On mielestäni luettava suureksi ansioksi, että hillitsin kasvoni ja
koko olemukseni, kun tämä äkillinen ilmoitus lausuttiin, etten jäänyt
tuijottamaan enkä hätkähtänyt, kun Armintraden nimi mainittiin. Ei edes
Crolekaan, vaikka hän olikin vanha ja paatunut lakimies, voinut hillitä
säpsähdystä, jos kohta se oli perin vähäinen. Mutta korkeassa asemassa
oleva henkilö, jota puhuttelimme, ei katsonut Croleen eikä minuunkaan;
hän oli kiinnittänyt huomionsa seuralaiseemme, jonka nimi ja maine
ilmeisesti olivat hänelle hyvin tutut. Ja Maythorne ei tietystikään
osoittanut hämmästyneensä; hänen aina herttaiset ja hilpeät kasvonsa
eivät paljastaneet mitään.
"Ahaa!" äänsi hän. "Ymmärrän. Tarkoitatte, että Mazaroffilta hänen
Etelä-Afrikassa ollessaan saapuneet kirjeet joutuivat aina tavallisesti
herra Armintraden käsiin ja että herra Armintrade on nyt eronnut
liikkeestänne."
"Juuri niin!" vastasi pankkivirkailija. "Armintrade huolehti kaikesta,
mitä saapui Mazaroffilta. Ja kuten äsken sanoin, Armintrade poistui
meiltä kuusi kuukautta sitten, tullen Courthopen pankin ylijohtajaksi.
Se on vanha, yksityinen pankkiyhtymä, kuten kai tiedätte -- Courthope,
Daintree & Co, Mincing-kujan varrella."
"Niin, kyllä tiedän Courthopen pankin kuulopuheitten mukaan", vastasi
Maythorne. "Te siis, te itse, ette osaa kertoa meille erittäin paljoa
Mazaroffista?"
"Kerron sen, minkä tiedän", lupasi haastateltavamme, joka ilmeisesti
oli tuiki halukas keskustelemaan kanssamme. "Tunnemme Mazaroffin hyvin
varakkaaksi mieheksi, jolla oli laajoja kauppa-asioita ja joka viime
aikoina hankki ja myi timantteja ja muita jalokiviä itämailla ja
Etelä-Afrikassa. Päätilinsä hän piti Kapkaupungissa olevassa
pääkonttorissamme, mutta jo vuosikausia hänellä on ollut pienempi tili
avattuna täälläkin. Joku aika sitten hän siirsi tänne tilinsä
Kapkaupungista; hän myöskin möi kaikki kiinteimistönsä ja sijoitti
tänne niiden hinnan, aikoen kiinnittää ne uudelleen englantilaisiin
vakuuksiin."
"Sitten teillä lienee hänen varojaan melkoinen erä", huomautti Crole.
"Olemme saaneet tietää -- oikeastaan hän mainitsi sen yorkilaiselle
asianajajalle Postlethwaitelle -- että se on noin kahdeksansataatuhatta
puntaa."
"Niille suunnille, aivan varmasti", myönsi johtaja melkein
välinpitämättömästi. "Pikemminkin enemmän luullakseni. Niinpä niin --
hän oli varakas mies. Mutta jälkisäädös on kadonnut, niinhän sanoitte?"
"Kadoksissa vain toistaiseksi toivottavasti", virkkoi Crole. "Mutta
Postlethwaitella on alkuperäinen luonnos, joka on Mazaroffin itsensä
kirjoittama ja allekirjoittama. Tässä on siitä jäljennös."
Hän ojensi jäljennöksen pankkimiehelle, joka luki sen hitaasti.
"Tämä nuori herrasmies on jälkisäädöksessä mainittu Mervyn Holt",
huomautti Crole.
Johtaja silmäili minua ymmärtävän näköisesti kultasankaisten
silmälasiensa ylitse ja kumarsi minulle ystävällisesti.
"Onnittelen teitä, herra Holt", hän sanoi hymyillen. "Se on
tavoittelemisen arvoinen omaisuus."
"Se ei ole vielä hänellä", huomautti Crole nauraen. "Sitä ennen on
paljon suoritettava. Mutta nyt -- voitteko kertoa meille mitään
Mazaroffista -- henkilökohtaisesti?"
"En sanottavasti mitään", vastasi johtaja. "Hän kävi täällä, mutta vain
kerran, oltuaan jonkun aikaa Lontoossa. Näin hänet -- juuri tässä
huoneessa. Hän ei viipynyt täällä viittä minuuttia ja mainitsi
tulleensa vain ilmoittamaan meille saapuneensa Lontooseen ja
sijoittuneensa Hotel Ceciliin. Hän aikoi muka pistäytyä
Pohjois-Englannissa ja käydä täällä palattuaan muutamia viikkoja
myöhemmin. Ja -- siinä kaikki."
"Otaksuttavasti olette lunastaneet hänen maksuosoituksiaan senjälkeen",
virkkoi Maythorne.
"Siitä voin ottaa selvää", tarjoutui johtaja. Hän soitti kelloaan ja
antoi senjohdosta ilmestyneelle konttoristille määräyksen; tämä
poistui, palaten muutamien minuuttien kuluttua ja tuoden tarvittavat
tiedot.
"Ei ainoatakaan herra Mazaroffin maksuosoitusta ole meille esitetty,
sir, sitten kun herra Mazaroff itse käväisi täällä elokuun 29 päivänä",
hän ilmoitti. "Silloin hän itse muutti rahaksi kahdentuhannen punnan
suuruisen maksuosoituksen."
Johtaja nyökkäsi, ja konttoristi oli poistumaisillaan, mutta Maythorne
pysähdytti hänet, katsahtaen hänen päämieheensä.
"Mazaroff kai otti sen rahaerän seteleinä", virkkoi Maythorne. "Ja
täällä tietysti on muistissa setelien numerot. Voisinko saada ne?"
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään muistuttamista", vastasi johtaja.
"Noutakaa ne!" hän käski konttoristia. "Luuletteko", hän jatkoi,
kääntyen jälleen Maythornen puoleen, "että Mazaroff murhattiin
ryöstötarkoituksessa?"
"Niin, siihen suuntaan viittaavat seuraavat seikat", selitti Maythorne.
"Sikäli kuin olen saanut tietää -- tältä herra Holtilta ja eräiltä
muilta henkilöiltä -- Mazaroff oli noita huolettomia ihmisiä, jotka --
tahtomatta rehennellä, ymmärrättehän -- pelkästä ajattelemattomuudesta
näyttelevät taskussaan olevia rahoja. Hän saattoi vetää esille
kourallisen seteleitä, jotka olivat irrallaan hänen taskussaan."
"Eikä ainoastaan seteleitä!" jupisi Crole. "Hänellä oli timantteja ja
muita arvoesineitä! Liivintaskuissaan! Se johdattaa kiusaukseen!"
"Niinpä niin", virkkoi johtaja, "timantteja hän otaksuttavasti
käsittelee suunnilleen samalla tavalla kuin maanviljelijä käsittelee
ohranäytteitä. Mutta, kuten herra Crole huomautti, se on
kiusaus epärehellisille ihmisille. Entä" -- hän laski kätensä
kirjoituspöydällään olevalle pienelle sanomalehtikasalle -- "mitä
merkitsee se, mitä olen lukenut lehdistä, että Mazaroff on sama henkilö
kuin joku Andrew Merchison? Mitä se tarkoittaa?"
Crole selitti sen hänelle, minkä jälkeen he pohtivat juttua jonkun
aikaa kaikilta puolin. Konttoristi palasi, tuoden paperiliuskan;
vilkaistuaan siihen johtaja ojensi sen Maythornelle, joka sijoitti sen
huolellisesti muistikirjansa väliin. Muutamia minuutteja myöhemmin
poistuimme sieltä. Päästyämme pankin komean oven ulkopuolelle Crole
katsahti Maythorneen terävästi.
"Hm!" hän äänsi. "Armintrade!"
"Juuri niin!" vahvisti Maythorne. "Kuten sanoitte -- Armintrade!"
Sitten he astelivat äänettöminä muutamia metrejä, kun taas minä, joka
olin näissä asioissa aloittelija, koettelin arvailla, mitä he
miettivät.
"Kun ihmisen tuntema henkilö murhataan hänen nenänsä edessä, niin
hänellä saattanee olla syitä, joiden vuoksi hän ei astu esille
ilmoittamaan tuntevansa murhatun", puhkesi Crole vihdoin puhumaan.
"Mutta ottaen kaikki huomioon luulen, että jos tuonnottain olisin ollut
Armintraden sijassa, olisin sanonut: 'Tunnen tämän miehen; hän on se ja
se; kerron teille hänestä kaikki, mitä tiedän.' Eikö niin?"
Maythorne ei vastannut mitään -- heti kohta. Hän otti esille
savukekotelon. Crole pudisti päätään; hänellä oli vanhanaikaiset
tupakkatottumukset. Ja Maythorne ja minä olimme poltelleet viisi
minuuttia ja samalla kävelleet hyvän matkan Cityn katuvilinässä, ennen
kuin Maythorne alkoi puhua -- tällä kertaa varmasti.
"Sanonpa teille, mitä arvelen", hän virkkoi äkkiä. "Armintrade on sama
mies, jota Mazaroff tahtoi tavata Marrasdalen nummella. Mutta
kohtasivatko he toisensa? Holt ei tiedä -- ei kukaan tiedä -- ei
ainakaan kukaan, mikäli me olemme kuulleet. Mutta Armintrade on sama
mies! Kuten äsken saimme tietää, hoiti Armintrade kaikki Mazaroffin
asiat pankissa, josta juuri lähdimme -- juuri Armintraden käsiin joutui
siis myöskin se kirjattu kirje, jonka kuitti on taskussani. Meidän on
saatava hiukan puhella Armintraden kanssa. Mutta sitä ennen" -- hän
keskeytti lauseensa ja heilutti kättään ohitsemme ajavalle ajurille --
"sitä ennen käymme tarkastamassa Mazaroffin huonetta ja tavaroita Hotel
Cecilissä."
Tutkimuksiemme tämä osa ei tuottanut meille lainkaan vaikeuksia.
Mazaroffin jutusta eli, kuten sitä myös nimitettiin, Marrasdalen nummen
murhasta oli ollut sanomalehdissä siksi runsaasti selostuksia, että
hotellin johtohenkilöt tunsivat tapahtumat hyvin, ja pian me kolme
olimme siinä huoneessa, jossa olin kohdannut vainajan ensimmäisen
kerran. Crole ja minä olimme katselijoina, Maythornen tarkastaessa
huonetta järjestelmällisesti. Tulokset olivat laihat; Mazaroff ei ollut
niitä miehiä, jotka kasaavat kaikenlaista kamaa; tuttavuutemme aikana
olin pannut merkille, että hän aina poltti eri paikoissa matkamme
varrella saamansa kirjeet luettuaan ne. Yhtäkaikki Maythorne teki
muutamia havaintoja, joista oli apua, jos kohta ne eivät olleet
kouraantuntuvan tärkeitä. Eräästä vanhasta arkusta hän kaivoi näkyville
joitakuita koulukirjoja, joiden kunkin nimilehdelle oli kirjoitettu
nimi _Andrew Merchison_ sekä päivämäärä; ne hän ojensi Crolelle.
"Ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että hän oli Merchison", sanoi
Crole, selaillessaan kirjoja. "Ei ole todennäköistä, että hän muutoin
olisi viitsinyt säilyttää näitä kirjoja. Nämä sopii mainiosti näyttää
rouva Elphinstonelle. Mutta toivoisinpa, että löytäisimme enemmän
papereita!"
Maythorne löysikin muutamia papereita kirjekotelosta, joka oli
Mazaroffin kirjoituspöydällä olevassa lukitsemattomassa lipastossa. Ne
olivat kirjeitä -- yksityisiä kirjeitä kaikki paitsi yhtä; ne oli viime
aikoina lähettänyt Kapkaupungista joku Herman Kloop, joka nähtävästi
oli Mazaroffin läheinen, henkilökohtainen ystävä. Niissä ei ollut
mainittu juuri mitään liikeasioista; ne sisälsivät etupäässä pakinaa,
kerhopakinaa, henkilötietoja ynnä muuta sen tapaista vanhojen
ystävysten välistä jutustelua. Mutta niillä oli oma arvonsa, huomautti
Maythorne -- nyt hän tiesi nimen ja osoitteen Kapkaupungissa ja voi
sähköttää sinne saadakseen vainajasta eräitä tietoja.
Se ainoa kirje, joka ei ollut Herman Kloopin kirjoittama, näkyi
erityisesti herättävän kumppanieni mielenkiintoa. Se oli samassa
kotelossa kuin Kloopin kirjeet, mutta sen kuoren kielekkeessä oli
Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän sinetti ja sen
Lontoon-konttorin osoite. Maythorne osoitti meille heti postimerkkiä ja
päiväystä, kirje oli pantu postiin Lontoossa edellisen tammikuun 3
päivänä.
"Se on epäilemättä Armintradelta Mazaroffille", arveli Maythorne. Hän
oli innostuneen näköinen avatessaan kirjeen, mutta sitten hänen
kasvonsa venyivät pitkiksi.
"Salakirjoitusta!" huudahti hän. "Siinäpä mutka!"
Paperiarkki oli melkein täynnä kirjoitusta; sen kirjoittaja oli mies,
joka, kuten Maythorne kerkeästi huomautti, käytti teräväkärkistä kynää,
oli alunperin kouliutunut liikemaailman kynänkäyttöön ja jonka
numeroista näki, että hän käsitteli niitä yhtä mittaa. Mutta meille
kirjeen sisällys oli merkityksetöntä mongerrusta: emme ymmärtäneet
siitä vähääkään. Mutta jotakin oli paperiarkissa sentään selvääkin; se
oli pankin tavallista kirjepaperia ja arkin etusivun otsikossa oli
pankin nimi ja osoite. Kirjeen alku oli ymmärrettävää kieltä: _Hyvä
Herra Mazaroff_. Samoin loppu oli selvä: _Kunnioittaen John
Armintrade._ Mutta niiden välillä oli kummallisia sanoja ja numeroita
sekasotkuna, joka oli meille hepreaa.
"Salakirjoitusta!" toisti Maythorne. "Mazaroffilla kai oli sen
lukemisen opas. Se oli epäilemättä hänen muistikirjansa välissä ja on
niin ollen varastettu. No niin! Sitäkin ilmeisempää on, että meidän on
päästävä herra John Armintraden pakinoille. Mutta ensin -- jotakin
muuta."
Poistuimme hotellista. Maythorne kiiruhti suoraa päätä lähimpään
sähkösanomatoimistoon; hän tahtoi välttämättä heti sähköttää Herman
Kloopille saadakseen eräitä tuiki tarpeellisia tietoja Mazaroffista. Ja
kun puolipäivä oli jo aikoja ohitse, menimme me, Crole ja minä, Romanon
ravintolaan haukkaamaan hiukan puolista; olimme kumpikin rasittuneet
matkustettuamme yön ja käveltyämme sinne tänne Lontoossa.
"Se on kummallinen juttu, Holt", sanoi Crole, kun olimme sijoittuneet
mukavaan ja rauhalliseen soppeen. "Tarkoitan sitä, mitä olemme saaneet
selville tänä aamuna. Oletteko nähnyt Armintraden?"
"Vain melkein kuin ohimennen", vastasin. "Courthopen metsästyshuvilassa
silloin, kun neiti Merchison vei minut sinne tiedustamaan, oliko siellä
kuultu mitään Mazaroffista."
"Minkälainen mies hän on? Minä en tunne häntä lainkaan."
"Ovela veitikka luullakseni. Näyttää siltä, että hän tahtoisi kuulla
kaikki, mutta ei suostu virkkamaan mitään."
"No, tähän asti hän on osoittautunut luulonne mukaiseksi", huomautti
Crole. "Olisi odottanut hänen tulleen ilmoittamaan olleensa
liikeasioissa Mazaroffin kanssa. Mutta hänpä ei hiiskunut sanaakaan!"
"Hän näyttää sellaiselta mieheltä, joka vastaa siihen, ettei Mazaroffin
kuolema ole hänen asiansa. Sellaisen vaikutuksen hän tekee."
"Niinpä niin", virkkoi Crole, "meidän on saatava selko muutamista
seikoista -- siitä kyllä Maythorne pitää huolen. Toivoisin, että
saisimme käsiimme jälkisäädöksen -- teidän tähtenne."
"Minä en sitä toivo", tokaisin. "Olen sen jo sanonut -- ja syynkin."
"Älkää olko hupsu!" hän moitti. "Älkää milloinkaan kieltäytykö
ottamasta vastaan rahaa, nuori mies! Vainaja halusi antaa rahansa
teille. Ottakaa ne, jos vain saatte! Ehkä on paljoa parempi, että ne
joutuvat teille, kuin jos ne saisi leski -- joka rouva Elphinstone lain
mukaan on -- ja tytär."
Se johti mieleeni, mitä Sheila oli edellisenä päivänä puhunut. Ja kun
jo tiesin, että Crole oli kokenut ja taitava mies, kerroin hänelle
siitä lyhyestä keskustelusta.
"Miksi hän niin kiihkeästi haluaa, etteivät rahat joutuisi hänelle ja
hänen äidilleen?" kysyin.
Crole laski samassa veitsensä ja haarukkansa lautaselleen, nojautui
taaksepäin tuolissaan, mietti hetkisen ja naurahti sitten hiljaa.
"Sukkela tyttö!" hän kehui.
"Mitä tarkoitatte?"
Hän kumartui tutunomaisesti eteenpäin.
"Näin meidän kesken, Holt", hän vastasi. "Jollemme lainkaan ota
huomioon Mazaroffin jälkisäädöstä, niin minkälainen on taloudellinen
asemanne?"
"No niin, minulla on tuloja noin viisisataa puntaa vuodessa omasta
kohdastani", ilmoitin, "ja luullakseni saan lisää toiset viisisataa
tahi kuusisataa isäni kuoltua."
"Kas niin!" hän huudahti. "Siis tuhannen punnan vuositulot. Nyt esitän
teille toisen kysymyksen, poikaseni. Jos rouva Elphinstone tyttärineen
-- erikoisesti äiti -- saisi kahdeksan- tai yhdeksänsadantuhannen
punnan suuruisen omaisuuden, niin luuletteko, että rouva Elphinstone,
joka on hieman maailmallinen ja kunnianhimoinen nainen, olisi
taipuvainen antamaan tyttärensä verrattain köyhän miehen puolisoksi?
Tämä on todellisuuden eikä haaveiden maailma, nuori mies!"
"Mihin tähtäätte!" huudahdin. "Puhutte arvoituksellisesti."
"Ei se ole mikään arvoitus", vastasi hän nauraen. "Luullakseni neiti
Sheila on rakastunut teihin -- ja toivoisi paljon mieluummin rahat
teille kuin äidilleen ja itselleen! Älkää olko aasi, Holt-nuorukainen!
Jos vain saamme käsiimme jälkisäädöksen, niin te saatte kiinni
rahoista. Ja kun saatte kiinni, niin -- pitäkää tiukasti!"
Erosin hänestä puolisen jälkeen ja menin asuntooni Jermyn-kadun
varrelle. Tuntui siltä kuin olisin ollut poissa sieltä kokonaisen
vuosituhannen. Vietin siellä rauhaisen iltapäivän ja levollisen illan,
paneutuen nukkumaan aikaisin. Ja kello yhdeksän seuraavana aamuna astui
Maythorne sisälle.
"Sain eilen illalla sähkösanoman Kapkaupungista", hän ilmoitti. "Herman
Kloop on Lontoossa -- First Avenue-hotellissa. Lähdetään -- noudetaan
Crole ja mennään heti Kloopin puheille."