Kuinka raskasta olla vieras ja yksinäinen koko avarassa maailmassa!
Ei ole sielulla kotia eikä sydämellä lepoa ja lämpöä missään. Silloin
tulee kaipaus niin suureksi ja pakottavaksi, että se on särkeä kaikki
padot ja pidäkkeet. Se särkisikin jos voisi. Miksi ne on rakennettu
ylen lujiksi? Ah, oma käsi on niihin kivet kantanut, oma tahto kerran
nostanut ne muurit...
Mustapukuinen, suruhuntuun verhottu nainen istui junavaunussa. Tasainen
jyskytys ja tärinä tuntui huumaavan hänen hermojansa. Hän oli sairaan
näköinen, laiha ja kalpea. Väsymyksen harso himmensi kauniita sinisiä
silmiä. Hän sulki ne, ei nukkuakseen, vaan päästäkseen katselemasta
yksitoikkoisia maisemia ja mukana matkustavia outoja ihmisiä. Ajatus
askaroi sisäisissä maailmoissa, hän näki muistojen näkyjä.
Muistot olivat katkeria, toinen katkerampi toistaan. Margit ei ollut
onnesta saanut muuta kuin köyhiä muruja. Mutta onnen jano ja nälkä
ei ollut tyrehtynyt. Sekin vaan kasvoi, mitä enemmän pettymykset
kasaantuivat.
Mauri Koivun vaimona muinoin...
Se avioliitto oli ollut täydellinen erehdys. Nyt, kehittyneellä ijällä,
Margit ymmärsi silloisen itsensä. Kun Raimund Barlitz oli purkanut
kihlauksensa, ammotti autius hänen sydämessänsä, niin toivottomana,
niin raskaana, ettei hän voinut sitä kestää. Nuoresta koulutytöstä
alkaen hänen elämässään tuskin oli ollut mitään lemmentyhjää aikaa.
Hän oli aina leikkinyt, mutta tällä kertaa oli tosi käsissä. Jotakin
todellista piti myös saada todella kadotetun sijaan. Korkeampia
elämänarvoja hän ei tuntenut -- ei silloin, eikä vielä nytkään. Ei
tuntenut, mutta kenties kuitenkin hämärästi aavisti ja kaipasi. Mikä
häntä oli vetänyt Maurin puoleen? Lapsuuden herttainen toveruusko,
vai nuoren miehen miellyttävä muoto ja olento, vai sekö pelkästään,
että hän sattui olemaan paras käsillä oleva? Tahtoiko hylätty morsian
loukatussa turhamielisyydessään näyttää Raimundille, että oli hänellä
toisiakin onnen mahdollisuuksia -- että ellei Raimund hänestä
välittänyt, ei sitte välittänyt hän itsekään? Niin, ehkä nämä kaikki
vaikuttimet olivat yhtyneet -- Margit ei voinut sitä kieltää. Mutta
nyt vasta hän käsitti, että oli pohjemmalla varmaan muutakin ollut. Se
mikä hänen sisimmässään oli parhainta, puhtainta ja syvintä, se oli
kurkottunut valoon päin. Mauri edusti hänen elämässänsä hyvien voimien
kutsumusta. Ah, jospa hän olisi osannut tätä kutsua seurata, menemättä
onnettomaan avioliittoon! Eivät he toisillensa sopineet, se oli
epäämättömän selvää. Eivät olisi sopineet, vaikka Margit ei konsanaan
olisi Raimundia kohdannut elämänsä tiellä. Heidän pohjansa ja koko
kasvatuksensa oli niin perin erilainen. Silloin oli suloinen aika, kun
he lapsina yhdessä leikkivät... mutta se oli kaukana, hyvin kaukana...
Mauri raukka! Margit tunsi säälivänsä häntä koko sydämestään, niinkuin
hän kerran oli itseänsä säälinyt Maurin tähden.
Vuosiin ei hän ollut Mauria ajatellut näin kiinteästi. Mutta täällä
Suomessa muisto kertasi Margitin suomalaisen tarinan. Ja vaikutus --
se entinen, melkein unohdettu, kutsuva ja vetävä -- se oli uudistunut
ennen tuntemattomalla, värisyttävällä voimalla, vaikka hän ei edes
ollut Maurin kasvoja nähnyt.
Hän oli nähnyt ja kuullut muuta, odottamattomia ja käsittämättömiä
asioita. Ja paljon, paljon hän oli kokenut välillä, sen jälkeen
kuin hän lähti Maurin ja lastensa luota ja lopultakin laski kätensä
Raimundin uudestaan tarjottuun käteen.
Olihan hänellä ollut riemunsa ja rikkautensa aika, ensimmäinen aika
Raimundin rinnalla, rakkauden kuuma kesä täynnä hehkua ja huumaa. Hän
oli tahtonut unohtaa kaiken muun, lastensa ikävöimisen, omantunnon
kolkutuksen, kaikki, kaikki... Ehkä se olisi onnistunut, elleivät
tulikukkasen lehdet olisi niin väleen varisseet...
Mauri oli hellinyt ja vaalinut nuorta vaimoansa; Raimund oli
rakkaudessaan vaativainen ja vallanhaluinen. Mauri oli koettanut
kaiken tehdä Margitin mieliksi; Raimund etsi häneltä omaa iloansa ja
nautintoansa. Se ilmeni varsin pian, se hämmästytti ja säikähdytti
nuorta naista, joka ikänsä oli elänyt itsellensä. Hän yritti oikutella,
kapinoida kiemailevalla leikillä ja vihdoin kyynelin taistella omasta
tahdostansa, mutta mikään ei auttanut. Raimund Barlitz oli päättänyt
johdonmukaisesti kasvattaa ihanan keijusensa kuuliaiseksi, palvelevaksi
vaimoksi ja kodikkaaksi emännäksi aito saksalaiseen malliin. Se oli
miehelle mukavinta. Nuori rouva oli kumminkin aivan tarpeeksi henkevä,
ja seuroissa hän kyllä osasi loistaa puolisonsa rinnalla. Liikanaiseen
huvitteluun ulkosalla ei professorilla ollut aikaa eikä halua, ja
kotona oli muuta tehtävää kuin pitää seuraa viehättävälle nuorikolle.
Sellainen kuului kihlausaikaan ja kuherruskuukauteen. Margit sai tyytyä
ja asettua sen mukaan.
Ja Margit antoi tahtonsa taipua. Hän rakasti Raimundia kaikesta
huolimatta, sokeasti, rajattomasti, vapisten sen vaaran pelosta, että
koskaan voisi hänen ihailunsa menettää. Hän alistui ennen pitkää mihin
tahansa. Mieluummin Raimundin orjattarena kuin Maurin hemmottelemana,
käsin kantamana! Kehitys tähän tulokseen kävi rajun ja murjovan tuskan
kautta, joka masentaessaan ja alentaessaan myös jollakin tavoin
syvensi. Itsekäs oli joutunut itsekästä vastaan. Heikompi antautui,
sekä tappioksensa että voitoksensa.
Näin hän oli valmistunut melkein ilolla ottamaan vastaan pienen Ilsen,
joka syntyi kolmivuotisen avioliiton jälkeen. Margit oli silloin hyvin
yksin. Else, Raimundin sisar, oli joutunut naimisiin Müncheniin,
ja vanha professoritar oli muuttanut hänen mukanansa. Eipä silti,
että Margit olisi anoppiansa erityisesti kaivannut. Tämä ei pitänyt
miniästänsä eikä miniä hänestä. Elseä sitävastoin Margit vilpittömästi
ikävöitsi. Nyt hänellä oli jäljellä Raimund ainoastaan. Raimundin
mielisuosio oli Margitin taivas, mutta hiljaa, salassa hänen sydäntänsä
oli alkanut palella. Sen hellyyden, jota Heli ja Tapani aikoinaan
olivat perin pintapuolisesti saaneet osaksensa, sen hän nyt tuhlaamalla
tuhlasi Ilse lapselle, ikäänkuin vaisto olisi hänelle vihdoin sanonut,
että ken rakkautta kylvää, hän sitä niittääkin. -- -- --
Siellä vaunun kulmauksessa mustapukuinen nainen äkkiä avasi silmänsä,
liikahtaen kuin kipeästä pistoksesta.
Ei mitään -- muisto vain...
Ilse, Ilse, armas, heleä päivänsäde äidin sumealla taivaalla! Mitä
auttoivat kaikki uhraukset Raimundin ihastuttamiseksi? Hän pysyi
ennallansa, pikemmin kylmeten kuin lämmeten, nähtävästi tyytyväisenä,
vaan ei kiitollisena. Mutta Ilse pienokainen kääri kätensä äidin
kaulaan ja peitti suudelmilla hänen kalvenneet poskensa. Margit tuli
kuin lapseksi uudestaan, ollakseen onnellinen lapsensa kanssa. Ja lapsi
kasvoi, ja Margit seurasi häntä, puhjeten hänen kerallansa uuteen
kehityskauteen, kuten umpu kevääseen.
Ennen Ilsen syntymää hän oli yhä taajemmin muistanut kotimaahan
jääneitä lapsiansa. Oli alkanut herätä omituinen kaiho, ikäänkuin
kipinän polte tuhan alla. Ilsen elämä tukahdutti kipinän. Heli ja
Tapani haihtuivat verettömiksi utukuviksi; elävä, likeinen lapsi
riitti rakkaus todellisuudeksi äidin sydämelle. Miksi vaan oli Ilse
niin hento kuin henkäys, niin autereinen kuin unelma kaikessa elämän
täyteydessänsä? Usein oli Margitin sydän pelosta värähtänyt -- ja
sitte, sitte...
Margitia puistatti. Muisto oli kauhea, ei sitä jaksanut kerrata.
Pienten, tuhatlukuisten olioiden salainen, hävittävä lauma, mistä se
oli löytänyt tiensä lemmityn lapsen poveen, miten saanut valtiuden,
miten tehnyt tuhonsa niin kätkössä, ettei kenkään arvannut?
Yksitoistavuotiaana Ilse kannettiin kirkkomaahan. Pian sen jälkeen
saman tuhon merkit äidissäkin näyttäytyivät.
Suruko sen teki -- pohjaton, hillitön, kaikkinielevä epätoivo, joka
tempasi valtoihinsa kuin kosken kinahmi? Vai oliko se hänessäkin ollut
kätkettynä jo kauvan? Kumpi oli sen suudellut itsellensä toiselta,
äitikö tyttäreltä vai tytär äidiltä?
Raimund lähetti Margitin parantolaan. Margit taisteli vastaan
viimeiseen asti, Ilsen haudan tähden, jonka läheisyydestä hän ei
tahtonut lähteä. "Anna minun olla, anna minun kuolla!" Hän vaikeni
vasta, kun Raimund katsoi häntä silmiin, sanoen: "Tahdotko minutkin
tartuttaa?" Niiden silmien katse hyydytti pyynnöt ja kyyneleet.
Margit oli parantolassa, kun hänen isänsä kuoli kotimaassa. Sitte äiti
tuli hänen luoksensa. Hän oli ennenkin käynyt, viipynyt viikkojakin,
mutta Margit ei ollut hänelle puhunut suhteestansa Raimundiin. Ennen,
Maurin vaimona, hän oli alttiisti sallinut äidin tulla likelle, jopa
asettua hänen ja Maurin väliin. Nyt oli Margit kehittynyt vaiteliaaksi.
_Tätä_ rakkauspettymystä ei yksikään saanut tietää. Vielä sairaanakin
hän päästi näkyviin ainoastaan yhden surun, surunsa Ilsen kuolemasta.
Eikä tuomaritarkaan kyennyt syvemmälle tunkemaan.
Mutta silloin alkoi taas kipinä hehkua tuhan alla.
-- Äiti, -- hän kysyi, -- oletko nähnyt Heliä ja Tapania?
Ja äiti vastasi: -- En, eiväthän he enää kuulu meihin.
Hetken perästä hän taas kysyi: -- Onko heillä toinen äiti? Onko Mauri
naimisissa Kyllikki Kotirannan kanssa?
Äiti vastasi: -- En ole kuullut.
Margit ei saanut tietoja, mutta kaipaus kasvoi. Oi, hän houkkio, miksi
hän olikaan antanut heidät pois? Nyt hänellä voisi olla kaksi tervettä
lasta, kaksi lasta, joita saisi rakastaa ja jotka rakastaisivat hekin
puolestaan, niinkuin Ilse... Vieras äiti ehkä sai nyt sen, mikä omalle
olisi kuulunut. Ja hän tunsi vihaavansa Kyllikkiä, sillä tuo vieras ei
voinut olla kukaan muu.
Tuomaritar matkusti jälleen pois; Margit jäi kuukausimääriksi yksin
outojen pariin. Alussa Raimund pari kertaa saapui häntä tervehtimään,
mutta sitte hän ei "joutanut" enää. Pelokkaat aavistukset risteilivät
Margitin mielessä, ja ikävä hidasti parantumista. Kun hän vihdoin
kumminkin toipuvana palasi kotiinsa, ymmärsi hän pian, että viimeinen
halla oli käynyt. Mitä hänestä olikaan enää Raimundille? Kauneus oli
kuihtunut, nuoruus mennyt, voimat ja terveys riittivät tuskin oman
itsensä vaalintaan. Raimundille hän oli pelkäksi taakaksi.
Vasta myöhemmin hänen korviinsa kulki kuiskeita, että professori
Barlitzin kiire ei pelkän tieteen vaatimuksista johtunut. Nuori,
säteilevä kaunotar Wienin ylhäisimmistä piireistä oli liian usein nähty
hänen seurassansa, sen jälkeen kuin Margitin keuhkot saivat tuomion...
Ja nyt tuli viimeinen isku: äidin kuolema kotimaassa.
Terveenä tai sairaana, vaikkapa kuolevana -- Margitin täytyi päästä
kotiin pohjoiseen. Ei edes Ilsen hauta pidättänyt. Hän sähkötti,
pyytäen viivyttämään äitinsä maahanpanoa. Joustavuus ja voima tuntui
niinä hetkinä palajavan. Hän toimitti pakkaukset, hän järjesti asiansa
selvästi ja varmasti. Raimund osti piletin ja varusti hänet runsailla
rahoilla, vastustamatta sanallakaan.
Mutta kun Margit oli matkalle päässyt, valtasi hänet uupumus ja samalla
tuskainen levottomuus. Oli aivan kuin jokin olisi takaa ajanut. Mikä se
on? Mikä?
Kuolemako häntä ajaa? Ei, ei, hän tahtoo kuitenkin elää, kaikesta
huolimatta. Hänen täytyy saada puristaa rintaansa vasten kaksi elävää
lasta, kaksi nuorta, ihanaa, kukoistavaa.
Sitäkö varten hän siis lähtikin? Ei suinkaan. Hänhän matkusti
äitiänsä hautaamaan, osottamaan viimeistä rakkauden ja kiitollisuuden
velvollisuutta. Tai -- kuka tietää...
Niin, mikä ajaa takaa? Aaveko, sairaiden aivojen luoma harhakuva?
Onko se valkea kirje, johon matkalla on kirjoitettu se sama kauhea,
joka jo kerran ennen hänet saavutti tällä samalla tiellä? Missä hän
olikaan silloin? Niin, Berlinissä. Margit huoahti helpotuksesta, kun
hän onnellisesti oli sivuuttanut Berlinin. Ei _sillä_ ole siipiä, ehkei
se saakaan kiinni... Mutta se tuntuu ilmassa, se tulee kumminkin, se
iskee, se ei armahda -- ennemmin tai myöhemmin. Margit heräsi yöllä
tuskan hiessä, ja päivin hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi istua
paikallansa, samalla kuin mielikuvitus toimi taukoamatta ja sydän
tykytti kuin kuumeessa.
Kirje ei tullut, ei vielä sittenkään, kun hän oli laskenut jalkansa
Suomen manterelle. Mutta hän tiesi sisimmässään, että niinkuin hän
kerran oli ollut hylätty morsian, hän nyt oli hylätty vaimo.
Kaiken tuskansa hän oli kantanut ulkonaisesti tyynenä kuin kivikuva.
Yksikään mukana matkustava ei olisi osannut silmätä kuoren läpi. Mutta
ensimmäiset vuokot, joita asemilla tarjottiin kaupaksi, ensimmäiset
Suomen vaalealehtiset koivut ja sinervä vesien pilke värähyttivät
kummasti hänen sydäntänsä. Jokin alkoi sulaa, lämmetä, pisaroida.
Äidin haudalla se tuli kuin tulva hänen ylitsensä. Hän itki niin, että
toisten täytyi häntä tukea, ja puoleksi tajuttomana hänet vietiin
vaunuihin ja saatettiin tuomaritar-vainajan tyhjään asuntoon lepäämään.
Tavattoman pian hän kumminkin taas toipui. Hän jätti asianajajan
haltuun pesänselvitykset ja muut toimet ja ponnistautui liikkeelle.
Matka vei siihen pitäjään, jossa hänen lapsuuskotinsa oli ollut -- ja
Maurin koti, Lehtoniemi.
Niin kauvan kuin hän oli junassa, tuntui taas sama takaa-ajon tuska,
vielä entistäkin voimakkaampana. Oli kuin luonnon välttämättömyys,
että tällä matkalla sen valkean paperin täytyi saavuttaa hänet. Sillä
siihen taloon, jota kohden hän kulki, juuri siihen hän itse kerran oli
lähettänyt samanlaisen. Hyvä Jumala -- oliko se todellakin ollut yhtä
julma? Mikä lapsi, tekojensa kantavuutta aavistamaton, hän olikaan
silloin! Mutta nyt... Karmiva kauhu puistatti Margitia. Nemesis divina
-- taivaan kosto -- se tulee, se viskautuu hänen ylitsensä nyt kohta,
millä hetkellä tahansa...
Vasta astuessaan junasta koulukaupunkinsa asemalla, hän selvisi
tuskanhuumeestansa. Mitään ei ollut tapahtunut vieläkään. Jännitys
laukesi, mutta tilalle vaihtui jälleen sanomaton, herpaiseva uupumus.
Hänen täytyi hotellissa levätä vuorokausi, ennenkuin hän jaksoi
eteenpäin. Äkkiä hän käsitti, mikä hullun yritys koko tämä matka oli.
Kuinka hän voisi näyttäytyä Maurille ja hänen uudelle vaimollensa? Mitä
sanoisivat lapset? Ja mitä hän oikeastaan tahtoi heistä? Hänen he eivät
enää olleet. Ei hänellä ollut ketään koko maailmassa. Sairas, hylätty,
yksinäinen raukka...
Illan itkettyään hän lepäsi yön ja meni toisena aamuna etsimään
jotakuta, joka voisi kertoa Maurista ja lapsista. Entä jos he eivät
enää eläneetkään? Entä jos --
Hän sai tietoja. Mauri oli tohtori, oppinut, etevä mies. Tätä nykyä hän
kyllä asui lapsineen Lehtoniemessä, vaikka he yleensä paljon olivat
oleskelleet pääkaupungissakin. Naimisissa hän ei ollut.
-- Kuka on lapsia hoitanut? -- ihmetteli Margit.
Sekin hänelle kerrottiin. Hän sai kuulla vanhasta Kotirannan rouvasta
ja Kyllikki neidistä, jonka koulussa Pohjanmaalla he olivat aluksi
käyneet. Helsingissä he olivat asuneet isänsä kanssa täysihoitolassa,
ja nythän he olivat jo melkein aikuiset. Miellyttävän näköisiä sieviä
lapsia muuten.
Se matami, joka tämän kaiken kertoi, oli aikoinaan ollut Lehtoniemen
"kaupunki-asiamies", ja taisi olla vieläkin. Hänen puutalonsa oli
entisestään rapistunut, itse hän oli lihonnut pyöreäksi kuin kerä, ja
kieli liikkui yhtä nopeaan kuin parhaan ijän päivinä.
-- Kuka rouva on, joka kysyy? -- sanoi hän vihdoin tutkistellen.
-- Olen kaukainen sukulainen, -- vastasi Margit lyhyeen.
Eikä hän hennonnut lakata kysymästä vieläkään.
-- Minkätähden tohtori ei ole mennyt naimisiin?
-- Minkäkötähden? -- Matami levitti silmänsä selälleen. -- Ei rouva
taidakaan tietää, ettei hän mikään leskimies ole. Hänellä on vaimo
ulkomailla. Mikä lie ollut, hetale, joka karkasi kotoansa. En minä
häntä sattunut näkemään kuin sivumennen.
-- Tohtori on varmaan hyvin katkera sille rouvalle, -- sanoi Margit.
Hänen täytyi ponnistaa voimiansa, estääkseen ääntänsä vapisemasta. Joka
hetki hän pelkäsi tulevansa ilmi. Mitä sitte, jos olisi tullutkin? Ei,
hän ei tahtonut, ei voinut.
Matami niisti nenäänsä.
-- Ei semmoisia asioita meikäläinen tiedä. Hyvä mies hän vaan on.
Aika kyydin olisi tarvinnut mokoma rouva. Eikä Jumala jätäkään
rankaisematta. Minkä teki, sen edestään löytää.
Margitin kalpeilta poskilta viimeisetkin veret olivat paenneet. Hän
jätti hyvästi ja lähti.
Taas hän istui nyyhkien hotellihuoneessansa. -- Eikö sitte ole armoa
ollenkaan? Eikö mitään armoa? Minähän olin niin nuori ja kokematon,
lapsi vain. He heittävät kivillä minua, he tuomitsevat ankarasti, ja
he sanovat, että Jumalakin tuomitsee. Kaiken onnen on elämä ottanut
minulta, eikä kukaan sääli... Enkö jo tarpeeksi ole kärsinyt?
Näin lähellä päämäärää -- ja nytkö oli käännyttävä takaisin?
_Uskalsiko_ hän mennä Maurin kotiin?
Mutta eihän siellä ollut tuota toista, jota hän eniten oli pelännyt.
Miksi Kyllikki oli muuttanut Pohjanmaalle? Miksi hän ja hänen äitinsä
olivat uhrautuneet Maurin ja lasten hyväksi, vaikka Mauri ei tahtonut
mennä naimisiin? Margit pudisti päätänsä. Hän ei voinut mitään käsittää.
Kuinka tahansa -- hän tilasi iltapäivällä ajurin ja lähti vaikealle
retkellensä.
Voiko kenkään kertoa hänen sielunsa taistelua ja yltyvää levottomuutta,
mitä pitemmälle matka joutui? Illansuussa hän näki tutut seudut
edessään. Ei hän arvannut, että toiset ajoneuvot olivat vähäistä
varhemmin hänen edellänsä kulkeneet Lehtoniemeen. Ei hän aavistanut,
että eräs juna, jonka vihellyksen hän hotellinsa parvekkeelta kuuli,
oli vienyt hänen lapsensa kauvas pohjoista kohti. Hän maksoi ajurinsa
alitalon luona ja pysähdytti kujalla naisen, joka kantoi maitoastiaa.
Tältä hän kuuli, että lapset olivat juuri matkustaneet pois. Nopea
päätös seurasi tätä odottamatonta tietoa: -- Hyvä, minä riennän
jäljessä! Sittepä tapaan heidät, tarvitsematta kohdata Mauria. Ja
koska Kyllikki ei olekaan Maurin vaimo, ei olekaan äidin rakkautta
riistänyt lapsiltani, niin -- niin en voisi ketään löytää, jonka
luoksi mieluummin pakenisin. Hän on auttanut muita turvattomia; ei hän
minuakaan aja ulos. Aina hän oli niin tyyni ja viisas, hyvä ja iloinen.
Oi, ehkä Jumala kuitenkin vielä armahtaa minua. Kyllikki varmaankin
armahtaa, ja hän oli niitä, jotka tuntevat Jumalan...
Ajatukset risteilivät nopeammin kuin voi niitä lausua. Margit kyseli
ja vaimo vastasi. Heli neiti oli tarkoin hänelle jutellut, miten he
aikoivat matkustaa.
Margit oli nyt valmis, mutta ei kuitenkaan vielä kääntynyt takaisin.
Parin kivenheiton päässä Lehtoniemen koivut viittailivat. Eihän kukaan
näe, jos hiivin pihalle, jos kuljen rantaan, jos polkua myöten palajan
kylään...
Siinä se seisoi paikallaan, kaunis, tuttu rakennus, niin kodikkaan
ja rauhaisan näköisenä kuin kutsuva tyyssija turvattomalle. Eräästä
ikkunasta pilkotti valo. Mauriko siellä? Sydän läikähti oudon
lämpimäksi. Hänet valtasi polttava halu rientää tuonne sisälle, painua
polvilleen Maurin eteen, pyytää ja saada anteeksi. Hän, vaativa ja
ylpeä Margit! Surullisesti hän hymähti. Siitä Margitista ei ollut
enää mitään jäljellä. Hän oli kuin murtunut ruoko, elämän myrskyjen
taivuttama ja taittama.
Mutta ei -- eihän siellä ollutkaan se silloinen Mauri, Koivun ja
Lehtoniemen isäntä. Siellä oli oppinut tohtori Mauri Koivu, vieras
mies, joka oli luonut uransa ja omalla tavallaan ottanut onnensa.
Naimisiin hän ei tahtonut enää mennä entisten haikeiden muistojen
tähden. Kerranhan hänen onnensa turmeli vaimo, Margit, kurja nainen,
joka "karkasi" kotoansa, jonka jälkiä katkerat ajatukset ja raskaat
syytökset kirouksen henkinä seurasivat...
Kuuro ja sokeahan hän oli ollut, Margit poloinen! Eikö hän ollut niitä
mustia aaveita tuntenut ympärillänsä? Niin, "minkä teki, sen edestään
löysi". Joka ne sanat sanoi, hän oli oikeassa. Armoa ei ollut.
Margit säpsähti. Ikkunassa kasvot! Maurinko? Samassa silmänräpäyksessä
hän väistyi puiden varjoon ja kiirehti pois, pysähtymättä ennenkuin
alhaalla rantapolulla. Siinä hänen täytyi hengähtää. Ahdisti niin
oudosti. Hän istahti rantakivelle. Tumma vesi päilyi hänen jalkojensa
juuressa.
Kerran välähti ajatus: Tuolla olisi hyvä levätä! Samassa Margit sitä
pelästyi ja nousi kulkemaan eteenpäin. Hän muisti taas äsken heränneen
lohdullisen toiveen: Kyllikki ja lapset eivät työnnä luotaan.
Polkua pitkin hän saapui sinne, mistä toinen oikotie lähti Tuomarilaan
päin. Hän kulki aidalle asti. Siinä hän seisoi, katseli portin takaa
vanhempainsa entistä kotia, puistoa, kallioita, nurmikoita. Kääntyi
sitte pois, pyyhkiellen kumpuavia kyyneleitä.
Kestikievaritalo oli kirkolla. Yö joutui, hänen täytyi kiirehtiä. Tie
vei hautausmaan ohitse. Ei Margit enää kammonnut hautoja niinkuin
nuorena muinen. Ilsehän lepäsi haudassa, ja hänen omat vanhempansa. Hän
poikkesi kalmiston portista sisään, tietämättä itsekään miksi. Ehkä
vaan levähtämään. Koditon kulkija oli niin väsyksissä.
Eräältä rautaristiltä hän luki nimen: "Matleena Mäkeläinen." Alla oli
lause: "Hän on meidän rauhamme."
Matleena? Muisto kohosi esiin. Se vanhus, joka veisasi virsiä ja
jolle kerran vietiin lahjaksi pieni taulu, "Via dolorosa", koska
Margit ei sitä tahtonut nähdä. Kuinka kirjoittikaan Mauri hänelle
ratkaisun hetkenä? "Torjuit kuvan pois, mutta et voinut torjua
kotimme onnettomuutta. Me olemme 'tuskien tietä' kulkeneet." Muutakin
Mauri kirjoitti silloin. Hän kutsui vaimoansa takaisin, vaeltamaan
"valkenevaa tietä"...
Se oli kaikki nyt niin selvänä hänen edessänsä. Hän muisti myöskin
Matleenan, joka ei närkästynyt nuoren emäntänsä epäystävällisestä
käytöksestä, vaan tuli hädän hetkenä avuksi öitä valvomaan hänen
lastensa vuoteiden vieressä.
Ja hänelle selvisi siinä istuessaan, että nämä ihmiset eivät voineet
katkeruutta kantaa. Heissä asui jokin ihmeellinen voiman ja rakkauden
salaisuus.
"_Hän_ on meidän rauhamme."
Kuka _hän_? Jeesus, jonka nimi oli heille kallein.
Hautausmaan hiljaisuudessa tuntui tuuli huutavan ja humajavan: "Margit,
Margit, palaja takaisin, tule vaeltamaan valkenevaa tietä!"
Ei se enää ollut kutsumus Maurin luo. Sen sillan olivat välivuodet
aikoja sitte särkeneet kummaltakin puolelta. Se oli kutsu hänen
helmaansa, joka on "meidän rauhamme."
Sanomaton ikävöiminen täytti Margitin sydämen. Oi, jos ei olisi
myöhäistä, oi, jos voisi vielä!
Mutta yö tummenee, kalmiston varjot pitenevät. Ja hän, Margit, hän
tietää hävityksen voimien asuvan povessansa. Hän tietää, että koko tämä
matka on kuoleman uhittelemista.
Hän nousee äkisti ja lähtee kiirehtimään kievaria kohti. Niin, kiire
on, kiire, sillä hän aikoo ehtiä lastensa luo, maksoi mitä maksoi...
* * * * *
Tässä hän nyt oli matkalla, tässä hän nyt istui junavaununsa nurkassa.
Hänen hengityksensä rupesi kulkemaan lyhyeen ja kiivaasti, hän
ikäänkuin haukkoi ilmaa. Lähinnä istuva matkustaja riensi hakemaan
vesilasia ja ojensi hänelle.
-- Kiitos, -- hän sanoi, -- en tiedä mikä minulle tuli. Nyt voin jo
paremmin.
-- Vieläkö haluaisitte jotakin? -- kysyi matkatoveri.
-- En, kiitos, en mitään.
Rauhan ja onnen jano ja nälkä vain pyysi ja huusi tyydytystänsä. "Oi,
edes muutama pisara, ennenkuin päiväni sammuu!"
Ei hän enää tuntenut takaa-ajajaa. Ei hän kysynyt, oliko matkalla hänen
kintereillään se valkea, pelätty kirje vai eikö. Koko kaipaus, koko
kiire kurkottui eteenpäin, eteenpäin... Kyllikin turviin ja Helin ja
Tapanin, rakastettujen, kaivattujen lasten luo! Mikä sitte seuraa, se
seuratkoon...
V