Iltahämy liihotteli hiljaa. Se leijaili joen kaislikossa ja
rantapensastossa, hipaisi harmaita paasia ja kääri koivujen nuoret,
hennot lehdet hienoon harsoonsa. Lännen taivaalle asti se tuskin jaksoi
siipensä kehottaa. Kuulakka rusotus kajasti vielä, vaikka hetki oli
myöhäinen.
Lehtoniemessä yksinäinen lamppu tuikahteli isännän ikkunasta. Tohtori
Mauri Koivu oli vastikään palannut saattamasta lapsiansa matkalle.
Oli äänetöntä ja tyhjää, kun he olivat lähteneet. Pitkä kaiho seurasi
heidän jälkiänsä.
Eihän Mauri Koivu tosin ensi kertaa yksin jäänyt. Eikö koko hänen
elämänsä oikeastaan ollut pelkkää suurta yksinäisyyttä? Hän oli
jo aikoja sitte tutustunut ja tottunut siihen. Miksi se siis tänä
iltana, hämärän siivillä laskeutuessaan hänen luoksensa, kohtasi hänen
sydäntänsä kuin kaukainen vieras, joka menneet käyntinsä uusii monien
talvien takaa?
Kaksi oli aihetta siihen: pöydälle taitettu sanomalehti ja lasten
matkan määrä.
Sanomalehti oli ruotsinkielinen. Hän oli kaupungin asemalla ostanut
sen, luettuaan lyhyen kuolinuutisen omasta lehdestänsä. Tässä nyt
kerrottiin jotenkin seikkaperäisesti: "Viipurissa kätkettiin maan
poveen tuomarinleski -- -- -- Seppeleitä laskivat", -- siinä oli
monta nimeä. Ensimmäisenä: "hänen tyttärensä, professorinrouva Margit
Barlitz".
Lasten isoäiti oli kuollut ja haudattu, mutta he eivät tietäneet siitä
mitään. Nuoruuden innolla he iloitsivat kesämatkastansa. Lasten äiti
oli tullut ulkomailta Suomeen, mutta sekin oli tapaus, joka ei koskenut
heitä. "Professorinrouva Barlitz" oli heille ventovieras.
Isän tuli sanomattoman sääli poikaansa ja tytärtänsä. Ei sekään tunne
ollut uudempi kuin hänen oman sydämensä ikävä -- hän vain tunsi
haikeata halua sulkea heidät molemmat syliinsä ja painaa rintaansa
vasten, nyt kun he jo kaukana matkustivat.
"Margit" -- tuo nimi sanomalehdessä -- mitä kaikkea se kutsuikaan
esiin...
Pieni kultakutrinen keijukainen -- viulun säveliä -- nuoruushaaveiden
hohdetta --
Sitte harmaata arkea ja hiljaista mielen ankeutta. Keiju raukka,
outoon asuntoon tuotu puutarhakukkanen... Olikohan hän siellä kaukana
eteläisemmissä ruusustoissa löytänyt enemmän valoa ja lämpöä? Sitä
Mauri usein oli kysynyt itseltänsä. Katkeruus oli jo aikaa kuollut
hänen sydämestänsä. Seitsemäntoista talven lumi oli satanut viihdytystä
siitä syksystä asti, jona Margit lähti. Seitsemäntoista olivat hänen
kaksoislapsensa äsken täyttäneet. Heidän äitinsä puolesta isä oli
rukoillut kaikki nämä pitkät vuodet, ensin taistelun ja tuskan tulessa,
sitte yhä rauhallisempana ja kirkkaampana. Ei voi olla kova ja katkera
sille, jonka puolesta rukoilee.
Ja kuitenkin -- kuitenkin!
Miltä tuntui Margitista, kun hän taas laski jalkansa Suomen manterelle?
Jos hän onnessaan oli entiset unohtanut, eivätkö ne nousseet haudasta
nyt? Kun hän itse oli orvoksi jäänyt äidistänsä, eikö hänen täytynyt
muistaa omia äidittömiä orpojansa?
Orpoja he olivat, Heli ja Tapani, lapsi raukat.
Jumala on orpojen holhooja, ja hän oli armahtanut näitäkin. Jäihän
hyvä Kotirannan täti hoitamaan heitä, kun he olivat pienet ja
avuttomat. Veihän hän heidät Hirvasmäelle pohjolaan Kyllikki tyttärensä
kansakouluun, kun he siihen ikään tulivat. Ei heiltä lapsuuden päivinä
puuttunut hoivaa eikä rakkautta. Ja hän itse, isä -- antoihan hän
heille kaiken rakkautensa, tuhlasi käsien täydeltä ne aarteet, joita ei
kukaan muu saanut jakaa heidän kanssansa. Oliko tarvis sääliä heitä?
Vastatkoon se, joka katsoi Helin sinisiin silmiin ja näki niiden
kaukokaihoisen ilmeen -- pyytävän, etsivän, janoavan. Eivätkö ne
silmät yhäti anoneet rakkautta, vielä lisää rakkautta? Eivätkö ne
etsineet ja ikävöineet äidinsydämen suurta, ainokaista lämpöä? Ja
mistä oli kotoisin Tapanin silmien tumma välke, syvä ja tutkimaton
kuin yksinäisen umpilammen -- joskus melkein pelottava? Liian aikaisin
hän oli oppinut tuntemaan elämän ankaran todellisuuden, joka kypsytti
ajatukset ja terästi mielen, mutta samalla sulki nuoret, herkät
tunteet luoksipääsemättömiin salasopukkoihin. Äiti, äiti -- hän yksin
olisi suudellut Helin silmät hohtaviksi, Tapanin katseen helläksi ja
valoisaksi!
Ja Maurin oma sydän -- eikö sekin haikertanut osattomuuttansa?
Oikeastaan hän oli saanut elämän lahjoja odottamattoman paljon.
Ryhtyessään taloansa hoitamaan ja mentyänsä naimisiin ei hän enää
hetkeäkään ollut ajatellut opintojensa vakavaa jatkamista. Hän
otti kotoisen työnsä Jumalan kädestä ja tyytyi siihen. Vasta kun
puoliso eroten jätti kotinsa, hän oli tuntenut tarvitsevansa uutta
elämänsisällystä, jotakin, joka auttaisi tasapainoon ja kiinnittäisi
mielen kauvempana viittoviin päämääriin. Hän ryhtyi kirjoihinsa,
huomasi vanhan lukuhalun heräävän ja tutkimisinnon viriävän,
eikä aikaakaan, niin hän käsitti, ettei ollut kysymys mistään
pilventakaisesta haaveesta. Kun Kotirannan täti oli talossa ja vanha
Pekka vielä jaksoi hoitaa isäntärengin tehtävät, jäi hänelle paljo
vapaata aikaa. Jopa hän saattoi ajatella lähtöä yliopistoonkin,
kokonaisiksi kuukausiksi. Santtu rengin hän sillävälin toimitti
maamieskouluun. Sinä syksynä, jolloin täti muutti lasten kanssa
Hirvasmäelle, oli uusi vouti valmis. Hän toi taloon karjakkokoulun
puolelta kelpo nuorikon, isännälle oivan apulaisen vanhan Matleenan
sijaan, joka oli kutsuttu Jumalan lepoon.
Mauri antausi nyt opintoihinsa täydellä todella. Loma-ajoiksi hän
kotiutui Helsingistä, ja silloin lapsetkin säännöllisesti palasivat
hänen luoksensa. Niin hän sai suoritetuksi maisterintutkintonsa
samalla aikaa kuin Heli ja Tapani oppivat tietojen ensi alkeet. Heidän
viimeisenä kansakouluvuotenansa Mauri matkusteli Venäjällä, Siperiassa
asti, Suomen heimojen asumasijoilla. Sinne hän jo nuorukaisijässä oli
toivonut.
Kotirannan täti jäi sitte pysyväisesti tyttärensä luo, ja Mauri
lapsinensa siirtyi täysihoitoon Helsinkiin. Heli suoritti tyttökoulun,
Tapani viisi luokkaa lyseota. Viime vuoden he kaikki kolme olivat
taas viettäneet kotona maalla. Mauri oli nyt jo valmis tohtori;
hänen väitöskirjaansa Suomen sukukielten alalta oli pidetty varsin
huomattavana. Tapani harjoitteli maanviljelystä, Heli soitteli
ja askarteli isän ja veljen ilona. Syksyllä heidän oli määrä
uudestaan asettua Helsinkiin, Tapanin maanviljelyslyseoon ja Helin
musiikkiopistoon. Mauri itse aikoi jatkaa tieteellisiä töitänsä. Talo
oli hyvässä kunnossa, työt sujuivat, metsät kasvoivat ja viljelykset
laajenivat. Isäntä piti sitä silmällä, mutta hänen yhtämittainen
läsnäolonsa ei ollut välttämätön.
Mitä Mauri olisikaan omasta puolestansa voinut enempää ja parempaa
toivoa? Kaikki hänen nuoruusaikaiset tiedeunelmansa olivat
kirjaimellisesti toteutuneet. Lisäksi hänellä oli kaunis talonsa, isien
perintö, joka ei ollut vieraille joutunut ja edelleen oli suvussa
säilyvä. Sillä Tapani harrasti maanviljelystä yli kaiken. Lahjakas
poika hän kyllä oli, mutta kotiturvetta hän ei halunnut kirjapölyihin
vaihettaa.
Säveletkin taas soivat kodissa -- ne jotka Margitin mukana vaikenivat.
Nuori Heli oli synnyinlahjaksi saanut isänsä kauneuskaipuun ja äitinsä
viulun liverrykset -- suloisempina, lohdullisina.
Jumala oli suonut hyvyyttänsä ja siunaustansa sanomattoman runsaasti.
Kaiken hän oli antanut, mitä työtarmoinen mies voi elämänsä rikkaudeksi
ja toiveittensa täytännöksi pyytää.
Eikö miehelle hänen _työnsä_ olekin tärkeämpi ja arvokkaampi kuin
mikään muu elämän lahja?
Mauri huokasi hiljaa.
Kenties -- kenties.
Mutta siellä rinnassa sykytti sydän, jonka polttava kaipaus ei ollut
hengiltä lähtenyt vanhan katkeruuden kuollessa. Mitä niillä olikaan
toistensa kanssa tekemistä? Katkeruus on jo itsessään kuoleman viljaa,
mutta rakkauden kaipuussa on ijäisen elämän oras.
Siunattu työ! Se oli ollut hänen todellinen onnensa. Sydämen
yksinäisyyttä se ei kuitenkaan voinut muuttaa -- korkeintaan peittää.
Koti, lapset -- nekään eivät riittäneet.
Margitiako hän kaipasi? Lasten äidinkö hän olisi tahtonut sydämellensä
sulkea, nyt niinkuin kerran, kauvan sitte -- nuoruuden utuisissa
lemmenhaaveissa?
Ei, sillä sitä Margitia ei ollut olemassa. Vaikka professorinrouva
Barlitz taas olisi ollut vapaa, vaikka tie olisi avoin ja hän liitäen
tulisi -- ei kuitenkaan. Vieraalla ei ole vieraalle sydänlahjoja
annettavana. Hänelle voi vain rukoilla hyvää Jumalalta.
Kaukana pohjoisessa Hirvasmäen kansakoululla asui vanha hyvä Kotirannan
täti, joka oli ollut kuin Maurin toinen äiti. Ja siellä oli Kyllikki,
kasvintoveri -- hänkin jo keski-ikäinen nainen.
Sinne oli lasten matkan määrä.
Sinnekö Mauri Koivun kaipaus kulki?
Tavallaan. Ei hän voinut sitä kieltää. Kun lapset ilmoittivat hartaan
halunsa lähteä "mummutätiä" ja Kyllikkiä tervehtimään, näkemään tuttuja
kouluseutuja, uusimaan lapsuusmuistoja -- silloin oli ollut hänen
ensimmäinen ajatuksensa: -- Minä tulen kanssanne!
Viiteentoista vuoteen hän ei ollut nähnyt Kyllikkiä. Kuinka se onkin
mahdollista niin pienessä maassa kuin Suomi? Kuinka se käy päinsä,
kun kaksi ihmistä rakastaa ikäänkuin yhteistä äitiä ja lisäksi samoja
lapsia, joita he kumpikin ovat kasvattaneet? Ja vielä enemmän: kun
kaksi ihmistä niin on rakastanut toinen toistansa kuin he molemmat...?
Tahtomalla ja päättämällä -- miksi ei se onnistuisi? Niinpä nytkin
Mauri päätti olla lähtemättä, eikä siis lähtenyt.
Kun rakkaus tietoisesti jätetään Jumalan haltuun, silloin se _jää_
siihen talteen. Kerran oli Mauri sen Kyllikiltä oppinut. He olivat
kumpikin antaneet sen pois omasta sydämestänsä. Hän tiesi, että
Kyllikillä oli rauha, ja samasta Jumalan antamasta rauhasta hän itsekin
oli saanut lievittävää lääkettä sydänhaavoillensa. Mutta he eivät
uskaltaneet heittäytyä kiusaukseen. Kukapa takasi rauhan vahvuuden?
Sydän on petollinen kappale. Tänäkin iltana Mauri oli tuntenut outojen
ourujen lainehtivan siellä syvällä. Viisitoista-talvisen jääkuoren piti
tosiaan olla vahva -- mutta kuka takasi, että kuuma kesäaurinko ei sitä
sulattaisi arvaamattomalla voimalla ja nopeudella.
Ei, ei, Maurin oli hyvä juuri näin, kotona, yksin. Se mikä kerran
oli ollut hänen kiihkeä halunsa, ei enää olisi mitään mahdollisuuden
vastakaikua löytänyt hänen toiveistansa. Ei hinnasta mistään hän
olisi tahtonut omin käsin nostaa ristiä harteiltansa. Hän uskoi ja
ymmärsi tarinan taivaan tien vaeltajasta, joka nureksi ristiänsä,
mutta sai Jumalalta ojennuksen. "Herra, anna toinen risti, helpompi
ja sopivampi!" oli se mies huoannut. Ja unessa hänet vietiin avaralle
kedolle, joka oli ristejä täynnänsä, suuria ja pieniä, puisia,
rautaisia, kultaisia. "Oma ristisi on otettu pois", sanoi Jumala.
"Saat itse valita uuden." Hän koetteli, koetteli -- ei mikään tuntunut
sopivan. Pienin ja kauneinkin painoi niin lyijynraskaana, ettei hän
paikastansa päässyt matkalla etäiseen kultakaupunkiin. Vihdoin hän
huudahti riemusta. Yksi risti ei vaivuttanut maahan, vaan nosti,
liidätti kuin siivillä. "Tämä antaos minulle, Herra!" hän huusi. "Sen
avulla saavutan taivaan." Ihana hymy kirkasti Herran kasvot. "Niin
ota", hän lausui. "Etkö sitä tunne? Se on entinen omasi."
Mauri Koivu tyytyi ristiinsä. Ei hänen sydämensä enää pyytänyt
Kyllikkiä Margitin tyhjäksi jääneelle paikalle. Ei hän mitään tahtonut
tehdä eikä saada, jotta elämä muuttuisi toiseksi kuin se oli nyt.
Mistä siis kaiho ja sydämen äänetön nyyhke? Mihin tähtäsivät tunteet,
jotka äkkiä niin kummina kuohahtivat salasyvyyksistä?
Se oli jotakin sanatonta, nimetöntä, selittämätöntä.
Niinkuin omenapuu, jonka valkeat terälehdet ovat varisseet, jotta
hedelmä kasvaisi; niinkuin syys, joka on rikkautta täynnä, mutta ei
milloinkaan voi unohtaa keväänsä kauneimpia unelmia... Ei napise,
ei edes tahtoisi vaihettaa. On järkevä, vakaantunut, hyödyllinen.
On kiitollinenkin. Mutta joskus tulee oikein pimeä päivä, hiljainen
ja painostava. Ennenkuin ehtii edes olla varuillansa, peittyy koko
näköpiiri sumukyyneliin, auringon ikävään, menneitten muistoihin...
Niin se oli Maurilta peittynyt tänään luonnon keväisenä, valoisana
iltana. Mutta ei liian pitkiksi hetkiksi. Hän kohotti päänsä käden
varasta, kuin ylös ponnistautuen.
-- Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu!
Hän nousi, painaen otsansa viileään ruutuun, katsellen ajatuksissansa
ulos kuulaaseen hämäryyteen. Lampun valo oli huikaissut hänen
silmiänsä. Valaistusta huoneesta katsoen näytti tuuheiden koivujen
varjoama piha milt'ei pimeältä.
Äkkiä Mauri säpsähti. Jokin musta vilahti puiden pimennosta. Se
pysähtyi -- liikkui taas.
-- Jumalani!
Hän hoipertui taaksepäin nojatuoliin. Sydän tuntui seisahtuvan. Hän
tuskin ymmärsi, oliko mielikuvitus loihtinut aaveen hänen silmäinsä
eteen, vai oliko hän totta nähnyt.
Ei hän liikkunut paikaltansa. Kuinka kauvan hän istui siinä, sitä
hän ei tietänyt arvioida. Hän odotti kuin kivettyneenä, niinkuin
väistämätöntä kohtaloa. _Jos_ se oli totta, niin jotakin tapahtuu, nyt
heti, pian. Ovi aukenee, sisälle astuu suruhuntuihin verhottu nainen,
_Margit_...
Mikä sitte seuraa? Miksi hän on täällä?
Jähmistynyt ajatus ei jaksanut kauvemmaksi. Se vain muistui mieleen,
että oli hyvä, kun lapset olivat poissa...
Mutta ovi ei auennut. Ei tapahtunut mitään.
Vähitellen Mauri tointui mielensä järkkymyksestä. Lopulta hän voitti
täyden tarmonsa. Silloin hän ei palannut ikkunan ääreen, vaan meni
suoraan ulos kuistille.
Piha oli tyhjä ja äänetön. Puut humisivat ja huokailivat. Ruskotus oli
sammunut lännen rannalta, ja ilta vaihtui yöksi.
Mauri pyyhkäisi otsaansa. Siis hämärän harhanäky? Ei, se ei ollut
mahdollista. Hän oli nähnyt Margitin eikä voinut erehtyä.
Rauhattomin, ristiriitaisin tuntein ja kysymyksin hän palasi
yksinäiseen huoneeseensa.