Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä
rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän
markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi
hämmästyksen huudahdus.
"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on
poikkeuksellista, eikö olekin?"
"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset",
huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En
tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä
komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka
päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme
hinta oli kohtuullinen -- ei vähääkään liioiteltu."
"Olisitteko maksanut sen itse?" kysyi Maythorne terävästi.
"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta
vähemmän."
"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?"
virkkoi Crole.
"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei
tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."
"Mitenkäs kävi?" tiedusti Maythorne. "Syntyikö kauppa?"
"Sitä en tiedä", vastasi Frobenius. "Käsitin, että kun olin sopinut
myyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja
jätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir
Samuel otaksuttavasti ostaa."
"Etkö ole kuullut mitään senjälkeen?" kysyi Crole.
"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän
jälkeen", selitti jalokivikauppias. "Enkä luonnollisesti ole tavannut
sinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on
sama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff."
"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä", virkkoi Crole. "Ja nyt meidän
olisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille", hän jatkoi, katsahtaen
minuun ja Maythorneen. "Minkälaisia ihmisiä he ovat?" hän kysyi,
kääntyen kertojamme puoleen.
Frobenius hymyili ja loi meihin tuttavallisen katseen.
"No niin!" hän alkoi. "He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut -- ei
ainakaan huomattavassa määrin -- ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen
kuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin
pohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden
tavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä
paikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti
jaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä,
yksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää.
Se siitä."
"Meidän on mentävä heitä tapaamaan", sanoi Crole. "Park Lane, niinhän
se oli?"
Frobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja
poistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme
kumppaniimme.
"No?" virkkoi Crole. "Mitä kysymystä Maythorne hautoo?"
Maythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli
koneellisesti liikuttanut sormeaan.
"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä", hän vastasi. "Myikö
Mazaroff timantit sir Samuel Leekelle."
"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän", huomautti Crole. "Yksinkertainen
kysymys! Ja --"
Maythorne keskeytti hänet, luoden meihin merkitsevän silmäyksen.
"Niin! Ja helposti vastattu -- epäilemättä. Mutta -- jollei hän
myynyt --"
"Entä sitten?" kysyi Crole.
Maythorne nousi seisomaan, tehden päättävän liikkeen.
"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on
todistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä --
niin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään
vihjausta siitä, mitä haluamme tietää -- että hän ja Mazaroff
kohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua
Lehtokurppaan?"
"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade
hommaili sinä päivänä", sekaannuin minä puheeseen. "Hän on Courthopen
vieras -- Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori --
Eccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä -- metsästämässä.
Heidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli."
"Miten luulette saavanne heidät puhumaan -- jos Armintrade kerran on
heidän ystävänsä?" huomautti Maythorne. "Sikäli kuin Lehtokurpassa
kuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta
jotakin on meille selvinnyt täällä -- ja se kaikki viittaa
Armintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!"
Otimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä
pysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa
palvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on
tavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen,
että sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua
oikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon
meidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme
isäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle
verhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja
mielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin
olisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan
miehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti
huonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin
näytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit
olivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan,
katsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja
nähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen,
pyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla
lyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu
sikaari ja toisessa käyntikorttimme.
"Arvaan, mitä varten olette tulleet!" hän huudahti, luoden säteilevän
silmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. "Mazaroffin juttu! Olen lukenut
sen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka
ovat käyntikorteissanne -- juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin?
Herra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne --
tietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät
herrat?"
"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?" lausui Crole
hyvin kohteliaasti.
"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan
jäsen, omassa hahmossani", vastasi isäntämme rattoisasti. "Enkä
toivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä
Mazaroffin juttu -- totisesti, se on kummallinen pulma -- vai mitä?"
"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel", sanoi Crole. "Tunnetteko
asiain kulun tarkoin tähän saakka?"
"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?" huudahti sir Samuel. "Tietystikin
minä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä
aamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee
joku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette!
Mutta -- tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee
kaikki sanottavanne -- naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja
uutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä
tietä!"
Seurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen
pienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady
Leeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä
nojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli
yhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin
mukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti
huomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir
Samuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi
meidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle,
ja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän
kasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.
"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan", hän virkkoi hieman
teennäisesti. "Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna."
"Mainitsin siitä heille äsken", ilmoitti sir Samuel, joka
vieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen
kullekin meistä. "Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta
siitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että
hieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut
siitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?"
"Hyvä sir Samuel", vastasi Crole juhlallisesti, "salaisuuksissakin on
vielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin
tutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia.
Olette jo lukenut siitä melkoisen paljon -- no niin, lyhyesti sanoen,
mitä voitte kertoa meille?"
Sir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään
polviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.
"No niin, luullakseni voin puhua suoraan", alkoi hän, vilkaisten lady
Leekeen. "Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi
täällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli
harjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa
Etelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti
ostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita
timantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen
komeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti,
että hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia,
ja otti esille yhden."
"Vain yhdenkö?" kysyi Maythorne.
"Vain yhden. Toisen", jatkoi sir Samuel, "hän kertoi olevan
asiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa;
tämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla -- metsästämässä
herra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa
herra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle
sinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin."
"Jollei!" keskeytti lady Leeke. "Siinä oli jollei."
"Niin oli", myönsi sir Samuel. "Niin -- jollei Armintrade ollut saanut
lopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta -- ensimmäinen sininen
timantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän
oli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta
hinnasta."
"Te ette siis ostanut sitä?" virkkoi Maythorne.
"Emme -- me emme ostaneet", vastasi sir Samuel. "Soitin tavallisesti
käyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne
tarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat -- tietystikin
ammattikielellä -- ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin
kohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen
poistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä
Armintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä
timanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi
Armintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle
molemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken
mainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti", lopetti sir Samuel,
silmäillen vuorotellen meitä kaikkia, "päättyi kaikki siihen.
Senjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia."
"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?" tiedusti
Maythorne.
"Niin, kyllä näimme", vastasi sir Samuel empimättä. "Hän oli
herttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle
luoksemme. Hän tuli -- se oli kai seuraavana iltana, Maria?"
"Ei, vaan sitä seuraavana", vastasi lady Leeke.
"Hän oli siis päivällisellä luonanne", sanoi Maythorne. "Oliko teillä
muita vieraita?"
"Ei, ei sinä iltana", vastasi sir Samuel. "Olihan tosin lady Leeken
veljenpoika, nuori Jim Mallison -- mutta häntä emme pidä vieraana.
Ketään muuta ei ollut."
"Oliko silloin vielä puhetta timanteista?" kysyi Maythorne.
"Jonkun verran kyllä", virkkoi sir Samuel. "Mutta ei paljoa. Hän näytti
sitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta
silloin oli keskustelulla seurustelusävy -- ei liike-elämän tapainen."
"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin -- lukuunottamatta
ensimmäistä?" tiedusti Maythorne.
"Ei, kohtasimme vielä kerran", vastasi sir Samuel. "Kun olimme
kutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me
menimme -- hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen
oivallinen isäntä!"
"Vain te ja lady Leeke otaksuttavasti?" huomautti Maythorne.
"Ei. Jim Mallison oli mukana", vastasi sir Samuel. "Hän kutsui meidät
kaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin."
"Oliko silloin puhetta timanteista?" tiedusti Maythorne.
"Ei -- muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty,
nähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan."
"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan
päivällisellä Cecilissä?" kysyi Maythorne. "Ettekö kohdannut häntä
muualla täällä Lontoossa?"
"Emme -- emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä -- ennen kuin
nyt sanomalehdistä."
"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?"
huomautti Maythorne. "Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä
Mazäroffin kaupungilla -- sen päivällisen jälkeen?"
Sir Samuel katsahti vaimoonsa.
"En ole kuullut hänen puhuvan siitä", hän vastasi. "Jim liikkuu paljon
seurapiireissä ja niin edelleen -- hän on nytkin poissa kotoa, muutoin
hän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen
kertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?"
"En -- en ole kuullut hänen mainitsevan sitä", vastasi lady Leeke.
"Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen
luonaan päivällisellä Cecilissä."
Keskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen
vähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan:
tahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun
olimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin
puhumaan.
"Kuulkaahan!" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen.
"Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin
keskustelemassa -- ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa -- erään
minulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin
ilmeisesti tunsi. No niin -- sen miehen -- juuri saman miehen --
valokuva on lady Leeken uuninreunustalla!"