Ensimmäinen seikka, jonka täsmälleen tajusin yorkilaisen asianajajan
ilmoituksen aiheuttaman musertavan tunteen jälkeen (sillä totta puhuen
se vaikutti minuun lamauttavammin kuin kertaakaan pommin räjähtäminen
maailmansodassa), oli Crolen ääni korvani juuressa.
"Pysykää tyynenä, Holt!" hän kuiskasi kiihkeästi. "Pysykää tyynenä --
rauhallisena!"
Luullakseni vain kuulin hänen sanansa niitä käsittämättä -- silmäilin
tutkintotuomaria ja tunsin, että häneen ikäänkuin oli kiteytynyt kaikki
se, mitä tässä huoneessa olevat ihmiset ajattelivat ja aprikoivat.
Äkkiä hän esitti tuikean kysymyksen Postlethwaitelle:
"Oliko varsinaisen, vainajan asianomaisesti vahvistaman jälkisäädöksen
sanamuoto juuri tämä?"
"Täsmälleen!" vakuutti Postlethwaite. "Tämä on luonnos -- vainajan
käsialalla kirjoitettu -- josta varsinainen jälkisäädös jäljennettiin."
Tutkintotuomari katseli ympärilleen -- ei erikoisesti kehenkään.
"Tietääkseni ei jälkisäädöstä ole löydetty", hän sanoi. "Otaksuttavasti
on murhaaja sen anastanut vainajan muiden paperien joukossa. Ei kukaan
tiedä siitä mitään, vai kuinka?"
Wetherby ponnahti seisoalleen luoden minuun syrjäsilmäyksen.
"Koska jälkisäädöksessä määrätty perillinen herra Holt on saapuvilla",
hän virkkoi, "niin haluaisin kysyä häneltä, tietääkö hän siitä mitään."
Tunsin Crolen nykivän hihastani, mutta hypähdin pystyyn.
"En tiedä siitä mitään!" huudahdin. "En ole milloinkaan kuullut siitä!"
Wetherby katsahti minuun uudelleen; hänen katseessaan oli pureva ilme,
joka harmitti minua kovasti, ja tunsin veren kohoavan poskiini.
"Te ja vainaja olitte luullakseni hyvin läheisiä ystävyksiä", sanoi hän
tyynesti. "Eikö asia ole niin?"
"Meistä oli tullut läheiset ystävykset, hyvin läheiset", vastasin.
"Mutta --"
Hän keskeytti minut, heilauttaen kättään ja hymyillen taaskin ilkeästi.
"Niin läheisiä ystävyksiä, että hän jättää teille kaikki rahansa --
tavattoman omaisuuden! -- ja määrää teidät viimeisen tahtonsa ja
jälkisäädöksensä ainoaksi toimeenpanijaksi -- eikä sittenkään edes
mainitse teille hyvistä aikeistaan ja teidän harvinaisesta onnestanne!"
hän jatkoi melkein pilkallisesti. "Oletteko varma, ettei muistinne
petä?"
"Olen varma jostakin muustakin kuin siitä!" kivahdin rohkeasti. "En
tiedä kerrassaan mitään Mazaroffin jälkisäädöksestä, en ole tiennyt
hänen tehneen sellaista. Mutta sen tiedän, että jos Mazaroff todella
oli Merchison ja jos hänen jälkisäädöksensä löytyy ja minä joudun
hoitamaan hänen rahojaan, siirrän ne niille henkilöille, joille ne
kuuluvat -- hänen leskelleen ja tyttärelleen. Kuuletteko sen, herra
Wetherby? Jollette, niin sanon sen vielä kerran!"
Mutta tällöin oli Crole tarttunut käsivarteeni ja kiskoi minua
istumaan.
"Istukaa, Holt, te nuori aasi!" hän supatti kiivaasti. "Istukaa!
Antakaa minun hoitaa tämä asia!" Myöskin hän nousi pystyyn; hänen
äänessään oli leppeä, tyynnyttävä sointu, kun hän alkoi puhua
tutkintotuomarille:
"Mielestäni, sir, tämä tuskin on missään yhteydessä tämän kuulustelun
tarkoituksen kanssa --"
"Millään tavoin loukkaamatta herra Crolen arvoa minä puolestani en ole
varsin varma siitä", keskeytti Wetherby. "Jos --"
"Minulla on puheenvuoro, jos suvaitsette", tokaisi Crole. "Ehdotan,
että jatkokäsittely siirrettäisiin --"
"Sen aion juuri tehdä", pisti tutkintotuomari väliin. "Lähipäivinä
saadaan epäilemättä lisävalaistusta kaikkiin näihin seikkoihin."
Hän kääntyi suu auki töllistelevien valamiesten puoleen.
"Kahden viikon perästä, hyvät herrat, ja sillä välin --"
En välittänyt tutkintotuomarin tylsistä kehoituksista, että mieli oli
pidettävä selvänä -- omassa mielessäni myrskysi harmi rouva
Elphinstonen asianajajaa kohtaan. Mutta kun pyörähdin sinne päin, näin,
että rouva Elphinstone itse oli paikaltaan mennyt hänen luokseen ja
puheli hänelle vakavasti. Pian tuli Wetherby luokseni hymyillen
puolittain huvitettuna, puolittain mielistelevästi.
"Olette hieman kuumaverinen, herra Holt", hän alkoi. "No no! Minähän
puhuin vain ammattimiehenä, ymmärrättehän -- ammatillinen käytös on
sittenkin --"
"Hävyttömän loukkaavaa, sir, jos te annoitte siitä näytteen!" kivahdin.
"Tehän viittailitte, että --"
"Älkäähän toki! En minä viittaillut mihinkään!" keskeytti hän
lepyttävästi. "Minun on huolehdittava asiakkaani eduista -- tuo Crole
ja Postlethwaite olisivat menetelleet aivan samoin. Toistan vielä: on
kummallista, ettei Mazaroff eli Merchison maininnut teille mitään
jälkisäädöksestään. Mutta koko juttu on kummallinen", hän jatkoi,
vilkaisten ympärilleen, "ja minä puolestani ehdotan, että me lakimiehet
ja ne, joita asia koskee, keskustelisimme hetkisen, jos vain voimme
löytää sopivan paikan."
Vein heidät yksityiseen vierassaliin, jonka Mazaroff ja minä olimme
tilanneet ja jota minä edelleen pidin hallussani -- sinne tulivat kolme
asianajajaamme, rouva ja herra Elphinstone ja Sheila; Maythorne
neuvotteli jo poliisien kanssa rauhallisessa sopukassa samassa
huoneessa, jossa kuulustelu oli pidetty. Sitä seuranneen keskustelun
aikana puhuivat enimmäkseen asianajajat; se koski yksinomaan kadonneen
jälkisäädöksen löytämismahdollisuuksia ja sitä, voitaisiinko
alkuperäinen luonnos, joka oli kirjoitettu Mazaroffin käsialalla ja
jossa myös oli hänen allekirjoituksensa, saattaa voimaan, jos
varsinainen jälkisäädös pysyisi kadoksissa. Neuvottelu ei kiinnittänyt
mieltäni; kaiken sen jälkeen, mitä olin kuullut, olin päättänyt, etten
ottaisi pennyäkään vainajan rahoista. Ja minä keskeytin kömpelön
karkeasti lakimiesten virallisen puhelun.
"Te kaikki unohdatte", sanoin, "että tehdessään jälkisäädöksensä
Yorkissa herra Mazaroff eli, kuten häntä mielestäni on nimitettävä,
herra Merchison ei tiennyt, että hänellä oli tytär."
He kaikki kääntyivät katsomaan minuun.
"Arveletteko, että hän olisi tehnyt toisenlaisen jälkisäädöksen, jos
olisi tiennyt sen?" kysyi Wetherby.
"Voin sanoa vain sen, mitä tiedän", vastasin. "Kun Mazaroff eli
Merchison kertoi minulle avioliitostaan, karkaamisestaan ja muista
niiden yhteydessä olevista seikoista, mainitsi hän, että jos olisi
syntynyt lapsi ennen hänen lähtöään, hän varmastikaan ei olisi
poistunut. No niin, hän palasi -- vuosikausien kuluttua -- ja sai
tietää, että hänellä oli lapsi -- tytär. Hän näki tyttärensä! Ja
minusta on järkeenmenevää otaksua, että hän siinä tapauksessa halusi
jättää omaisuutensa tyttärelleen. Sitäpaitsi --"
Pysähdyin. Päähäni oli äkkiä juolahtanut eräs ajatus, josta olin
iloinen.
"No?" tiedusti Wetherby leppoisesti.
"Ottaen huomioon sen, että hän tänne tultuaan huomasi olevansa isä",
jatkoin, "on minusta perin ilmeistä, mitä hän teki Yorkissa
laatimalleen jälkisäädökselle."
"Niinkö? Mitä sitten?" kysyi Wetherby.
"Poltti sen tietysti!" vastasin. "Miksi hän olisi jättänyt rahansa
minulle, kun hänellä kerran oli oma tytär? Yorkissa ollessaan hän ei
sitä aavistanut, mutta sai sen tietää tunnin tai parin kuluttua
saavuttuamme tänne."
"Tuo tuntuu järkevältä", mutisi Wetherby. "Hän on saattanut tehdä niin.
Mutta kysymys on siitä, aikoiko hän ilmaista olevansa Merchison."
"Oliko hän Merchison?" huomautti Postlethwaite.
Sen jälkeen keskustelu katkesi hetkeksi. Äkkiä Crole iski nyrkkinsä
pöytään, jonka ääressä istui.
"Kuka tämän miehen murhasi?" hän huudahti ponnekkaasti. "Siitä on
kysymys! Kuka hänet murhasi ja miksi? Se saattaa olla tavallinen rikos
-- ryöstöaikeessa. Mutta siinä saattaa piillä enemmänkin. Hän oli
ilmeisesti salaperäinen mies. Ja, kuten olen jo aikaisemmin kysynyt,
murhattiinko hänet Mazaroffina vaiko Merchisonina? Minä luulen, että
juuria on etsittävä menneisyydestä, kenties hyvinkin kaukaisesta. Mutta
minusta tuntuu, että aluksi on murha selvitettävä."
"Entäpä jos hän ei olekaan Merchison", huomautti Postlethwaite
toistamiseen. "Entä --"
En tiedä, mikä hänen toinen olettamuksensa oli; hän näytti kiihkeästi
haluavan tuoda esiin useita, joista ei mikään tuntunut minusta varsin
tärkeältä. Juuri silloin astui Maythorne sisään ja sulki oven
jälkeensä.
"Oletteko saanut selville jotakin?" tiedusti Crole.
"Kyllä -- jotakin", vastasi Maythorne. "Eikä se olekaan mikään
salaisuus. Manners kertoi, että muuan mies, nimeltä Parslave, Ralph
Parslave -- paremmin tunnettu nimellä Ratty -- joka asuu eräässä
mökissä Birnsiden liepeillä, ei ole ollut kotona markkinapäivän
jälkeen. Hän asuu yksin ja näyttää hommailevan kaikenlaista, on silloin
tällöin karjanajajana, metsästysvartijana, rotanpyydystäjänä --"
"Jokainen tuntee Ratty Parslaven!" pisti Sheila väliin. "Hän on
paikkakuntamme kuuluisuuksia."
"Juuri niin", virkkoi Maythorne. "No, Ratty Parslaven tiedettiin
tapansa mukaan lähteneen mainituille markkinoille, mutta häntä ei ole
kuulunut kotiin. Poliisit ovat kuitenkin saaneet selville, että hän
murha-iltana tuli tänne muiden ihmisten, karjanajajien ja muiden
sellaisten mukana. Hän oli samassa seurassa, jolle Mazaroff tarjosi
ryyppyjä ja sikaareja. Saapuvilla olleet henkilöt -- ainakin ne, jotka
jaksavat muistaa yksityiskohtia -- luulevat Parslaven poistuneen siitä
huoneesta, jossa Mazaroff oli heitä kestinnyt vähää ennen kuin Mazaroff
itse meni ulos, mutta tähän mennessä ei ole tavattu ketään, joka
todella olisi nähnyt Parslaven lähtevän tästä talosta tai kohdannut
hänet myöhemmin samana iltana. On kuitenkin ehdottoman varmaa, että hän
oli täällä sisällä sinä iltana -- ja ettei häntä senjälkeen ole
kuulunut eikä näkynyt. Siinä kaikki."
"Hän on saattanut lähteä joillekin toisille markkinoille", arveli
Postlethwaite. "Hänen tapaisensa henkilöt kulkevat markkinoilta
toisille."
"Niinpä kylläkin", myönsi Maythorne. "Mutta juuri tällä hetkellä ei ole
mitään muita markkinoita -- ei kuuteen kuukauteen. Ja poliiseilla on
tietystikin jo teoria -- he arvelevat, että Parslave, jonka he
väittävät jo ennenkin olleen selkkauksissa järjestysvallan kanssa, oli
nähnyt Mazaroffin huomaamattaan näyttelevän rahojaan. He luulevat
Parslaven pujahtaneen tarjoiluhuoneesta kenties ilman tarkkaa
suunnitelmaa, että hän sattumalta mennessään tämän salin avoimen oven
ohitse huomasi Musgraven pyssyn riippuvan naulassa, astui sisään, otti
sen ja livisti tiehensä ja että hän sittemmin seurasi Mazaroffia nummen
poikki, ampui hänet ja ryösti hänet, heittäen senjälkeen pyssyn sinne,
mistä se löytyi, ja kadoten saaliineen. Sellainen on poliisien
otaksuma."
"Entä mitä te siitä arvelette?" kysyi Wetherby hieman uteliaasti.
"Tunnemme teidän maineenne, herra Maythorne. Miltä se teistä tuntuu?"
"Se on hyvä otaksuma poliisimiehen kannalta katsoen", selitti
Maythorne. "Se saattaa olla hyvinkin pätevä. Mutta omasta puolestani
tahtoisin tietää enemmän vainajasta, hänen oloistaan ja elämästään,
sekä viimeaikaisesta että entisestä. Erittäinkin yksi asia kaipaa
selvitystä. Hän mainitsi herra Holtille tahtovansa tavata jonkun
henkilön täällä Marrasdalessa. Kuka se henkilö oli? Kohtasivatko he
toisensa?"
Luonnollisestikaan ei kukaan osannut vastata näihin kysymyksiin, ja
neuvottelukokous hajaantui. Maythorne ja asianajajat alkoivat puhella
keskenään; minä menin Elphinstone-puolisoiden ja Sheilan seurassa
majatalon ovelle. Herra Elphinstone oli taipuvainen epäilemään,
olivatko Mazaroff ja Merchison sama henkilö; Sinclairin kirje,
matka-arkun palauttaminen ja kirkon seinällä oleva muistotaulu
tuntuivat hänestä varmasti todistavan, että Merchison oli kuollut
aikoja sitten ja että Mazaroff, joka tunsi Merchisonin entisyyttä
jonkun verran, oli syöttänyt minulle päättömän jutun. Hän murahteli
siitä kaikenlaista minun saattaessani heitä tietä pitkin; rouva
Elphinstone ja Sheila eivät virkkaneet mitään. Mutta aikoessani kääntyä
takaisin oli rouva Elphinstonen käytös herttaisempi kuin milloinkaan
sitä ennen, ja se rohkaisi minua vielä lausumaan julki, mitä mielessäni
liikkui, mikä tosiaankin mieltäni kalvoi.
"Käsittänette", sanoin, "että jos Hassendeane-vanhuksen varma väitös
osoittautuu paikkansa pitäväksi ja asia kääntyy niin päin, minä en
suostu ottamaan vastaan ainoatakaan pennyä niistä rahoista. Loukkauduin
suuresti asianajajanne käyttäytymisestä --"
"Älkää enää siitä välittäkö!" huudahti rouva Elphinstone, jonka kanssa
juuri silloin satuin pudistamaan kättä. "Herra Wetherbyhän on --
lakimies. Minä en ole! Olen aivan varma siitä, että menettelisitte,
niinkuin katsotte oikeaksi, herra Holt, kaikissa oloissa -- ihan
varma!"
Hän ja herra Elphinstone kääntyivät poistumaan; Sheila viivytteli
hetkisen, katsoen minua kysyvästi suoraan silmiin.
"Kuulkaahan!" hän virkkoi. "Uskotteko _te_, että tuo miesparka oli
isäni -- Andrew Merchison? Rehellisesti, miten on asia?"
"No niin -- vastaan rehellisesti!" vakuutin. "En voi muuta
ajatellakaan. Minulla ei ole siitä vähäisintäkään epäilystä."
"Siispä" -- hän astui huomaamattaan likemmäksi minua -- "jos hänen
jälkisäädöksensä löytyy, niin pidättehän rahat -- pidättehän!
Tehdäksenne minulle mieliksi, jollette mistään muusta syystä."
"Hyvä Jumala! Miksi?" huudahdin. "Minullahan ei ole pienintäkään
oikeutta saada yhtään pennyä niistä!"
"Kyllä teillä on", pani Sheila vastaan. "Se oli hänen toivomuksensa."
"Mutta silloin hän ei tietänyt mitään teistä", huomautin. "Jos --"
"Älkää siitä huoliko!" hän keskeytti. "Minä -- minä tahdon teidän
pitävän ne. Minä _en_ halua niiden joutuvan äitini käsiin enkä omiini
-- tiedän, mitä se merkitsisi. Lupaattehan joka tapauksessa, ettette
tee mitään harkitsematonta siihen suuntaan, jos jälkisäädös löydetään!"
"Lupaan sen teille!" vastasin innokkaasti. "En tee kerrassaan mitään
neuvottelematta sitä ennen teidän kanssanne. Mutta --"
Hän viittasi minua olemaan vaiti ja lähti.
"Kiitos lupauksesta!" hän sanoi olkansa ylitse. "Puhun enemmän --
myöhemmin."
Palasin Lehtokurppaan ihmeissäni. Olin ihan varma siitä, että rouva
Elphinstone olisi riemuissaan, jos vainajan omaisuus joutuisi hänelle
ja hänen tyttärelleen, mutta yhtä varma myöskin olin, ettei tytär
tahtoisi koskea ainoaankaan pennyyn. Olin senvuoksi pahemmassa kuin
pulassa, sillä olin julkisesti selittänyt, että jos perintö tulisi
minulle, luovuttaisin sen pois, mutta tunsin olevani rakastunut
Sheilaan ja halusin noudattaa hänen toivomuksiaan -- ja hän toivoi
minun pitävän perinnön. Se kiusasi minua, kunnes mieleeni muistui, että
rasitin aivojani sellaisella, mitä ehkä ei tapahtuisikaan. Aikaisempi
arveluni saattoi olla oikea -- jälkisäädös oli ehkä tuhottu, sitten kun
Mazaroff eli Merchison havaitsi, että hänellä oli tytär.
Hautasimme vainajan samana päivänä iltapuolella hyvin hiljaisesti, ja
illalla Webster kyyditsi Crolen, Maythornen ja minut Black Gillin
risteysasemalle, jossa nousimme Lontooseen lähtevään yöjunaan. Sillä
Maythorne halusi tavattoman kiihkeästi tavata Eteläafrikkalaisen
Imperial-pankkiyhtymän virkailijoita ja saada mahdollisimman paljon
tietoja Mazaroffista yleensä ja kirjoihin viedyn kirjeen kuitista,
jossa oli muistiinpano S.T.1., erikoisesti. Kello puoli yksitoista
seuraavana aamuna olimme kaikki kolme erään pankin tärkeän virkamiehen
työhuoneessa. Saatuaan tiedon asiastamme hän tiedusteli hyvin
innokkaasti Mazaroffista ja hänen kuolemansa yhteydessä olevista
seikoista ja pani meidät tiukkaan ristikuulusteluun niiden selostusten
nojalla, jotka hän jo oli lukenut sanomalehdistä. Luulin hänestä
koituvan meille arvokasta apua, mutta nähtyään kuitin ja sen päiväyksen
hän heti pudisti päätään. "Voi!" hän valitti. "Se mies, joka hoiti
Mazaroffin tiliä ja kirjeenvaihtoa niihin aikoihin kun tuo kuitti on
päivätty, ei ole enää täällä. Hän oli herra Armintrade -- hän erosi
meiltä kuusi kuukautta sitten ryhtyäkseen Courthopen pankin
johtajaksi."