Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja
ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja
katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.
"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti.
"Niin -- niinkö?"
"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille
syyn, miksi niin tein -- niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut.
Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin
ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui
mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka
äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun
kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä
suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan -- olin koonnut koko joukon
tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni
Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin
ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin
myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä
paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi
verivihollisuus, joka oli aiheutunut --"
"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät
Murdocheilta tilkun maata -- aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä
lainvääntelytemppu -- mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen
tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita!
Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."
"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen
johdosta aikoinaan -- muuan Merchison ampui erästä Murdochia,
vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin -- herra
Elphinstone tietää koko jutun --"
"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsi
Elphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."
"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka
oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä
otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka
kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken
tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff -- joka tietenkin
oikeastaan oli Andrew Merchison -- saapui Lehtokurppaan, oli Alison
Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä.
Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin
tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut
Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella.
Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew
Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki
vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle
polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi
jäljessä -- ja ampui hänet. Ja --"
"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja
Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se
on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa
äitiänne rouva Elphinstonea?"
"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on
samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen
yleisvaikutelman."
"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?" virkkoi
Maythorne.
"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään
muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"
"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?" huomautti Maythorne.
"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä
erehtynyt."
Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare
ja Parslave näkivät -- tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai
mitä?"
"Siltä minusta näyttää", vastasi Manners. "Niin -- kyllä se niin on."
Mutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.
"Mitä aioitte sanoa, neiti?" hän tiedusti.
"Niin -- aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä
häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla
oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva
herrasmies oli rikas -- siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton
näytellessään omaisuuttaan -- kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä
kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin
näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on
ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos
hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen
oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta!
Hän on tosiaan sellainen --"
"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä
olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"
"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni
syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä
ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison
Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa,
arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut
jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta
sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa
mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini
huoneeseen -- tuohon huoneeseen! -- ja syytin häntä murhasta!"
Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsi
Corkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.
"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän
virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"
"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi
Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle.
Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa,
sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain
hänet luopumaan siitä aikeesta."
"Niinkö? Miten, neiti?" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.
"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin
minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja
käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt -- mikään ei olisi
voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan -- hän tunsi minut.
Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin
hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta --"
"Millainen hän oli kuullessaan sen?" pisti Maythorne väliin.
"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän
tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula -- miksi ei
häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta
hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle
asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini
puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta
sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti
paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä -- jonkun verran!"
"Ahaa!" äänsi Maythorne. "Jonkun verran!"
"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki
kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä
kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin
Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti
mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui
Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli
liike Harrow-tiellä --"
"Niinpä tosiaankin!" mutisi Corkerdale. "Harrow-tiellä!"
"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos
suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja
sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi
meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin
typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään.
Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."
"Mitenkäs kävi, neiti?" tiedusti Corkerdale.
"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen
takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä
Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän,
hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme
rattailta --"
"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista
laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku
toinen ajuri?"
"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman
kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi
kyyditsijällemme."
Manners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki
kuulivat:
"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että
keskeytin!"
"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten
käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti
edellisestä -- pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison
Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän
kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja
tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä
kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät
alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota
kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan
muutamia minuutteja. Hän meni ulos -- ja senjälkeen emme häntä enää
nähneet."
Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran
silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti
miettivänä sinne -- mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners
lausui terävästi yhden sanan:
"Satimessa!"
"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen
ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä
minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon
ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin
heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan
edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan
työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa!
Hirveätä!"
"Mitä sitten tapahtui?" tiedusti Maythorne lempeästi. "Lyhykäisesti."
"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi
syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea,
mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin
kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille
yhdessä seinässä -- samanlainen, tiedättehän, joita käytetään
yhdistämään keittiöitä ruokasaliin -- ja sisään työntyi käsivarsi,
laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen
kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa -- runsaasti
ja hyvää -- ja pari pulloa viiniä -- oivallista claretia -- ja lasit ja
korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa
saimme olla tähän iltaan saakka -- kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme
koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin
äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä
vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä
kuulleet mitään."
"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.
"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta
-- vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan -- kuulimme
äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta
kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti.
Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme
talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria --"
"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen,
"ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään
kadun nimeä, johon se yhtyi -- eikö niin?"
"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme
pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt --"
Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti
siihen huoneeseen, jossa me olimme.
"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neiti
Merchisonia", hän ilmoitti.
Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne
nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi
Corkerdaleen.
"No?" hän sanoi.
Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen
oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.
"En usko tuota juttua!" hän virkkoi melkein halveksivasti. "Satua!"
Olin heti pystyssä -- pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.
"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neiti
Merchisonin sanaa?"
Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista
koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli
silminnähtävä -- ja se pisti.
"Malttia, Holt!" varoitti Maythorne. "Corkerdale tarkoittaa --"
"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi
tahansa -- enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan
usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja
Murdoch-nainen -- tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla
toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen;
tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta
-- rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä
hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman
kuulustella häntä. Siinä se."
Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni
ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa
nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti
antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle
koputettiin ja sen avasi vahtimestari.
"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta.
Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko
puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."