painavampi toistaan. Mutta hän oli

valmistunut ottamaan vastaan melkein mitä tahansa. Ihmeellistä,

kuinka sydän käy hiljaiseksi, ankarain tapausten hyökätessä kaikella

voimallaan. On niinkuin metsän syvyydessä, sammalmättäillä, kuusten

juurella. Myrsky kohisee latvoissa: yksi tuulenpuuska, toinen, kolmas,

koko rajuilman raivo samalla kertaa. Ja lehvät huojuvat, oksat

ruskavat, puu vääntyy, tuuli valittaa -- mutta alhaalla on hiljaista,

koskematonta rauhaa...

-- Kyllikki täti lupasi heti toimittaa sanan, jos äiti meitä haluaa ja

tarvitsee. Luulen, että hän on heikompi tänään. Mutta ei ole suinkaan

kiirettä; täti pyysi, että isä lepäisi ja aterioisi täällä. Pian

mummutäti tulee Helin luo, ja sitte me voimme mennä. Tai he lähettävät

jonkun Himaselta kylästä. Naapurit ovat ihan kilvan auttaneet meitä.

-- Minulla on mukanani kirje. Ehkä se on kiireinen.

Mauri veti laukustansa Wienin leimalla varustetun valkean kirjekuoren.

Se oli saapunut Viipuriin. Margit oli asianajajallensa ilmoittanut

matkustavansa entiseen kotipitäjäänsä; kirje oli lähetetty sinne hänen

jäljessään. Maurin ajaessa kirkonkylän läpi oli postineiti hänet

pysähyttänyt, kysyen arasti, mitä tälle kirjeelle piti tehdä, ja

tiesikö ehkä tohtori, kelle se oikein kuului. -- Kyllä toimitan sen

perille, -- oli Mauri lyhyesti vastannut, ottaen sen mukaansa.

-- Minä vien sen heti, -- sanoi Tapani. -- Lepää, isä, täällä. Ei,

mutta luulenpa, että ateria on jo valmis. Minä odotankin sitte hetken

ja olen isäntänä.

Mauri katseli mielihyvällä poikaansa. Hän oli niin reipas ja varma,

toimekas, ymmärtäväinen -- melkeinpä iloinen. Se ei ollut lapsen

ajattelemattomuutta, ei nuorukaisen huolettomuutta. Hänen olennossaan

oli jotakin entisestään kypsynyttä, uutta miehuutta ja voimaa.

-- On niin turvallista, kun isä tuli, -- huoahti Tapani syvästä

sydämestänsä.

-- Onko? -- Maurista tuntui, nyt enemmän kuin ennen koskaan, ettei tämä

poika häntä tueksi tarvinnut. Mutta olihan Tapani tosiaankin, nuori,

vasta seitsentoistavuotias! Minkälainen olikaan hän itse, isä, ollut

siinä ijässä? Herkkä, kaino, haaveellinen, elämää kokematon kuin lapsi.

-- Kuinka hyvä, ettei pojalla ole minun luonnettani, -- ajatteli Mauri.

-- Ja kuinka ihmeellistä, kuinka armollista, että Jumala on minua

koulussansa pitänyt ja karaissut... niin että vankka poikani minut

turvaksensa tuntee!

Hän antoi Tapanin "isännöidä", tarjota pöydässä, kertoa, selittää, ja

sitte aterian jälkeen tuoda vettä ja pyyhinliinan, aivan kuin hän olisi

ollut talon asukas.

-- Tässä on Kyllikki tädin liinakaappi, kyllä minä tiedän. Isä, eikö

täällä ole kodikasta ja hauskaa? Tahtoisin kaiken näyttää, viedä isän

kaikkialle. Helikin sanoi pitkin aikaa: "Jospa isä olisi kanssamme!"

-- Pieni Heli parka, -- isän katse sumeni.

-- Nyt toivon varmasti, että hän paranee, -- sanoi Tapani.

-- Ja sinun äitisi... Tapani, ellemme voi yhtaikaa Heliä jättää, niin

mene viemään kirje nyt.

Tapani otti sen vastaan ja haki lakkinsa. Isä empi hetken. Poika oli jo

ovessa, kun hän kutsui hänet takaisin.

-- Tule luokseni, tule vielä!

Tapani katsoi kysyvästi. Isän ääni oli hellä ja pehmoinen.

-- Kun olit pieni poika, panin kätesi ristiin ja opetin sinua

rukoilemaan. Opetin sinulle parasta, mitä itse olin oppinut. Mutta

sitte -- en tiedä, milloin loittonit luotani -- vaikka rakastit minua,

vaikka minä sinua rakastin. En voinut enää koskettaa sitä, mikä

kumminkin oli pyhintä sielussasi. En rohjennut, pelkäsin hävittäväni

sen.

-- Olenko tuottanut sinulle mielipahaa, isä? Olenko loukannut sinua? En

sitä tahtonut.

-- Et ole, Tapani. Kunnioittavasti sinä olit mukana, kun väkemme

kokoontui rukoukseen. Kun minä kirkkoon lähdin Helin kanssa, tulit

useasti seurassamme. Mutta sinä teit sen minun tähteni. Minusta tuntui,

että sinulla itselläsi ei ollut asiaa Jumalalle.

-- Teinkö siis väärin, kun tulin? -- kysyi Tapani hiljaa.

-- Et tehnyt. Eihän se ollut teeskentelyä, sen itsekin tiedät. Jumala

siunaa rehellistä sydäntä, joka kunnioittaa isänsä uskoa.

Hän pysähtyi. -- Mutta nyt minä kaipaan rukoilla kanssasi. Sinä olet

pojasta kasvanut nuoreksi mieheksi. Jos minä olen sinun tukesi, niin

ole sinä minun apuni. En tiedä, aavistatko, mitä tämä päivä minulta

kysyy. Tahdotko, Tapani?

-- Tahdon, -- hän vastasi epäröimättä.

Ei Tapani voinut lausua ilmi äskeistä kokemustansa. Ei hän selvittänyt

taistelujansa eikä puhunut voitostansa. Mutta polvet, jotka eivät

silloin taipuneet, kun Kyllikki pyysi häntä rukouskumppaniksensa, ne

taipuivat nyt. Eikä se ollut vaikeata.

Mauri rukoili Helille parantumista Jeesuksen pyhän käden kosketuksen

kautta. Hän rukoili äidille Jumalan rauhaa, ja sitä samaa rauhaa hän

anoi heillekin kaikille. Sitte hän puristi Tapanin kättä, ja poika

läksi.

Murhetta ja onnea oli nyt Maurin sydän tulvillaan. Oli suurta

jännitystä ja odotusta myös. Rukous oli valanut mieleen suloista

lohdutusta ja uskallusta. Mutta samalla hän oli kuin valveutunut,

astunut sisäisestä hiljaisuudestansa ulos myrskyyn.

Tuolla nukkui Heli, niinkuin lapsi onnellista unta, hymy huulillansa.

Kuinka oli mahdollista, että tämä henki hämärissä harhaili? Eikö se

asustanut Jumalan enkelien luona? Ja siellä, missä Jumalan enkelit

ovat, siellä on terveys, kirkkaus ja sopusointu.

Ihmeellistä kulkea näissä huoneissakin. Rakas käsi oli ne järjestänyt,

rakkaat askeleet täällä astuneet päivästä päivään, vuodesta vuoteen.

Koko koti tuntui Maurista pyhäköltä -- sillä sen oli luonut hän, joka

kerran lähti tähän vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen heidän yhteisen

rakkautensa tähden.

Maurin olisi ollut mahdotonta ruveta lepäämään nyt. Ei se mieleenkään

johtunut. Hän hiipi varpaillaan, Helin tähden, ei edes avannut

tavaroitansa, katseli vain hartaudella jokaista pientäkin esinettä

näissä huoneissa, tuttua ja tuntematonta. Oikeastaan kai ne olivatkin

tuntemattomia melkein kaikki; mutta lasten kertomusten nojalla hän oli

niin lukemattomat kerrat tätä kotia kuvitellut mielessään, että se

lyhyissä hetkissä muuttui vanhaksi tuttavaksi. Ja mikä tuo olikaan?

Paperiveitsi, jonka hän itse poikana oli vuollut Kyllikille! Ja tuossa

entinen kirjoitusteline, jonka mustepulloon he aikoinansa vuorotellen

kyniänsä pistivät, ja tuohinen valokuvakehys, vanhan tädin kuvan

ympärillä. Muisti palasi, entisyys elävöityi, yhä useampia lapsuuden

ja nuoruuden muisteloita välähti kaukaisista kätköistä. Vihdoin Mauri

piti parhaana irtautua niistä ja mennä pihamaalle. Siellä oli vihantaa,

vilpoista, avaraa. Näköala jokilaaksoon oli miellyttävä, joskaan ei

suurenmoinen. Juuri tällaiseen pikkukauniiseen he molemmat olivat

lapsuudestansa tottuneet. Mutta tuolla sivullapäin koski kohisi ja

tumma vaara nosti havuharjaansa. Se oli Kaikukallio, josta Tapani oli

kertonut. Sen juurella siis, tuolla kosken äyräällä, Margit yllätti

heidät...

Taas häivähti kuin musta varjo Maurin taivaan ylitse. Hän kääntyi pois,

kulkien puutarhaan.

-- "Anna meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi

niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..."

Puutarhassa muutamat kansakoululapset työskentelivät. Kyllikin oli

täytynyt jättää heidät omiin hoteisiinsa. He kitkivät ja kastelivat

maita niin hyvin kuin ymmärsivät, eikä ainakaan Maurin silmä mitään

puutosta keksinyt. Huolellisuuden ja hyvän järjestyksen jälki näkyi

kaikkialla.

-- Tietysti, onhan Kyllikki heidän opettajansa, -- hän ajatteli.

Hän kiersi rakennuksen ja palasi portaiden luo. Ehkä olikin paras mennä

sisälle Helin tähden.

Hänen jalkansa kolahti kynnykseen. Äänettömissä huoneissa jokainen häly

säpsähdytti. Palvelustyttökin keittiössä askarteli hiljaa kuin hiiri,

peläten Heliä häiritsevänsä.

Heli liikahti vuoteellaan ja avasi suuriksi silmänsä. -- Isä! --

riemunhuudahduksella hän hypähti ylös. -- Milloin sinä olet tullut? Ja

minä nukuin... nythän on keskipäivä! Missä toiset ovat? En ymmärrä --

tuntuu niin kummalliselta, ihan kuin olisin nähnyt pitkiä unia.

Mauri ei voinut estää, että kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, kun

hän syvällä liikutuksella sulki syliinsä rakkaan tyttärensä.

-- Jumalalle kiitos ja ylistys! Hän on kuullut rukouksen. Sinä olet

ollut sairas, lapseni, ja minä tulin sinua katsomaan. Nyt Jumala on

tehnyt terveeksi sinut.

-- Olenko ollut sairas? En voi mitään muistaa.

Hän järjesteli pukuansa ja silitti vuoteen.

-- Oi, isä, olkoon miten tahansa, ainakin olen iloinen, kun sinä tulit!

Hän nojausi isänsä rintaan, hyväillen häntä.

-- Missä Kyllikki täti on? Ja toiset? Joko olet tavannut heidät?

-- Vasta äskettäin minä saavuin; olen ollut ainoastaan Tapanin

seurassa. He ovat kylässä kaikki. Heli, me saamme nyt istua vähän aikaa

kahden ja olla kiitollisia ja onnellisia. Jumala on niin sanomattoman

hyvä ja armollinen.

-- Mikä minua on vaivannut, isä? Kuinka muistini on näin poissa?

-- Sinä sairastuit kovasta mielenjärkytyksestä, mutta älä siitä enempää

huoli. Kaikki on ohitse nyt. Et ole ollut tajuissasi, sentähden et

muista näitä päiviä. Sehän on vaan hyvä.

-- Mielenjärkytyksestä?

Heli tuumi ja tuumi.

-- Olin Kaikukalliolla Tapanin kanssa. Siihen asti on kaikki selvää.

Sitte tulimme kosken rantaan. Ah -- tiedätkö, isä, onko se unta vai

totta? Näin oman äitini, mutta hän oli valkea ja musta kuin kuolema.

Hän suuteli ja syleili minua. Enempää en tiedä. Sano, isä, onko hän

todella ollut täällä?

-- On.

Mauri ymmärsi, miten vaarallinen tämä keskustelu oli. Hän ei muuta

voinut kuin rukoilla sydämessänsä: -- Jumala, sinä joka sumusta

vapautit hänen järkensä, varjele häntä nyt!

-- Minne äitini lähti? Sano, isä!

-- Juuri hänen luonansa kylässä toiset ovat.

-- Oi tule! Vie minutkin sinne!

Hän pyysi hartaasti, mutta selkein ja kirkkain katsein.

-- Heli pieni, en tiedä jaksatko vielä. Entä jos tunteesi järkkyvät

taas ja sinä sairastut uudestaan?

-- En luule. -- Hän hymyili niin kauniisti kuin unessa äsken. --

Pyydän, että Jumala auttaa.

-- Äitisikin on sairas, -- sanoi Mauri varovaisesti. -- Sinä muistat

itse, kuinka kalpea hän oli.

-- Hoitaisin häntä niin mielelläni, isä. Olenhan minä hänen tyttärensä.

-- Kyllikki täti on hellästi häntä hoitanut.

-- Minulla on tuhat kysymystä mielessäni. Tahtoisin, että hän kertoisi

kaikki, kaikki. Jääkö hän nyt tänne ja tuleeko hän meidän kotiimme,

isä? Sano, tuleehan?

Mauri oli kalvennut. Kuinka kauheata tämä olikaan! Kuinka julma -- ja

kuinka luonnollinen oli Helin pyyntö...

Mutta Jumala ei laske ihmislasten hartioille raskaampaa taakkaa kuin

mikä kantaa jaksetaan...

-- Heli, -- sanoi Mauri vakavasti, rakkaasti, -- jätä tämä asia

taivaallisen Isän käsiin. Ota niistä vastaan, mitä hän antaa. Rukoile:

"Tapahtukoon sinun tahtosi!"

Heli vaikeni.

Silloin kuului kärryjen kolinaa. Hevonen pysähtyi pihalle ja vanha

rouva Kotiranta astui sisään.

-- Mauri, hyvää päivää! -- Hän viittasi kutsuen. -- Kuinka paljon

tahtoisin sanoa sinulle! Tervetultua, tervetultua tänne. Mutta nyt,

jos tahdot Margitia tavata, nyt luulen, että on aika. -- Hän puhui

kuiskaamalla, Heliä muistaen. -- Hevonen odottaa, minä hoidan tyttöä

sillävälin. Olen jättänyt jäähyväiset Margitille.

-- Jäähyväiset?

Vanhus nyökäytti päätänsä. -- Niin, niin, Mauri. Hänen lähtönsä on

lähellä. Hän on Jeesuksen veren turvissa. Mene sanomaan anteeksiantosi

hänelle, sitä hän kaipaa. Hän sai kirjeen. -- Ei, mutta nyt ei ole

aikaa puhua pitkältä. Riennä nyt vaan, Mauri. Heliäkin hän olisi

tahtonut nähdä, Margit parka.

-- Heli saa tulla, -- sanoi Mauri päättävästi. Ja vanhan rouvan

hämmästyneeseen, kysyvään katseeseen hän vastasi: -- Herramme ei tee

puolinaista työtä. Jonka hän on terveeksi tehnyt, sen hän myös on

varjeleva. Heli lapseni, tule!

-- Mihin, äidinkö luo? Hyvää päivää, mummutäti! Miksi itket? Oletteko

pelänneet minun henkeäni? Niinkö sairas minä olin?

Ei mummutäti voinut muuta kuin vain syleillä Heliä ja itkeä.

-- Niin, nyt me menemme.

Heli juoksi noutamaan hattunsa ja seurasi isää pihalle. He nousivat

kärryihin ja lähtivät ajamaan. Mummutäti huiskutti hyvästiä, yhä

pyyhkien kyyneleitä toisella kädellänsä.

-- Mikä tästä taas tuleekaan? Minä olen vanha enkä enää jaksa semmoisia

kestää -- näin kovia iloja ja suruja ja pelkoa. Mutta jotain minäkin

jaksan. Käyn Jumalalle puhumaan heistä...