Maythorne kiiruhti huoneesta jättäen minut harmittelemaan ja nielemään
kiukkuani yksin poliisien seurassa. Pian Corkerdale, joka oli
kuiskaillut Mannersin kanssa, puhutteli minua.
"On varsin paikallaan ja epäilemättä hyvin luonnollista, että te, herra
Holt, olette hieman herkkä kiivastumaan", hän sanoi puolittain
moittien, puolittain anteeksipyytäen. "Olette ihastunut nuoreen
neitiin, kuten jokainen, jolla on vähänkin silmää, saattaa nähdä,
ja --"
"Jättäkää neidin nimi sekoittamatta tähän!" kivahdin. "Ja minun
myöskin!"
"On hieman vaikea olla sekoittamatta juttuun hänen nimeään", huomautti
Corkerdale hymyillen, "sen jälkeen, mitä olemme kuulleet, eikö olekin?
En epäile hänen kertomustaan -- en sinnepäinkään -- vaikka minua hiukan
kummastuttaakin, että hänen kaltaisensa nuori nainen -- hän on näppärä
tyttö! -- meni sillä tavoin satimeen. Hänet houkuteltiin satimeen,
siitä ei ole epäilystäkään! Mutta sitä en usko, että hänen äitinsä oli
houkuteltu satimeen!"
"Mitä?" huudahdin. "Mutta kuulittehan juuri --"
"Kuulin juuri, mitä me kaikki kuulimme", keskeytti hän. "Minun
mielipiteeni on, että se oli Murdoch-vaimon ja rouva Elphinstonen
keskenään sopima temppu ja että he yhdessä jutkauttivat neiti
Merchisonia. Luulen, että rouva Elphinstone vapaaehtoisesti meni siihen
taloon ja kesti vankeuden -- häneltä ei puuttunut mitään -- kuulittehan
-- niin että hänen tyttärensä, joka alkoi tietää liian paljon ja käydä
vaaralliseksi, voitaisiin pitää varmassa tallessa ja äänettömänä siihen
asti, kunnes toinen nainen ehtisi pois vaaran ulottuvilta! Ja panen
vetoon kaikki, mitä minulla on, yhtä pennyä vastaan siitä, että juuri
Murdoch kolhi Bownas-miekkosta kalloon siellä takakujalla ja että hän
nyt on -- jossakin!"
"Ette siis luule rouva Elphinstonen tietäneen mitään Bownasista!"
sanoin. "Hyvä Jumala! Teidän käsityksenne mukaan --"
"Minun käsitykseni mukaan murhasi Mazaroffin Murdoch, ja rouva
Elphinstone tiesi sen hyvin", virkkoi hän päättävästi. "Siitä
on joka tapauksessa lakimiesten sanontatapaa käyttääkseni _prima
facie_-todistus, ja Manners on samaa mieltä kanssani! Emmekä me lähde
tästä hotellista, ennen kuin lääkäri palaa, ja sitten saamme nähdä,
eikö rouva Elphinstone ole kyllin hyvissä voimissa kuulusteltavaksi. Ja
jollei hän ole -- vielä tällä hetkellä -- niin viivymme tässä talossa
siihen asti, kunnes hän on. Siinä se!"
Ennenkuin ennätin virkkaa mitään, avautui ulko-ovi ja Maythorne
tirkisti sisään, työntäen puoli päätänsä näkyviin.
"Holt!" hän kutsui.
Menin hänen luokseen; hän veti minut käytävään ja sulki oven.
"Sanoma Cottingleyltä", hän supatti. "Hän on viimeksikuluneiden kahden
vuorokauden aikana suorittanut perinpohjaisia tiedusteluja
höyrylaivakonttoreissa, työskennellen kuin neekeri. Ja vihdoin on hän
saanut selville jotakin! Tänään iltapäivällä tilasi eräs nainen, joka
tarkoin vastaa hänelle antamaani kuvausta Alison Murdochista, kaksi
matkalippua New Zealand Shipping Companyn toimistosta, Cockspur-kadun
varrella, kaksi matkalippua Uuteen Seelantiin sanotun yhtiön laivalla
_Rimertaka_, joka lähtee Southamptonista varhain huomenaamulla.
Laivalle lähtee juna kello kymmenen tänä iltana Waterloo-asemalta.
Cottingley on siellä -- hän on hankkinut mukaansa pari etsivää Scotland
Yardista; aikaa säästääkseen hän meni sinne ja kertoi, mitä oli saanut
selville. Lähdemme sinne heti. Lähin kysymys on, kerrommeko tästä
noille sisällä oleville miekkosille. Mitä arvelette?"
"Corkerdale vakuutti äsken, ettei hän poistu tästä hotellista
kuulustelematta sitä ennen rouva Elphinstonea", vastasin. "Hän aikoo
odottaa kunnes lääkäri palaa."
"Tulkaa sitten!" kehoitti hän. "Kello on nyt yhdeksän ja kaksikymmentä;
ehdimme Waterloolle hyvissä ajoin. Tulimmaista! Minua ei ihmetyttäisi,
jos Cottingley vihdoinkin olisi osunut oikeille jäljille! Kerroinhan
teille, kuinka terävä veitikka hän on."
Juoksimme alas eteishalliin. Ulkosalla seisoi kaksi ajuria; Maythorne
lähestyi ensimmäistä.
"Meidän on paras pysähtyä vähän ennen kuin saavumme asemalle", hän
huomautti noustessamme rattaille. "Seisauttakaa York-tielle hotellin
kohdalla", hän lisäsi ajajalle. "Nähkääs, Holt!" hän jatkoi, kun olimme
lähteneet liikkeelle etelään päin. "Jos tämä nainen on Murdoch, tuntee
hän teidät, sillä hän näki teidät Lehtokurpassa; hän saattaa tuntea
minutkin, vaikka minä en muistakaan häntä. Meidän on senvuoksi
liikuttava varovasti; jos hän aikoo livistää lopullisesti, säikähdyttää
pieninkin seikka hänet pakosalle. Mutta -- hän tilasi kaksi
matkalippua, tämä nainen, josta Cottingley kuuli. Kellehän toinen
lienee?"
"Olisikohan hänellä ollut rikostoveri, -- jos tämä nainen todellakin on
Murdoch?" huomautin.
"Hänellä on epäilemättä ollut rikostovereita täällä Lontoossa tuossa
Harrow-kadun jutussa", vastasi Maythorne. "Ehkä häntä on avustanut
veli, josta hän puhui rouva Elphinstonelle ja neiti Merchisonille. Mitä
tulee rikostoveriin Mazaroffin jutussa -- no niin! Jos hänellä oli --"
Maythorne vaikeni ja oli ääneti niin kauan, että minä vihdoin kysyin,
mitä hän ajatteli.
"Ajattelin sitä", hän vastasi hitaasti, "sitä, että jos tämä nainen
Murdoch todella murhasi Mazaroffin ja jos hänellä oli rikostoveri, ja
jos Murdoch on sama nainen, joka tänään tilasi kaksi matkalippua Uuteen
Seelantiin, ja jos -- kaikki on vain jos, käsitättehän -- jos toinen
matkalippu on hänen rikostoveriaan varten, niin silloin otaksuttavasti
saamme hyvin hämmästyttävän yllätyksen ja paljastuksen! Mutta, kuten
sanoin, kaikessa siinä on jos."
Laskeuduimme ajurin rattailta York-tien kulmassa ja astelimme ripeästi
suurelle asemalle. Ennen kuin olimme ehtineet rinteen puoliväliin,
kohtasimme Cottingleyn. Hän maleksi kädet housuntaskuissa ja savuke
riippumassa höllällä omituisen suun pielessä ja näytti yhtä tyyneltä ja
huolettomalta kuin aina.
"Arvelin teidän tulevan tätä tietä", hän sanoi meidän pysähdyttyä.
"Tulitte hyvissä ajoissa -- on vielä viisikolmatta minuuttia. Luulisin,
että hän -- he, tarkoitan -- saapuvat vasta viimeisellä hetkellä. Ja
kaikki on valmiina. Ainoa pulma on: jos tämä nainen on se, joksi häntä
epäilemme -- Murdoch -- kuka voi tuntea hänet varmasti?"
"Herra Holt", vastasi Maythorne.
Cottingley silmäili minua arvostelevasti -- luulenpa, ettei hän pannut
minuun kovinkaan suurta merkitystä.
"Tunnetteko hänet?" hän tiedusti.
"Kyllä tunnen hänet!" vastasin.
Virkkamatta enää sanaakaan hän kääntyi kantapäällään asemaa kohti.
"Nyt on meneteltävä seuraavasti", hän puheli kävellessään välissämme.
"Southamptonin juna lähtee sillalta numero neljä täsmälleen kello
kymmenen. Muassani on kaksi ehdottomasti luotettavaa miestä Scotland
Yardista -- minun oli tietysti käytävä siellä kertomassa kaikki, jos
minun oli mieli saada mitään kunnollista aikaan -- ja he ja minä olemme
sillalla. Hän ei tunne meitä. Onko pelättävissä, että hän tuntee
jommankumman teistä?"
"On hyvin otaksuttavaa", vastasi Maythorne, "että hän tuntee meidät
molemmat."
"No niin", virkkoi Cottingley. "Siispä teemme näin. Minä ja etsivät
olemme jo vihjaisseet rautatieviranomaisille, että saattaa tapahtua
tärkeä vangitseminen, ymmärrättekö? Aion sijoittaa teidät molemmat
juuri sulkupuomin sisäpuolelle, jossa olette näkymättömissä.
Pysyttelette siellä, kunnes matkustajia alkaa tulla portista junaan.
Minä olen lähellänne; etsivät ovat metriä tahi paria kauempana,
kosketuksissa minun kanssani; saapuvilla on myöskin pari, kolme
rautatiepoliisia siltä varalta, että syntyy häiriötä. No, jos herra
Holt tuntee tämän Murdochin, antaa hän minulle merkin nostamalla
hattuaan juuri naisen kulkiessa ohitse -- ja loput saatte jättää meidän
huoleksemme. Sitten ei ole muuta kuin se, että jos pidätämme hänet,
niin olen sopinut asemaväen kanssa, että etsivien on kiireisesti
vietävä hänet pieneen sillalla olevaan toimistoon -- te seuraatte
sinne."
"Selvä on!" sanoi Maythorne. "Käsitämme järjestelysi, Cottingley."
Cottingley viskasi pois savukkeensa.
"Eteenpäin sitten!" hän komensi vilkaistuaan isoon kelloon.
"Sulkupuomit avataan minuutin kuluessa. Jäljessäni!"
Menimme avaralle, kirkkaasti valaistulle asemalle. Näinkin myöhäisenä
iltahetkenä oli siellä paljon väkeä. Cottingley liikkui nopeasti
edellämme ihmisryhmien välitse, vei meidät sulkupuomin ohitse
kuiskattuaan sanan sitä vartioivalle miehelle, poikkesi äkkiä
vasemmalle ja opasti meidät korkean, puisen väliseinän taakse,
muutamien metrien päässä portista, jonka luona matkaliput leimattiin.
Siellä oli pimeä luolamainen onkalo; hän antoi meille merkin astua
sinne.
"Muistakaa!" hän teroitti vielä. "Jos näette etsimänne naisen, niin
hattu ylös! Mutta -- toimikaa varmasti!"
Hän pyörähti kantapäällään ympäri, siirtyi asemasillan kohdalla
palavien isojen lamppujen valopiiriin, otti esille savukekotelonsa ja
alkoi poltella, vetelehtien laiskasti sinne tänne. Muutaman metrin
päässä hänestä seisoi yhtä laiskan näköisenä kaksi vankkatekoista
miestä; heitä olisi saattanut pitää perin kunnioitettuina kansalaisina,
jotka palasivat kotiin esikaupungeissa oleviin asuntoihinsa Cityssä
uurastamansa päivän jälkeen. Mutta panin merkille, että heidän
pakinoidessaan heidän silmänsä eivät pitkäksi ajaksi suuntautuneet pois
Cottingleystä, eivät sulkupuomista eivätkä siitä pimeästä
piilopaikasta, jossa Maythorne ja minä odotimme.
Se odotus koetti hermojani yhtä ankarasti kuin mikä muu tapahtuma
hyvänsä sen jälkeen, kun kuulin viimeiset laukaukset Flanderissa. Väkeä
tuli asemasillalle virtanaan; kantajia meni ohitsemme, kantaen
röykkiöittäin matkatavaroita; siellä näki ja kuuli kaikkea sitä
kiirettä ja hälinää, mikä on tavallista suureen satamaan lähtevän
pitkän pikajunan valmistautuessa matkalle. Mutta henkilö, jota odotimme
-- minä pinnistetyin silmin ja värähtelevin hermoin -- ei hätäillyt.
Asemarakennuksen leveällä seinällä, jonkun kaukaisen junasillan
yläpuolella riippui kello -- en malttanut olla silloin tällöin
vilkaisematta siihen. Varmaankaan eivät kellon osoittimet ole
milloinkaan liikkuneet niin hitaasti! Kaksikymmentä minuuttia vaille
kymmenen. Viisitoista minuuttia vaille. Kymmenen minuuttia vaille.
Viisi -- neljä -- kolme...
"Holt!" kuiskasi Maythome. "Vireänä nyt! Onko se hän?"
Sulkupuomin sivuitse tuli parhaillaan nainen, pitkä, hoikka, suora- ja
joustavavartaloinen nainen. Hänen vierellään käveli toinen nainen,
lyhyempi, täyteläisempi, paksu harso kasvoillaan. Hänen kasvojaan en
voinut eroittaa, mutta pitemmän naisen kasvot olivat samat, jotka olin
kaksi tahi kolme kertaa Lehtokurpan tilavassa keittiössä nähnyt.
Sekuntia myöhemmin hän ja hänen seuralaisensa, kummallakin kädessään
melkoisen iso matkalaukku, olivat sivuuttaneet lippujen leimaajan ja
tulleet kirkkaaseen valaistukseen. Silloin en enää lainkaan epäillyt,
ja käteni kohosi hatun reunaan ikäänkuin koneen nostamana.
"Eteenpäin!" huudahti Maythorne. "Joutuin nyt! Mutta kukahan tuo toinen
on?"
Jo maltittomiksi käyneet asemavahdit hoputtivat naisia kolmannen luokan
vaunuosastoon, kun heidän ympärilleen muodostui piiri, jossa olivat
molemmat etsivät, muutamia rautatiepoliiseja, Cottingley, Maythorne ja
minä. Toinen etsivistä laski kätensä pitemmän naisen käsivarrelle.
Ensimmäisen kerran eläissäni näin silloin vangitsemisen ja minua
hämmästytti, kuinka vikkelästi, kätevästi ja hätäilemättä se kävi.
Olimme vieneet naiset lähellä olevaan pieneen toimistoon, ovi oli
suljettu ja ikkunaverhot vedetty eteen, ennenkuin oikein käsitin mitä
tapahtui -- avaimen kiertyessä kuulin junailijan pillin ja veturin
vihellykset, kun kello kymmenen pikajuna lähti kiitämään matkaansa. Ja
sitten käännyin... vastaamaan kysymykseen.
"Tuo on Alison Murdoch -- kyllä", vakuutin.
"Niin -- siitä ei ole epäilystäkään."
Vanhempi etsivä kääntyi toisen naisen puoleen. Tämä nojasi pöytää
vasten; hän hengitti lyhyin, nykivin vetäyksin ja koko hänen ruumiinsa
vapisi.
"Riisukaa pois tuo huntu!" ärähti etsivä. "Joutuisasti!"
Seisoimme jännittyneinä tuijottaen, kun nainen nosti kättään ja
irroitti paksun hunnun, joka oli tyyten piilottanut hänen piirteensä.
Se putosi pois -- ja ensimmäinen kiihtymyksen huudahdus luiskahti
Maythornelta, joka tavallisesti oli niin kylmäverinen ja hillitty.
"Hyvä Jumala! _Rouva Musgrave_!"
Rouva Musgrave purskahti itkemään ja kääntyi Alison Murdochiin päin,
joka seisoi hänen lähellään tuikeana ja uhmaavana.
"Sinä sanoit, että kaikki sujuisi hyvin!" hän valitti moittivasti.
"Vannoit minulle, että olimme turvassa tällä tavoin! Vakuutit
vakuuttamistasi, ettei ollut pienintäkään mahdollisuutta
kiinnijoutumisesta --"
"Suusi kiinni, tomppeli!" sähähti Alison Murdoch.
Katselin vastenmielisen ihmetyksen vallassa, kun Cottingley etsivien
valvonnan alaisena aukaisi naisten matkalaukut ja otti esille niiden
sisällön. Siellä oli rahaa hämmästyttävän paljon -- seteleitä, jotka
tietysti olivat olleet Mazaroffin omaisuutta, timantteja ja Mazaroffin
arvoesineitä. Ja Alison Murdochin matkalaukussa oli kultainen
taskukello, johon kaiverrettu omistuskirjoitus osoitti, että sen oli
James Bownas saanut lahjaksi ammattitovereiltaan.
"Tuollaisilta ihmisiltä jää aina joku seikka huomioon ottamatta",
huomautti Maythorne, kun neljännestuntia myöhemmin ajoimme takaisin
Shortin hotelliin. "Tai pikemmin he tekevät aina jonkun perinpohjaisen
typerän erehdyksen. Jollei Alison Murdoch olisi heittänyt jälkisäädöstä
Elphinstonen kirjastoon, olisi ollut vaikea saada varmaa selkoa
Mazaroffin murhasta, ja jollei hän olisi ollut niin ahnas ja
saaliinhimoinen, ettei malttanut olla anastamatta Bownas-raukan
lahjakelloa, emme todennäköisesti olisi koskaan voineet todistaa, että
juuri hän murhasi Bownasin. Hän teki kuitenkin ne molemmat! Mutta...
rouva Musgrave!"
"Kumpi heistä ampui Mazaroffin?" kysyin.
"Niin!" vastasi hän tietävän näköisenä. "Se on visainen pykälä, Holt!
Mutta -- rouva Musgrave tietää, ja -- rouva Musgrave kertoo! Hän ei
kykene kestämään samoin kuin toinen."
Riensimme yläkertaan heti Shortin hotelliin saavuttuamme. Siellä
puhelivat Corkerdale ja Manners lääkärille ja Sheilalle käytävään
aukeavassa komerossa. Corkerdale oli ilmeisesti vieläkin nenäkäs;
lääkäri näytti jonkun verran harmistuneelta, ja Sheila oli
silminnähtävästi suutuksissaan.
"-- teidän pitää käsittää, tohtori, että se on velvollisuutemme",
lausui Corkerdale meidän tullessamme heidän luokseen. "Minä tahdon
eräitä selityksiä rouva Elphinstonelta."
"Se ei ole enää lainkaan tarpeellista", keskeytti Maythorne, laskien
kätensä etsivän olalle. "Kaikki on suoritettu! Saimme heidät kiinni! He
ovat varmassa tallessa lukkojen ja telkien takana."
Sheilalta pääsi terävä hämmästyksen huudahdus, ja Corkerdale pyörähti
kerkeästi Maythorneen päin.
"Saitte heidät kiinni!" hän kummasteli. "Kuka heidät sai?"
"No niin, jos haluatte sen tietää, niin sen teki konttoristini
Cottingley -- sukkelin mies koko Euroopassa teidän alallanne! Tietenkin
hänen apunaan oli joitakuita teikäläisiä. Mutta kunnia on Cottingleyn",
selitti Maythorne. "Mainio sieppaus!"
"Ja ketkä on vangittu?" tiedusti Corkerdale, melkein epäillen.
Maythorne katsahti Sheilaan.
"No niin", hän vastasi. "Se ei enää ole mikään salaisuus. Kaksi naista!
Alison Murdoch ja rouva Musgrave. Eikä heidän syyllisyyttään voida
ollenkaan epäillä -- heillä oli Mazaroffille ja Bownasille kuuluvaa
omaisuutta muassaan -- sananmukaisesti muassaan."
Corkerdale kääntyi Mannersiin päin, jonka suu ja silmät rouva Musgraven
nimeä mainittaessa olivat menneet mahdollisimman levälleen.
"Niinpä niin", virkkoi Corkerdale. "Siinä tapauksessa ei meidän
mielestäni luonnollisestikaan tarvitse tavata rouva Elphinstonea."
Kului muutamia päiviä, ennen kuin minä näin rouva Elphinstonen. Vihdoin
minut päästettiin hänen puheilleen. Lausuin hänelle muutamia
sovinnaisia kohteliaisuuksia hänen terveydentilastaan, ja hän vastasi
niihin. Sitten hän istui jonkun aikaa ääneti, tuijottaen minuun
hievahtamatta -- niin hievahtamatta, että oloni alkoi tuntua
toivottoman epämukavalta. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.
"Mikäli olen huomannut", hän sanoi, "menette te ja Sheila kaiketi
kihloihin -- lopulta?"
Silloin minusta tuntui parhaalta tunnustaa asia suoraan.
"Asia on niin, madam", vastasin, "asia on niin -- hm -- niin -- että
Sheila ja minä olemme kihloissa nyt jo!"