Oli tyyni, kirkas, suvinen sunnuntai. Huomenkellojen kaiku kiirieli
Lehtoniemen rantaan. Mauri Koivu ei tänään voinut lähteä ihmisjoukkoon
-- ei voinut, ei ehtinyt. Hän etsi Jumalaansa hiljaisuudessa.
Tuossa oli vesikivi. Hennot kaislat kasvoivat sen ympärillä. Ne
seisoivat hiljaa, liikahtamatta, katsellen joen kalvosta kuvaansa.
-- Taivaallinen Isä, -- niin kohosi Maurin rukous, -- katso, tuossa
minun Helini on istunut niin monena kauniina aamuna ja iltana. Hän on
soittanut lohdutusta isän sydämelle. Hän on ollut kesäini kukka ja
talvieni auringonsäde. Sinun omasi hän on, sinun antamasi minulle.
Mutta sinä tiedät, kuinka hän on herkkä ja hento. Sinä tunnet hänen
sydämensä kaiken kaipauksen. Sinä, joka loit nuo vihreät kaislat ja
taivutat niitä myrskyn tullen, vaan et taita -- varjele sinä Heliäni,
nyt kun siellä kaukana myrsky raastaa hänen sydäntänsä! --
Rantapaasikon halkeamista kasvoi kaksi koivua. Molempien juuret olivat
lujassa ja rungot vahvat, mutta toinen oli käpristynyt köykkyyn ja
toinen nousi suorana taivasta kohti.
Mauri katseli niitä.
-- Miksi sinä, koivu raukka, noin vääräksi tulit? Kurkotuitko valoa
kohden etkä löytänyt suorinta tietä? Jumalani, anna minun pojalleni
elämän valkeus! Auta häntä katsomaan rakkautesi aurinkoon, että hän
kasvaisi uljaana puuna siitä kivikosta, johon kätesi istutti hänen
nuoren elämänsä. --
Taas kellot helähtivät soimaan. Maurin katse sattui sinikelloon,
joka nuokkui rantaruohostossa. Tuossa toinen, kolmas -- koko sininen
siskoparvi. Nekin kellot soittivat hänelle, muistoja kertoen.
Kyllikin sinikellot! Yhdessä niitä poimittiin lapsuuden nurmilta, ja
sinikelloja Kyllikki hänelle toi hänen hääpäivänänsä.
"Kiitos, Herrani, kaikesta, mitä on elämässäni ollut rikasta, puhdasta
ja kaunista! Tämä muisto on aarteistani armain, sillä mikään tahra ei
sitä samenna. Herrani, kätke ja säilytä se niin koskemattomana, niin
pyhänä sydämessäni! Sinun kutsumuksestasi nyt lähden häntä kohtaamaan.
Olen saanut rauhan, en tunne levottomuutta. Sinun tahtosi on hyvä,
sinun aikasi oikea. _Hän_ ei nyt ole tuottava taistelua tunteilleni;
auttajani hän on oleva. Toisaalta tuskani tulee..."
Kävi kuin äkillinen vilun väristys läpi päivänlämmössä kylpevän
luonnon. Muutama pilvi oli huomaamatta leijannut esiin. Yhden tumman
reunan alle aurinko hetkeksi peittyi.
-- Noin hän tuli, Margit, kuin musta pilvi sineen ja valoon. Jumalani,
sinä tiedät miksi. En olisi tahtonut nähdä häntä enää milloinkaan,
en repiä auki sydänhaavojani. Mutta sinä itse ne revit, oi Jumala.
Onko siellä oas, joka pistää? Senkötähden minun täytyy kestää tämä
koettelemus vielä? Vai odotatko, että olisin sinun palvelijasi hänen
hyväksensä? Jumalani, kuinka heikoksi, mahdottomaksi itseni tunnen...
_Tämän_ kalkin olisin pyytänyt pois, mutta nyt se jo huulilleni
lasketaan...
Mauri katsoi kelloansa. Niin, paras oli heti lähteä matkalaukkua
järjestämään. Tunnin perästä hevonen valjaisiin, sitte junalle
kaupunkiin, sitte pohjoista kohti.
Hän lähti rannalta. Aurinko oli jo päässyt pilven alta ja valoi taas
kultaansa täydeltä terältä. Kellot soivat heleästi kolmannen kerran.
Soitettiin yhteen. Soitettiin juhlakutsua odottaviin sydämiin.