Aamulla terveyskahvi odotti pöydällä pannussa punaisen myssynsä alla,
jonka reunaa pitkin juoksi parvi mustia akkoja. Se myssy oli suuresti
huvittanut Tapania, kun hän oli pieni poika. Voileipätarjottimella oli
liina, jonka kulmiin oli ommeltu mansikoita. Siitä Heli oli erityisesti
pitänyt.
Oli kolmas aamu siitä kuin nuoret saapuivat Hirvasmäelle. Tuntui niin
kotoiselta, ikäänkuin välivuodet olisivat olleet pelkkää unta.
Tietysti täältä uuttakin löytyi. Kyllikin huonekaluissa oli uudet
päälliset, kupit olivat uudet, tuossa oli vanhan lisäksi kirjahyllystö,
jota ei ollut ennen, ja uusia siinä kirjatkin olivat. Heli muisti
toisen esineen ja Tapani toisen. Vähitellen he olivat pitäneet talon
tarkastusta ja tiesivät nyt täsmälleen, mikä oli muuttunut ja mikä
pysynyt paikallaan kuusi vuotta.
-- Täti, -- sanoi Heli yhtäkkiä, nostaessaan punaista myssyä ja
kaataessaan kahvia kuppeihin, -- ennen sinä ompelit alituiseen uusia
kauniita töitä. Kuinka tämä vanha nyt vielä elää?
-- Elävät ne minulla vanhat ja uudet. Ei kukaan kuluta, -- hymähti
Kyllikki. -- Sentähden minä en enää ompelekaan itselleni.
-- Kyllikillä on monta lasta, joille täytyy ommella myötäjäisiä, --
nyökäytti vanha täti päätänsä. -- Oppilaat kasvavat isoiksi ja menevät
naimisiin. Minä luulen, että hän jokaiselle jotakin antaa.
-- Niin, ajatelkaas, kuinka rikas minä olen lapsijoukkoineni! -- sanoi
Kyllikki iloisesti. -- Kuulkaa tuota kopinaa ja kipinää. Nyt pieni väki
tulee puutarhatöihin. Teettehän seuraa, Heli ja Tapani?
-- Tietysti, -- arvelivat nuoret.
-- Ensin pidämme aamurukouksen. Minun on tapana kutsua lapset mukaan,
kun he tulevat koululle.
Kyllikki kiirehti avaamaan koulusalin ulko-ovea, ja samassa jo
työntyikin sisälle lapsiparvi, joka iloisin silmin tervehti
opettajatarta ja hänen äitiään ja uteliaasti katseli nuoria vieraita.
Mäkelän Jaakko, joka asui postin vieressä, ojensi opettajattarelle
laukun. Kyllikki katsoi; siinä oli lehti ja pari kirjettä. Hän laski ne
harmoonin päälle ja istuutui soittamaan.
Virsi, kappale raamatusta, lyhyt selitys, ja harras, yksinkertainen
rukous. Helin mielestä tämä oli jotenkin samanlaista kuin kotona.
Seura vain oli suurempi, ja isän sijalla toinen -- melkein niinkuin
äiti, vaikka hän ei ollut äiti. Tapanillekin kotimuistot tulivat
mieleen. Mutta isän hartaushetkissä hän oli ulkokohtaisemmin ollut
mukana. Täällä, nyt -- oi, tuntui kuin tuossa tosiaankin olisi istunut
äiti, joka luki ja rukoili suoraan hänen sydämeensä sellaista, jonka
oli ollut hyvin vaikea päästä sinne sisälle. Hän tuskin ymmärsi omaa
itseänsä.
Lyhyen hetken perästä he olivat valmiit siirtymään ulos työkentälle.
Suojattuun, eteläaurinkoiseen notkoon oli raivattu kaksi kasvitarhaa.
Toinen oli Kyllikin oma, toinen lasten. Koulu oli päättynyt jo viikko
sitte, mutta täällä riitti toimintaa koko kesäksi. Kahdesti viikossa,
määrätyllä ajalla, lapset tulivat Kyllikin johdolla työskentelemään,
mutta innokkaimmat ja lähimpänä asuvat pistäytyivät joka päivä
katsomaan sarkojansa. Porkkanoita, punajuuria, herneitä, sipulia ja
kauniita kirjavia kukkia -- kaikki kunkin ihka omaa! Ei ihmettä, että
tämä kasvitarha oli heidän ilonsa. Opettajatar lahjoitti köyhimmille
siemenet, ja lapset taas mielellänsä joukolla nyhtivät rikkaruohoja
hänenkin saroiltansa.
Reippaasti, vilkkaasti siellä työ sujui. Tapani, maamyyrä, oli oikein
omissa oloissansa, kaivoi, kuokki ja kantoi vettä kilvan poikien kera.
Heli nyppi rikkaruohoja ja puheli tyttösille: -- Onko teitä montakin
siskoa? Missä sinä asut? Mistä kasveista sinä enimmän pidät? -- He
vastasivat ujostelematta, ja Heli viihtyi heidän seurassansa.
Kyllikki näki, ettei häntä enää tarvittukaan. Hän uskoi johdon nuorille
vieraillensa ja pujahti sisälle avaamaan ja lukemaan äsken tulleita
kirjeitä.
Ensimmäinen oli esitelmäpyyntö naapuripitäjään. Melkein huomaamattansa
Kyllikki oli joutunut ympäristön "puhujaksi". Aluksi oli lämmin sydän
vaatinut häntä jotakin sanomaan kokoontuneelle kylän nuorisolle; sitte
hän oli tuntenut velvoitusta, kun häntä kutsuttiin raittiusseuraan
avuksi. Ei hän ollut suosiota etsinyt, mutta paljon hän oli sitä
saanut kuitenkin. Hän rakasti kansaa, varsinkin nuoria, ja he
ymmärsivät hänen tarkoittavan heidän parastansa. Pitäjän vakava vanha
väki osotti kyllä alussa jonkinmoista epäluuloa, sillä edellisen
opettajattaren kanssa välit olivat olleet kireät sillä taholla. Mutta
Kyllikin hurskas, kokenut äiti tasoitti tässä suhteessa tyttärensä
tien jo ensimmäisenä loma-aikana, jonka hän vietti Hirvasmäellä. Hän
liittyi empimättä pitäjän uskovaisiin, huolimatta erikoissuunnasta,
johon he yleensä lukeutuivat. Se avasi sydämiä Kyllikillekin, joka
pysytteli loitommalla. Hän puolestaan rukoili uskollisesti Jumalalta
viisautta kaikkeen menettelyynsä. Ei ollut suinkaan helppoa säilyttää
itsenäisyyttänsä ja kumminkin välttää yksinkertaisten ihmisten
loukkaantumista. Eiväthän kaikki vieläkään häntä Jumalan lapsena
pitäneet, koska hän hypitytti koululaisia laululeikeissä ja lainasi
maallisia runokirjoja nuorille. Varsinaiseen hengelliseen työhön
häntä ei myöskään kysytty eikä nähtävästi haluttukaan, ja usein hän
kaipasi sitä. Mutta olihan hänellä oma yrttitarhansa, Jumalan pienet
taimet, koululapset hoidossansa, ja yhä enemmän ennakkoluulot olivat
sitkeimmistäkin vanhemmista hälvenneet, mitä kauvemmin hän uskossa ja
rakkaudessa oli tehnyt epäitsekästä työtänsä. Se ainakin oli varma,
että hänen käytännöllisiä esitelmiänsä ja sytyttäviä puheitansa
enimmät tahtoivat kuulla. Milloin hän innostutti kansalliseen asiaan,
milloin raittiuteen, siveellisyyteen, säästäväisyyteen tai muuhun
hyvään. Nyt viimeksi hänen puutarhaharrastuksensa levitti laineitansa
kylästä kylään. Jo viime kesänä vanhemmat olivat ihastuneet lastensa
tuomista kasviksista. Muutamat naapuripitäjäläisetkin olivat joutuneet
niitä maistamaan. Eipä ollut heistä hullumpaa. Siinä nyt kirjeessä
pyydettiin, että opettajatar tulisi heillekin pitämään esitelmää
kasviksistansa.
Kyllikki oli valmis vastaamaan myöntävästi. Helin ja Tapanin vierailu
ei ollut mikään este. Voihan hän ottaa heidätkin mukaansa; nuoret
pitävät retkeilemisestä, sen hän tiesi.
Sitte hän avasi toisen kirjeensä. Polttava puna peitti hänen poskensa.
Maurilta se oli. Samassa hän suuttui itsellensä. Niinhän hän käyttäytyi
kuin nuori tyttöhupakko -- kypsä nainen, joka jo aikoja sitte oli
saavuttanut täyden tasapainon!
Olihan Mauri ennenkin, lasten asuessa hänen luonansa, joskus
kirjoittanut muutaman rivin. Asia oli päivänselvä. Heidän tähtensä hän
kirjoitti nytkin. Mutta tämä kirje oli pitkä. Kyllikki ihmetteli, mitä
se merkitsi.
Mauri kertoi, että hänellä oli Helille ja Tapanille ilmoitettavana
tärkeitä asioita, mutta hän piti viisaimpana tehdä sen vasta
seuraavassa postissa, jotta Kyllikki olisi kaiken perillä sitä ennen.
Ensinnäkin lasten isoäiti oli kuollut. Tosin he eivät häntä tunteneet,
mutta pitihän heidän nyt saada edes viimeinen viesti. Ehkä heidän
mielessään silloin oli heräävä monta kysymystä ja ajatusta, entisyyteen
kohdistuvaa. Tahtoihan Kyllikki auttaa niiden selvittelemisessä?
Ei tämä kumminkaan ollut ainoa asia. Oli toinenkin, paljon
arkaluontoisempi.
Maurin täytyi ilmoittaa pojallensa ja tyttärellensä, että heidän
äitinsä oli tullut Suomeen. Hänen täytyi, jottei se tieto heitä muulla
tavoin yllättäisi.
Missä Margit oleskeli, sitä Mauri ei tietänyt. Samana iltana, jona
Tapani ja Heli lähtivät, hän oli käynyt Koivulla. Lehtoniemen pihalle
asti hän tuli, katseli ulkoa sitä paikkaa, joka oli ollut hänen
kotinsa, ja hävisi pois yöhön. Ei Mauri silmästä silmään tavannut
häntä, eikä Margit nähtävästi sitä halunnutkaan. Äidin kaipuu oli
vetänyt häntä lapsia kohden -- vihdoin, vuosien takaa. Mutta hän oli jo
kujalla kuullut, että he olivat matkustaneet pois. Maurille kerrottiin
vieraan rouvan tarkasti kyselleen, missä he olivat. Voudin vaimo, joka
tiedot antoi, ei aavistanut, kenen kanssa hän puhui. Mauri tiesi sen;
hän oli nähnyt Margitin kuin öisen aaveen illan häilyvässä valossa.
Pian kylälläkin huhuttiin, että jotain outoa oli tapahtunut. Koivun
tiellä ja vanhan Tuomarilan tienoilla oli nähty kalpea, surupukuinen
nainen. Kievarissa hän oli nukkunut yötä. Yhtäkkiä puhuttiin, ettei se
ollut kukaan muu kuin Lehtoniemen tohtorin entinen rouva, vaikka hän
majatalon päiväkirjaan olikin kirjoittanut nimeksensä professoritar
Barlitz. Senkin jo tiesi koko kirkonkylä. Huhut kulkivat suusta suuhun,
ja Mauri käsitti, että lasten kotiintultua ajattelemattomat ihmiset
eivät säästäisi heitäkään niistä.
Miksi siis Mauri jo nyt tahtoi ottaa tämän asian puheeksi? Siksi --
että Margit oli lapsia kysynyt. Oliko hän matkustava pian Saksaan
takaisin? Aikoiko hän sitä ennen tavalla tai toisella asettua yhteyteen
Helin ja Tapanin kanssa? Ja mistä syystä -- koska hän seitsemääntoista
vuoteen ei ollut etsinyt heitä? Maurin mieleen oli kyllä heti johtunut,
että tuomarinnan kuolema voisi vaikuttaa hänen omaantuntoonsa ja
tunteisiinsa; ehkä orpo Margit, kotimaassaan yksinäisenä, muistaisi
omaakin entistä kotiansa ja äidittömiä lapsiansa. Mutta hänen
iltahämäräinen, arvoituksellinen käyntinsä oli kumminkin yllätys, joka
jätti jälkeensä levottomia kysymyksiä.
Mauri uskoi nyt Kyllikin harkittavaksi, mitä rauhoittavaa ja
selvittävää oli tarvis puhua Helille ja Tapanille hänen oman lyhyen
tiedonantonsa tultua. Itse puolestaan hän pyysi heti ilmoitusta, jos
jotain erikoista tapahtuisi. Hän tunsi mielensä oudon huolekkaaksi.
Ehkä kyllä turhaan. Niin -- joka tapauksessa turhaan, sillä kohtalon
langat ovat Jumalan kädessä.
"Tahdon luottaa häneen, ja sinuun, Kyllikki. Minä en täällä kaukana voi
muuta kuin rukoilla." --
Kyllikin katse oli lentänyt riviltä riville, alusta loppuun parissa
tuokiossa. Nyt hän hitaasti, miettien luki kaiken uudestaan. Sitte hän
veti esiin paperia laatikostansa ja kirjoitti muutamia rivejä Korhosen
emännälle naapuripitäjään. Tällä kertaa hän ei voinut puhujakutsua
noudattaa, sillä häntä tarvittiin kotona. Sen sijaan hän lupasi
lähettää painetun esitelmän, jonka eräs asiantuntija oli kirjoittanut.
Hän sulki vastauksensa kuoreen, etsi kaapista vihkosen, kääri sen
ristisiteeseen ja pisti molemmat postilaukkuun, jotta Jaakko ne taas
veisi mukanansa. Sitte hän palasi ulos kasvitarhaan, niin tyynen
näköisenä, kuin ei mikään jännittäisi hänen ajatuksiansa.
Oikeastaan hän ei sillä hetkellä tuntenutkaan jännitystä. Hänellä
oli erikoinen kyky tarvittaessa panna huolet säiliöön, lukita ovi ja
jättää ne koskettamatta joksikin aikaa. Ei hänen erityisesti tarvinnut
ponnistella, hillitäkseen ilmeitänsä ja hallitakseen käytöstänsä. Hän
liikkui nuortensa parissa vapaan luonnollisena, ikäänkuin ei mitään
olisi tapahtunut.
-- Mitä lehdessä oli, täti? -- kysyi Tapani.
-- En katsellut sitä vielä. Luin kirjeitä ja vastasin toiseen. Minua
pyydettiin esitelmämatkalle, mutta en nyt tahtonut lähteä.
-- Emme suinkaan me vaan ole esteenä? -- kysyi Tapani, pysähyttäen
kuokkansa.
Hetkeksi Kyllikki jäi vastausta vaille. Sitte hän katsoi poikaa suoraan
silmiin.
-- Tavallaan, -- sanoi hän, -- ei kuitenkaan niin kuin sinä arvelet.
Luulen, että te mielellänne lähtisitte kanssani. Mutta en voi sitoutua.
On parempi, että täällä yhdessä otamme vastaan, mitä Jumala kunakin
päivänä antaa.
Tapani ei jatkanut kysymyksiänsä; hän loi Kyllikkiin katseen, joka
sanoi: -- Minä en tunkeile -- mutta etkö voisi minuun luottaa?
Kyllikki siirtyi hiljaa pois tyttöjen ryhmään. Työtä jatkettiin, kunnes
koululasten oli aika mennä kotiin.
-- Täti, -- sanoi Heli, heidän huuhdellessaan multaisia käsiänsä, --
eivätkö kasvit ja musiikki ole sukua toisillensa? Eikö maakin laula?
-- Koko luonto laulaa kiitosta Jumalalle.
-- Niin, se on totta, mutta miksi ne sävelet eivät aina ole iloisia?
Useasti ne soivat niin, että haluaisin itkeä. Ne kaipaavat.
-- Oletko raamatusta lukenut luomakunnan huokauksesta?
-- Olen. Ehkä se on sitäkin. Mutta se on myös jotain, joka kuuluu minun
sydämeeni. Toverit sanoivat, että minä haaveilen. Viime vuonna, kun
olin kotona, taisin haaveilla liiankin paljon.
-- Ei sinun tarvitse leikata kauniitten haaveitten siipiä, -- sanoi
Kyllikki hellästi. -- Opi vaan samalla kuuntelemaan muitakin säveliä.
Maa laulaa myös työn laulua. Etkö sitä tajunnut tänään?
-- En minä mitään ajatellut. Ihmettelen, kuinka minun on hyvä olla.
Kyllikki suuteli häntä. -- Oi sinua, rakas pieni Heli! Kun vahvistuisit
elämää varten...
Hän jätti tytön omaan huoneeseensa, joka nyt oli heidän yhteisensä
ja samalla vierashuone. Tapani oli saanut asunnoksensa koulun
käsityösalin, joka loma-ajalla oli joutilaana. Toinen opettajattaren
huoneista oli yhtaikaa rouva Kotirannan kamarina ja ruokasalina.
Vanhus oli vielä erittäin virkeä. Puolikasvuisen palvelustytön avulla
hän edelleen hoiti talouden aivan kokonaan. Mutta äidin ja tyttären
suhteeseen oli kumminkin vähitellen tullut se muutos, että nuorempi oli
vanhemman tukena, eikä päinvastoin. Kyllikki ei enää hennonnut häiritä
äitinsä vanhuuslepoa omilla huolillansa tai tilapäisillä ikävyyksillä,
jotka sattuivat kohtaamaan. Äiti oli aikansa raatanut ja huolehtinut;
nyt hänen piti saada nauttia leppoisan elämänillan valoa ja rauhaa.
Mutta tänään Kyllikki poikkesi tavallisesta. Hän etsi keittiöstä
äitinsä ja pyysi lukea hänelle Maurin kirjeen.
-- Mitä luulet, äiti? -- hän sitte kysyi. -- Kirjoittaako Margit
lapsille? Vai voiko hän tulla tänne asti?
Rouva Kotiranta pudisti päätänsä.
-- Ei, en usko. Hän palaa tietysti ulkomaille omaan kotiinsa. Miksi hän
saattaisi lapsiraukat turhaan mielenjärkytykseen?
Kyllikillä oli omat ajatuksensa. Jos ei Margit perinpohjin ollut
muuttunut, niin hän tuskin sellaista harkitsi. Ennen hän aina oli
noudattanut pelkkiä mielijohteitansa.
-- Kuka tietää... Mieluummin puhuisin heille nyt heti, mutta en voi
tunkea Maurin edelle. Onhan luonnollista, että hän itse ensin tahtoo
kirjoittaa lapsillensa. Siis ennen huomisaamua en voi mitään tehdä.
-- Kyllä ne ovat onnettomia, nämä sekaiset perheasiat, -- huokasi
vanha rouva. -- Miltä sinusta nyt tuntuisi, jos olisit ruvennut Maurin
vaimoksi? Jumalan kiitos, että ymmärsit oikean tien.
-- Niin, Jumalan kiitos, -- sanoi Kyllikki hiljaa. Samalla hän nousi ja
poistui. Tästä hän ei tahtonut keskustella, vaikka juuri samankaltaiset
ajatukset olivat aamun kuluessa tulleet ja menneet, taukoamatta.
Kyllikki kiirehti ulos. Ovessa hän kohtasi Helin ja Tapanin. -- Tänään
tulee varmaan ihan kirkas ilta, -- sanoi Tapani. -- Me menisimme
mielellämme Kaikukalliolle. Kyllä minä pidän Helistä huolen, ettei
haltija vie -- jos mummutäti pelkää, -- hän lisäsi hymyillen,
isonveljen suojelevalla tavalla.
-- Kuka minulle tekisi pahaa enemmän kuin Tapanillekaan? -- ihmetteli
Heli.
-- Ei kukaan täällä, -- vakuutti Kyllikki. -- Menkää vaan, minun isot
lapseni.
Hän kulki eteenpäin nuorten ohi, pyytämättä heitä mukaansa. Muutaman
kivenheiton päässä koululta poikkesi polku pieneen metsikköön. Hän
astui nopein askelin, pysähtyen hengähtämään vasta koivujen tiheimmässä
kätkössä. Hennot lehdet olivat äsken puhjenneita. Kevät huokui maasta,
kevät humisi oksilta.
Kyllikki istuutui kivelle ja kätki kasvonsa käsiinsä. Tyynen,
voimakkaan naisen koko ruumis hytkähteli pidätetyistä nyyhkytyksistä.
-- Minun kevääni ei koskaan tullut -- ei koskaan...
Pitkän hetken hän istui siinä. Sitte hän nousi ja ojentihe suoraksi.
-- Mutta syksykin on kaunis, syksy täynnä työn rikkautta. Jumalani,
kiitos kaikesta!