Olin jälleen Ashingtonin rakennusryhmässä seuraavana aamuna kohta kello
yhdeksän jälkeen, ja puoli kymmenen Sheila ja minä kävelimme
Edgware-tietä pitkin matkalla Maythornen toimistoon. Oli kaunis,
pirteä, syksyinen päivä, mutta se ei saanut meitä kävelemään sensijaan
että olisimme ajaneet tuon kolmen kilometrin taipaleen Maida Valesta
Conduit-kadulle. Luullakseni oli meillä kummallakin tunne, että
tahdoimme olla yhdessä mahdollisimman kauan ja nauttia vapaudestamme
täysin siemauksin. Siellä Lontoon väkirikkailla kaduilla olimme niin
yksin, ettemme olisi voineet olla sillä tavoin kahden kesken
Marrasdalen autioilla nummilla, ja se tunnelma oli meille yhtä uusi
kuin viehättäväkin. Mutta tiesin, ettei sitä voinut kestää kauan,
emmekä olleet ehtineet pitkälle, kun Sheila jo lausui ääneen sen, mitä
minä ajattelin.
"Mervyn, minun on matkustettava takaisin, ymmärräthän", hän puhkesi
puhumaan. "Olen suorittanut asiani, jonka tähden tulin -- antanut
sinulle jälkisäädöksen -- ja nyt minun on palattava kotiin -- pian
onkin -- saamaan ripitykset. Äitini on tietysti jo aikoja sitten
arvannut, mitä on tapahtunut. Ja -- siellä puhkeaa ankara myrsky."
"Myöskin minun on lähdettävä takaisin sinne", virkoin. "Samoin lähtee
sinne Maythorne -- ja kenties Crolekin. Emmekö voisi kaikki matkustaa
yhdessä? Ja sitten --"
"Muka tukemaanko minua?" keskeytti hän nauraen. "Se ei minua
pelastaisi. Saan kestää kiihkeimmän neljännestunnin, mitä minulla on
eläissäni ollut. Ja minulla on ainoastaan yksi vastaus puolustuksekseni
-- eikä sitä ole hauska sanoa äidille -- voin nimittäin kysyä häneltä,
mitä hän aikoi tehdä jälkisäädökselle ja miten hän oli saanut sen. Ja
jos tunnen hänet oikein, niin hän ei sitä ilmaise."
Kielelläni pyöri huomautus, että rouva Elphinstonen otaksuttavasti oli
pakko se ilmaista, tahtoipa hän tai ei, mutta maltoin mieleni.
"Saattaa tapahtua jotakin, ennen kuin olemme niin pitkällä", sanoin.
"Asia on niin, ettemme, ei kukaan meistä, tiedä, asiain kehittymistä.
Ainakaan en minä tiedä! Maythorne väittää, että kaikki kyllä selviää ja
että siitä sukeutuu hirvittävä yllätys. Minusta taas tuntuu siltä kuin
en osaisi lainkaan kuvitella, mitä on lähinnä tulossa."
"Saattaa sattua mitä hyvänsä", myönsi Sheila. "Tällaisissa jutuissa
pitää kai olla valmis kaikkeen eikä saa hämmästyä mistään."
Ja juuri sillä hetkellä olikin yllätys meitä hyvin lähellä. Olimme
astelleet Edgware-tietä myöten Church-kadulle asti; siellä oli liike
sekä kadulla että käytävillä vilkasta, sillä tie on valtaväylä ja
liikkeissä työskentelevät henkilöt riensivät sitä pitkin maanalaisille
rautatieasemille. Äkkiä Sheila pysähtyi kuin kivettyneenä ja tarttui
käsivarteeni. Pyörähdin häneen päin ja näin hänen ikäänkuin lumottuna
tuijottavan muutamien metrien päässä olevan tupakkamyymälän avoimeen
oveen.
"Mervyn!" hän kuiskasi. "Parslave -- meni tuonne sisälle!"
Myöskin minä jäin tuijottamaan epäillen.
"Parslave!" huudahdin. "Marrasdalesta kadonnut mies? Se on mahdotonta."
"Sanoinhan, että Parslave meni äsken tuohon myymälään --
tupakkamyymälään! Parslave! Luuletko, etten tunne Parslavea! Tunnen
hänet yhtä hyvin kuin oman äitini! Parslave on tuossa myymälässä! Tule
takaisin!"
Vetäydyimme hieman taaksepäin sijoittuen erään toisen myymälän ikkunan
ääreen; ihmisiä riensi niin sankkana virtana kahden puolen, että voimme
varsin hyvin uskoa voivamme pitää silmällä herättämättä huomiota.
"Oletko varma siitä?" kysyin.
"Ehdottomasti! Parslave on tuolla sisällä! Mutta kuulehan! Näkikö hän
sinua Lehtokurpassa?"
"Ei minun tietääkseni. Mutta hän on saattanut nähdä. Minä en
luonnollisesti muista häntä. Minkä näköinen hän on?"
"Pitkähkö, laiha, jäntevä mies, muistuttaa mustalaista -- hän on
tummaverinen. Yllään hänellä on sininen sarssipuku, uusi. Olin siksi
terävänäköinen, että panin sen merkille. Vaani sinä häntä! Minä seison
täällä myymälän ovella."
"Tunteeko hän sinut?"
"Tietysti! Jos hän kääntyy tännepäin, niin pujahdan kauppaan ja ostan
jotakin, mitä tahansa. Jos hän lähtee toisaalle, niin seuraa häntä.
Hyvä Jumala! Mitä tekemistä hänellä on täällä -- Lontoossa?"
Liike, jonka edustalla seisoimme, oli kangaskauppa, ja sen ovi oli
upotettu syvälle seinään. Sheila vetäytyi sen suojaan ja oli
silmäilevinään näyteikkunaan levitettyjä tavaroita. Puolittain piilossa
pidin minä silmällä tupakkamyymälän ovea. Ja pian ilmestyi siitä
Sheilan kuvauksen mukainen, pitkä, jäntevä, valmiina ostettuun,
siniseen sarssipukuun puettu mies, silminnähtävästi maalainen, posket
ja niska ruskettuneet. Hän piti tupakkakääröä toisessa kädessään
ja avasi sitä jo toisella. Siihen puuhaan kiintyneenä hän ei
vilkaissutkaan sivuilleen, vaan kääntyi astelemaan pitkin katukäytävää
poispäin meistä.
"Katso häntä uudelleen!" kuiskasin. "Hän tuli juuri ulos ja lähti
toisaalle päin."
Sheila astui esille oviaukosta ja vilkaisi kadulle. "Se on Parslave!"
hän vakuutti. "Mutta tiesinhän sen. Entä nyt?"
"Meidän on seurattava häntä", vastasin. "Menköön hän minne hyvänsä,
minä pysyn hänen jäljessään. Kuulehan! Minä kävelen vähän matkan päässä
hänestä; pysyttele sinä vähän matkan päässä minusta! Mutta pidä minut
aina näkyvissäsi! Ja nyt siis -- valppaasti!"
Siten aloimme vainuta tuota miestä, joka oli kadonnut Birnsidestä
samana yönä, jona Mazaroff murhattiin, ja josta poliisit olivat jo
julkaisseet etsintäkuulutuksen. Häntä kaivattiin kipeästi
Marrasdalessa, mutta hän oli täällä Lontoossa rauhallisena ostamassa
tupakkaa vilkasliikkeisen kadun varrella!
Parslave asteli verkkaisesti edelläni, ja juuri yhtä hitaasti vetelehti
Sheila perässäni. Tarkastelin vainuttavaani, seuratessani häntä noin
kymmenen metrin päässä. Hän oli vankkalihaksinen, jäntevä mies;
ruumiinrakenne sopusuhtainen; käynti joustava; väljä puku ei
piilottanut hänen vartalonsa kokonaisuudessaan voimakasta ryhtiä. Mutta
helppo oli nähdä, että hän oli kaupunkiin saapunut maalainen; hän empi
mennessään katujen poikki ja törmäsi silloin tällöin ohitse
kiiruhtaviin kävelijöihin. Mutta hän oli varsin kylmäverinen ja
hätääntymätön; astellessaan hän siirsi ostamansa käärön sisällön
vanhaan, nahkaiseen tupakkapussiin, täytti ja viritti piippunsa,
suojaten tulitikkua lievää tuulta vastaan maalaisten tapaan molemmilla
kämmenillään. Saatuaan piipun suitsuamaan hän työnsi kädet
housuntaskuihin ja lähti piippu hampaissa tallustelemaan edelleen,
vilkumatta kummallekaan puolelleen -- toinen maalaisilla yleinen tapa.
Häntä oli todellakin mukava seurata eikä minulta vaadittu kovinkaan
terävää huomiokykyä nähdäkseni, ettei hän lainkaan aavistanut olevansa
tarkkailtu.
Tällä välin olimme menneet Harrow-tien sen pään poikki, joka yhtyy
Edgware-tiehen, ja nyt kävi tungos katukäytävällä entistäänkin
sankemmaksi. Parslave jatkoi matkaansa suoraan, pysytellen lähellä
myymälöiden seiniä kertaakaan katsahtamatta taakseen. Piipun savu
tuprahteli yhtä mittaa hänen olkansa ylitse. Mutta vihdoin hän kääntyi
-- jyrkästi oikealle, Praed-kadulle. Käveltyään sitä myöten
viitisenkymmentä metriä ja epäröityään hetkisen vilkkaan liikkeen
tähden hän meni kadun poikki; asteltuaan vielä vähän matkaa toista
käytävää myöten hän poikkesi eräälle Praed- ja Oxford-katuja sekä
Cambridge-pengertä yhdistävälle välikadulle. Täällä oli hiljaisempaa;
käytävällä liikkui vain muutamia repaleisesti puettuja naisia ja
ryömiviä lapsia. Minua epäilytti seurata häntä sinne, sillä hänen olisi
tarvinnut vain kääntyä katsomaan taakseen huomatakseen minut heti.
Mutta hän ei kääntynyt, ja seurattuani verkkaisesti häntä melkoisen
välimatkan päässä näin hänen astuvan erään talon sivuovelle; talo oli
isompi ja komeampi kuin sen rinnalla olevat. Sitten hän katosi.
Oivaltaen, että minun oli toimittava nopeasti, jos mielin saada mitään
selville, joudutin askeleitani, kävelin reippaasti sen talon ohi,
johon hän oli mennyt, ja sivuoveen kiinnitetystä likaisesta,
kiillottamattomasta pronssilevystä luin suureksi hämmästyksekseni:
TRI ECCLESHARE
vastaanottoaika klo 9.30-11 ap. ja 7-8.30 ip.
Sen luettuani pyörähdin kantapäilläni ympäri ja riensin takaisin kadun
päähän, jossa Sheila jo minua odotti. Hän epäilemättä huomasi
kiihtyneet kasvonilmeeni ja ehätti luokseni.
"Saitko selville?" hän tiedusti.
Kosketin hänen käsivarttaan toisella kädelläni ja osoitin toisella
kadun kaukaisemmassa päässä olevaa taloa.
"Näetkö tuon talon? Tuon, joka pistää silmään muiden joukosta?"
"Kyllä."
"Se on Ecclesharen! Ecclesharen, ymmärrätkö? Tohtori Ecclesharen.
Vastaanottotunnit kello 9.30-11 aamulla ja 7-8.30 illalla. Ecclesharen
-- hyvä Jumala! Ja -- Parslave on siellä!"
Hän seisoi hetkisen, tuijottaen minuun suu auki, ja hänen
kulmakarvojensa väliin muodostui pieni, omituinen ryppy.
"Ecclesharenko? Siis -- Ja Parslave meni sinne?"
"Parslave meni sinne. Hän on siellä!"
Sitten vaikenimme molemmat. Seisoimme katsellen toisiamme kysyvästi.
Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Mutta
Sheila puhkesi puhumaan ensiksi.
"Ecclesharen talo -- ja Parslave siellä? Sitten on joku konnanjuoni
tekeillä. Mervyn, mitä on tehtävä? Oivallan kyllä, miten asianlaita on:
Eccleshare on lähettänyt Parslaven tänne piiloon!"
Mutta olin ajatellut hetkisen kestäneen äänettömyyden aikana --
ajatellut nopeasti.
"Emme voi tehdä muuta kuin yhden seikan", vastasin. "Kuulehan! Tee,
kuten sanon! Ota auto tuolta Praed-kadun kulmasta! Aja suoraa päätä
Maythornen toimistoon -- Conduit-kadun 103:een -- muistathan? -- ja
kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut! Pyydä häntä tulemaan tänne
kanssasi ja ottamaan mukaan konttoristinsa Cottingley! Minä pidän sillä
aikaa silmällä Parslavea ja tuota taloa. Nyt -- joutuin!"
Hän lähti heti virkkamatta sanaakaan, ja minä palasin vahtimaan
viidenkymmenen metrin päässä olevaa taloa. Enkä tarvinnutkaan odottaa
kauan, ennenkuin Parslave ilmestyi uudelleen näkyviin ja lisäksi tuli
minua kohti. Muutin paikkaa, siirryin Praed-kadun toiselle puolelle ja
olin tarkastavinani erästä toisluokkaista kirjakauppaa. Mutta pidin
siitä huolimatta Parslavea silmällä, tähyillen häneen päin vasemman
silmäni nurkitse. Hän asteli katua myöten, yhäti poltellen mustaa
piippuaan. Nyt hänellä oli kädessään juurikori, sellainen, jollaisia
palvelijat käyttävät ollessaan ostoksilla. Ja Parslave olikin menossa
ostoksille. Astelin hänen jäljessään pitkin Praed-katua, mutta
vastaisella puolella. Hän pistäytyi vihanneskauppiaan myymälässä
ostamassa perunoita ja pari komeata kukkakaalia. Suoritettuaan nämä
pienet kotoiset ostoksensa hän palasi verkkaisesti tohtori Ecclesharen
taloon. Kuvittelin mielessäni hänet siellä jonkun taloutta hoitavan
vaimon seurassa -- Parslave epäilemättä pian kuorisi siellä perunoita,
kuten kuka hyvänsä hyväluontoinen perheenisä, ja pakinoisi
rattoisasti häntä opastavan naisen kanssa -- ja kaukana jylhässä
Northumberlandissa, lähes viidensadan kilometrin päässä, etsivät
poliisit häntä... epäiltynä murhaajaksi!
Nauroin hiljaa itsekseni tälle seikalle, kun käsivarrelleni laskettiin
käsi -- niin rauhallisesti, mutta samalla niin lujasti, että pelkkä
kosketuksen kummallisuus sai minut säpsähtämään. Pyörähdin katsomaan
taakseni -- siellä oli Maythornen omituinen konttoristi, Cottingley.
Hänen silmänsä olivat kirkkaammat, suun ilme oli jurompi, ja koko
olemus muistutti vainukoiraa tavallistakin enemmän. Hän heilautti
äänettömänä peukaloaan vasemman olkansa yli; vilkaistessani hänen
viittaamaansa suuntaan näin Sheilan, Maythornen ja erään tuntemattoman
miehen. Katselin ensin vierasta, miettien mielessäni, kuka ihme hän
saattoi olla. Sitten alkoi minulle sarastaa käsitys siitä -- hän oli
joku noita pinttyneitä vetelehtijöitä, joita maleksi kaikkialla koskaan
tekemättä mitään.
"Isäntä!" virkkoi Cottingley, ikäänkuin esitellen Maythornen. "Tässä!"
Menin Maythornen ja Sheilan luokse Cottingley kintereilläni.
Vetelehtijä pujahti taemmaksi, alkaen tarkastella näyteikkunassa olevia
tavaroita; hänen koko käytöksensä muistutti miestä, joka odottaa
määräyksiä filosofisen välinpitämättömästi. Maythorne loi minuun
katseen, joka puhui enemmän kuin jaksoin käsittää.
"Kas niin, Holt", alkoi hän, käyden suoraan käsiksi asiaan, "neiti
Merchison on kuvaillut meille Parslavea. Kuvatkaa nyt tekin
puolestanne, jotta Cottingley ja tämä toinen mieheni tuntisivat hänet
pienimpiä yksityiskohtia myöten! Kuulkaas, Johnson!"
Vetelehtijä lipui luoksemme kuten liikkuvan valon luoma varjo ja katsoi
minua silmiään räpäyttämättä koko ajan kuvaillessani hänelle Parslavea
nopeasti, mutta yksityiskohtaisesti. Samoin teki myöskin Cottingley,
joka minun lopetettuani vilkaisi ensin Maythorneen, sitten minuun.
Minuun katsahtaessaan hän samalla toistamiseen heilautti omituisesti
ulos päin käännettyä vasemman käden peukaloaan, tällä kertaa
Ecclesharen talon suuntaan.
"Vieläkö tuolla?" hän kysäisi.
"Hän ei ole tullut sieltä senjälkeen, kun meni sisään kymmenen
minuuttia sitten, kantaen koppaa, jossa oli perunoita ja kukkakaalia",
vastasin.
Cottingley nyökkäsi Maythornelle, nykäisi vetelehtijää ja kääntyi
poispäin näennäisesti äärimmäisen välinpitämättömänä. Hän otti
taskustaan savukekotelon ja tarjosi kumppanilleen savukkeen, minkä
jälkeen he astelivat luotamme, tuprutellen sauhuja. Sheila tuijotti
heidän jälkeensä silminnähtävästi ihmeissään.
"Mitä he aikovat puuhata?" hän tiedusti. "Omituisia, kummallisia
olioita!"
Maythorne naurahti ja viittasi meitä lähtemään Praed-kadulle päin.
"Te kaksi nuorta ihmistä saatte olla nyt vapaina tehtävistä", hän
sanoi. "Parslave on nyt yhtä varmasti kynsissämme kuin olisimme
sulkeneet hänet Towerin jalokivilippaaseen! Noudattakaa neuvoani --
lähtekää jonnekin ja viettäkää tämä päivä oman mielenne mukaan!
Jättäkää koko tämä juttu minun huolekseni; haluaisin vain, että te,
Holt, käväisisitte toimistossani täsmälleen kello kuusi tänä iltana. Ja
nyt lähden. Minulla on asioita. Menkää jonnekin huvittelemaan älkääkä
välittäkö mistään muusta!"
Hän oli ajurin rattailla, joiden hän oli käskenyt odottaa, ja ajaa
huristi pois, ennen kuin ennätimme virkkaa mitään. Seisoimme minuutin
tai pari, töllistellen ympärillemme tietämättä mitä tehdä ja ihmetellen
tätä omituista käännettä. Sitten katsahdimme toisiimme ja purskahdimme
nauramaan.
"Maythornen neuvo on ainakin hyvä", sanoin. "Noudatetaan sitä! Lempo
vieköön koko tämän jutun! Mennään jonnekin, missä voimme puhella --"
"Mistä?" kysyi hän, kun jäin empimään.
"Meistä itsestämme", vastasin. "Olemme saaneet kylliksemme muista
ihmisistä."
Lähdimme jonnekin -- tarkalleen sanoen, ajoimme autolla erääseen
Lontoon pohjoispuolella olevaan pieneen kylään. Nautimme viehättävän
puolisen viehättävässä, vanhanaikaisessa majatalossa; vietimme
iltapäivän syksyn värittämillä kylänraiteilla ja...
Mutta sepä ei olekaan missään yhteydessä tämän kertomuksen kanssa,
vaikka se onkin kaikki kaikessa minulle ja Sheilalle. Puoli kuusi
saatoin hänet takaisin ystävänsä asuntoon ja lähdin sitten
Conduit-kadulle Maythornen luokse. Heti sisään astuttuani hän heilutti
minulle sähkösanomaa.
"Tästä saatte, Holt!" hän huudahti. "Uusia käänteitä. Sähkösanoma
palvelijaltanne Websteriltä."