Muodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne
etunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa
en tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka
tuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän
jälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.
"Hatton Garden!" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme
yläpuolella olevaan nimikilpeen. "Niin yksinkertainen paikka kuin
suinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki
se, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme
moninkertaisia miljoonamiehiä!"
"Timanttejako?" kysäisin.
"Niin, ja muuta sen tapaista", hän myönsi kuivakiskoisesti. "Nyt
vallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut
täällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth
kylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät
eivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet
liikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että
jokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä
taskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas
-- niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!"
Kadulla oli runsaasti väkeä -- minusta nämä miehet näyttivät olevan
etupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he
liikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme
eteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani -- muuan mies, joka
keskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään
olevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla
etusormellaan -- ne olivat tietysti timantteja.
"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä",
huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt,
arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet -- mutta
Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."
Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista
päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä
kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja
ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa
kättä -- minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien
minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.
"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti
tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut
mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa
yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin
että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä
niitä markkinoille -- ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan.
Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan
täällä vielä muitakin."
Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla
kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen,
vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme
kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat
moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta
Mazaroffista emme saaneet tietoja.
"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff
ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu
täällä nimeltä -- yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi
sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen
varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä
Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."
Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja
pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä
tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi
Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello
oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta
Holborn-ravintolaan puoliselle.
"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne
istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista
timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff
lähetti ensimmäisen -- nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi --
käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta -- lähettikö hän sen
talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle
ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi -- menenpä vielä
pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen,
että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen
Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän
pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli --
otaksuttavasti jonkun aikaa -- myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa
Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa
ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen,
ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."
"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?" huomautti Crole.
"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia -- parempia paikkoja. Jos ne
timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme
vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä
osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia -- mannermaalla yhtä
hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."
"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein
valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"
"Hyvin monilla!" vakuutti Maythorne. "Sotasaalistajilla -- äkkiä
rikastuneilla -- pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat
tilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta
siitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän
laski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka -- olkootpa
keinot oikeat tahi väärät -- ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia
sodan aikana. Nämä ihmiset -- kuten hyvin tiedämme -- tahtovat
mahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo;
maaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja,
komeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin
osattaisiin lukea, jos ne avattaisiin -- ymmärrättehän. Se on suurin
piirtein katsoen miehen hommaa -- kaiken tämän hankkiminen. Mutta
miehillä on vaimot -- on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs
lady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä,
mitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän
kuin mitään näistä -- timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman
timantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen
punnan kaulaketjut riitä -- hän vaatii otsakoristuksen ja vielä
enemmänkin -- sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa
olla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti -- mutta
timantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä
kaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan.
Mitä arvelette?"
"Niinpä niin -- epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä", vastasi
Crole nauraen. "Oletteko kenties saanut selville lady Midaan
osoitteen?"
"Tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "on lady Midaalla monta
osoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla."
"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla", sanoi Crole. "Vielä
emme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida
lainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä,
jättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen
olemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä
tähden?"
"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä", vastasi Maythorne. "Kaikki
yksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja
hän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän
samalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin
otaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa
Etelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja
muiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta -- hän tietystikin pääsi
rantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä."
"Taaskin -- mistä syystä?" tiedusti Crole.
"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon
kotimaahan jättämästään rouva Merchisonista", sanoi Maythorne kuivasti.
"Hän _tahtoi_ tämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä
niin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen
varsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan
salaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän
meni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt
saapuivat Lehtokurppaan."
"Mutta sitä ei tiedä kukaan!" huudahdin. "Koetimme ottaa siitä selvää,
heti kun häntä alettiin kaivata -- tietystikin! Emme löytäneet ketään,
jota hän olisi puhutellut -- nimittäin erityisesti -- emmekä saaneet
tietää kenenkään häntä nähneen -- pari kolme ihmistä oli vain huomannut
hänen -- vieraan miehen -- menevän ulos."
"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi",
virkkoi Maythorne. "Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun,
jolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista --
sen hän kertoi teille, eikö niin?"
"Kyllä", myönsin.
"No niin, kuka oli se henkilö?" jatkoi hän. "Hän ei ole ilmoittautunut.
Mitä te kumpikin arvelette siitä?"
Ei kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet
mitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen
ja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.
"Entäpä", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, "entä -- niin -- entä
jos se oli hänen vaimonsa?"
"Rouva Elphinstone!" huudahdin.
"Rouva Merchison lain mukaan", vastasi hän. "Juuri niin! Entä jos se
olikin hän?"
Tämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin
minuun -- hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän
ehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori
mies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja
kuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.
"Odottaako hän ulkona?" hän kysyi. "Tuokaa hänet tänne, Rollinson --
pyytäkää häntä tulemaan seuraani -- näyttäkää hänelle tietä!"
Rollinson -- Crolen konttoristeja -- poistui ja Crole viskasi kortin
pöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu
kortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen
omistaja oli komea, perin hienosti puettu herra -- West Endin
muodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.
"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita", kuiskutti Crole, kun
Frobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. "Hän on
asiakkaani ja naapurini -- asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies.
Kas vain, Frobenius!" hän jatkoi, tervehtien vierasta. "Onpa hauska,
että sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten
seurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni
-- herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma", hän lisäsi
hymyillen viekkaasti, "että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin."
"Herra Maythornesta usein", vastasi jalokivikauppias, kumartaen
kohteliaasti, "ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia
Mazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole", hän jatkoi,
"olenkin tullut sinua tapaamaan."
"Niin ajattelinkin", sanoi asianajaja. "Arvasin sen heti. Olemme
hyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa
Mazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna
tunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä -- mutta tuloksitta.
Tunsitko hänet?"
Frobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti
sen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.
"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta", hän
alkoi vihdoin puhua. "Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten
uutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin -- ja huolellisemmin kuin
muut tiedot -- selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että
siinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin
puheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin
joku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa."
"Sepä jotakin!" huudahti Crole. "Mutta -- joko tapasit hänet tai et
tavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?"
"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty",
vastasi Frobenius. "Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli
silmäänpistävä mies -- ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat
häneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin,
minkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West
Endissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja
erään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas;
suoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla
äskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies.
Noin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella;
hänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto
Buckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke -- etupäässä jälkimmäinen -- ovat
ostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä --
ymmärtänette", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, "että heidän --
hm -- oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä
aikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon
jalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen
käsityksen maustani ja kokemuksestani."
"Se on kunniaksi _hänen_ maulleen!" pisti Crole kohteliaasti väliin.
"No niin", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, "nyt joudun kertomukseni
tärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin
minua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän
pyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja
arvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen
luonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa.
Tapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli
outo mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien
kuvaus Mazaroffista -- erikoisesti on muistissani vasemman silmän
kierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään -- huolimatta varoistaan
eivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne -- käsitättehän. Tuntematon
osoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut
puhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti
ostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen
arvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen
oli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän
näytti sen."
"Oliko se sininen timantti?" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada
täsmälliset tiedot.
"Se oli sininen timantti -- harvinaisen komea kivi olikin", vakuutti
Frobenius. "Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä
kaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia
timanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä
oli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen
kestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti
sir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta
jalokiviparia. Ja he -- Leeket -- tahtoivat päästä selville hinnasta.
Myyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli
suoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille
kohtuullisen hinnan."
"Kuinkahan suuri se oli?" tiedusti Crole kiihkeästi.
"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli
satakuusikymmentätuhatta puntaa."