Kuulustelu, jonka paikkakunnan tutkintotuomari asianmukaisesti aloitti
seuraavana aamuna Lehtokurpan tilavimmassa huoneessa, tuntui aluksi
muodostuvan lyhyeksi, muodolliseksi toimitukseksi, jonka kuulustelija
ja poliisit olivat edeltäkäsin yksityiskohtaisesti järjestäneet.
Kaksitoista valamiestä oli lähiseudun maanviljelijöitä, lammaspaimenia
ja metsästysvartijoita; väliaikaisen oikeussalin yleisölle varattuun
osaan pelkästä uteliaisuudesta keräytyneet harvat kuuntelijat olivat
ympäröivän nummiseudun väkeä. Otaksuttavasti he odottivat saavansa
kuulla kiihottavia todistuksia, mutta sellaisia ei ollut -- ei ainakaan
aluksi. Crole asianajajana, jota murhattu oli käyttänyt Lontoossa, ja
minä vainajan matkatoverina todistimme, että hän oli Salim Mazaroff, ja
kerroimme, mitä hänestä tiesimme; Eccleshare ja paikkakunnan lääkäri
antoivat lausuntonsa kuoleman syystä; miehet, jotka olivat löytäneet
ruumiin Reiver's Denistä, kuvasivat, missä oloissa he olivat osuneet
huomaamaan sen. Tämän jälkeen kuulustelunpitäjä oli siirtämäisillään
jatkokäsittelyn tuonnemmaksi, kun sattui keskeytys: herra ja rouva
Elphinstone sekä Sheila astuivat sisälle seurassaan vanhanpuoleinen,
virallisesti käyttäytyvä mies; Manners, jonka vieressä istuin, kuiskasi
korvaani, että tämä oli herra Wetherby, rouva Elphinstonen lakimies.
Minä puolestani ilmoitin sen toisella puolellani olevalle Crolelle;
Crole nyökkäsi, ikäänkuin olisi täydelleen käsittänyt, kuinka tilanne
kehittyisi.
"Juuri tätä odotinkin", hän mutisi. "Rouva on ajatellut asiaa
tarkemmin. Nyt siis --"
Hetkeäkään hukkaamatta Wetherby ilmoitti viranomaisille, minkä vuoksi
hän seurueineen oli tullut. Kuiskailtuaan hetkisen kuulustelunpitäjän
kanssa hän nousi seisomaan.
"Mikäli olen kuullut, sir, aiotte siirtää tämän jutun jatkokäsittelyn
toistaiseksi", hän alkoi, puhuen tutkintotuomarille. "Ennen kuin sen
teette, haluaisin esittää teille erään pyynnön asiakkaani, Marrasdale
Towerin emännän, rouva Elphinstonen puolesta. Sen tueksi on minun
viitattava eräisiin menneihin tapauksiin -- teen sen hyvin lyhyesti.
Rouva Elphinstone, silloin neiti Jean Linton, meni noin kolme- tai
neljäkolmatta vuotta takaperin avioliittoon erään herra Andrew
Merchisonin kanssa, joka aikaisemmin oli jonkun verran tunnettu tällä
paikkakunnalla. Avioliitto ei ollut onnistunut, ja puhuakseni selvästi
hylkäsi Merchison verrattain lyhyen ajan kuluttua vaimonsa pidettyään
asianmukaisesti huolta tämän toimeentulosta ja, kuten luultiin,
matkusti itämaille. Kahdeksan kuukautta hänen lähtönsä jälkeen sai
rouva Merchison tyttären -- hän on sama nuori nainen, jonka nyt näette
tässä, neiti Sheila Merchison. Lapsen syntymästä ilmoitettiin useissa
Englannin ja Intian lehdissä; toivottiin, että Merchison huomaisi
ilmoituksen, mutta häneltä ei kuulunut vastausta. Merchisonista ei
tiedetty mitään ennenkuin muutamia vuosia myöhemmin, jolloin rouva
Merchison sai sanoman, että hän oli hukkunut Mombasan lahdella Afrikan
itärannikolla ollessaan matkalla Bombaysta Durbaniin. Tämä sanoma oli
luotettava -- voin vakuuttaa teille, sir, kykeneväni esittämään teille
todistuskappaleen, jonka rouva Merchison sai. Siitä ajasta alkaen rouva
Merchison piti itseään leskenä ja meni sittemmin uudelleen
avioliittoon, jolloin hänestä tuli rouva Elphinstone. Ja nyt joudun
pyyntöni syyhyn. Eilen kävi rouva Elphinstonen luona kaksi nyt täällä
saapuvilla olevaa herrasmiestä, jotka, kuten olen kuullut, ovat juuri
äsken antaneet lausuntonsa, herrat Holt ja Crole. Herra Crolen
kehoituksesta herra Holt kertoi rouva Elphinstonelle, että toisena
iltana heidän saavuttuaan tänne Lehtokurppaan herra Mazaroff oli
ilmoittanut hänelle, että vaikka hänellä olikin täysi oikeus käyttää
sitä nimeä, jolla hänet nyt tunnettiin, koska hän oli joitakuita vuosia
sitten sen laillisesti omaksunut, hän kuitenkin oikeastaan oli se
Andrew Merchison, joka oli mennyt avioliittoon Jean Lintonin kanssa ja
sitten hylännyt hänet. Sikäli kuin herra Holt kertoi rouva
Elphinstonelle, oli herra Mazaroff tuonut esiin päteviä välillisiä
todistuksia siitä. Minun tuskin tarvitsee sanoa, sir, että tämä on
hyvin vakava asia päämiehelleni. Hän on neuvotellut siitä kanssani, ja
olen sitä mieltä, että kaikille asianosaisille olisi hyvä, jos rouva
Elphinstonen sallittaisiin nähdä vainaja ja siten päästä selville,
saattaako hän tuntea hänet Andrew Merchisoniksi."
"Tuntuu selvältä, että niin on tehtävä", myönsi tutkintotuomari.
"Kenties haluatte seurata päämiestänne, herra Wetherby?"
Useimmat kuuntelijat olivat hillityn kiihkon vallassa rouva
Elphinstonen ja hänen asianajajansa poissa ollessa. Jotkut vanhemmat
heistä kuiskailivat keskenään -- Merchisonin nimi oli herättänyt
uinuvia muistoja. Mutta useimmat meistä odottivat jännittyneen
äänettöminä. Kun vilkaisin salaa päin Sheilaan, näin hänen istuvan
silmät hievahtamatta tähdättyinä oveen, josta hänen äitinsä täytyi
palata, kasvoillaan kiinteän odottava ilme. Arvasin, mitä hänen
mielessään liikkui.
Mutta kun rouva Elphinstone Wetherbyn seurassa jälleen ilmestyi ovesta,
olivat hänen kasvonsa ilmeettömät, ikäänkuin olisivat olleet veistetyt
marmorista. Hänen silmissään ja huulillaan ei ollut jälkeäkään
mielenliikutuksesta eikä levottomuudesta -- hän oli ehdottoman
itsehillinnän ruumiillistuma. Tutkintotuomarin kehoituksesta hän meni
todistajain paikalle ja antoi lausuntonsa. Sen suppea sisältö oli: hän
ei voinut tuntea vainajaa Andrew Merchisoniksi. Jos kasvonpiirteet
olisivat säilyneet eheinä, niin hän muka ehkä olisi voinut ratkaista,
mutta asiain näin ollen se oli mahdotonta. Hän ei voinut sanoa, että
mies oli Merchison, mutta ei toisaalta myöskään voinut väittää, ettei
hän ollut.
Ammattinsa puolesta Crole nousi ja teki rouva Elphinstonelle
kysymyksen:
"Rouva Elphinstone, oliko Andrew Merchisontn vasen silmä kiero?"
Rouva Elphinstone nyökkäsi empimättä myöntävästi.
"Oli kyllä", hän virkkoi, "ja lisäksi hyvin selvästi!"
Crole kääntyi puheenjohtajan puoleen.
"Monet henkilöt voivat todistaa, että sillä onnettomalla miehellä,
jonka kuoleman johdosta tätä kuulustelua pidetään, oli vasen silmä
kiero", hän puhui. "Hänellä oli myöskin syntymämerkki, ruskea luomi
oikeassa kyynärvarressa. Sellainen merkki on kuitenkin luullakseni
varsin tavallinen, enkä pidä sitä erikoisen tärkeänä. Mutta lujan
vakaumukseni mukaan on saatavissa lisätodistuksia siitä, että vainaja
oli Andrew Merchison, ja ehdottaisin --"
"Sitä ei tarvitse lainkaan epäillä!" kuului äkkiä huudahdus katselijain
joukosta. "Mies oli Andrew Merchison!"
Tiesin, kenen ääni se oli, ennen kuin edes vilkaisin taakseni. Vanha
herra Hassendeane, jonka olin pannut merkille, kun Crole ja minä
tulimme huoneeseen, oli noussut istuimeltaan ja hymyili vakuuttavasti
tutkintotuomarille. Ennen kuin viimemainittu ennätti virkkaa mitään hän
jatkoi:
"En aikonut puhua mitään koko jutusta, ennen kuin näin, mitä tapahtui,
herra tutkintotuomari. Mutta koska rouva Elphinstone ei voi olla varma,
niin sopinee minun vakuuttaa, että minä olen! Menneinä päivinä tunsin
Andrew Merchisonin varsin hyvin, silloin, kun hän usein kävi täällä, ja
myöhemmin hänen ollessaan nuori mies -- tunsin hänet myöskin sitten,
kun hän oli mennyt avioliittoon neiti Lintonin, nykyisen rouva
Elphinstonen kanssa. Ja muistan kasvoja erittäin hyvin -- tunsinkin
hänet varsin helposti, kun näin hänet äskeisenä iltana. Hän oli Andrew
Merchison, siitä ei ole epäilystäkään! Tosin kaksi- tai kolmekolmatta
vuotta vanhempana --"
"Missä näitte tämän miehen, herra Hassendeane?" keskeytti
tutkintotuomari ilmeisesti ällistyneenä tästä uudesta käänteestä.
"Näin hänet samana iltana, jona hän ilmeisesti sai surmansa", vastasi
vanha herra. "Se oli Birnsiden kylän raitilla, lähellä taloani. Olin
ollut puutarhurini majalla, ja palatessani raittia pitkin näin pitkän
miehen sytyttämässä sikaariaan Metcalfen talon porttikäytävässä --
tuuli hiukan. Hän piti tulitikkua hyvin likellä kasvojaan, joten
eroitin ne selvästi, ja panin merkille silmän kierouden, jonka muistin
oikein hyvin."
"Ettekö puhutellut häntä?" tiedusti kuulustelija.
"En", vastasi Hassendeane. "Se oli mielessäni, mutta saatuaan
sikaarinsa palamaan hän pyörsi ympäri ja poistui Reiver's Deniä ja High
Cap Lodgea kohti."
"Oletteko aivan varma, että hän oli Andrew Merchison?"
"Ehdottoman varma! Mies oli Andrew Merchison, miksi hän lienee viime
vuosina itseään nimittänytkin."
Tutkintotuomari katsahti sen pöydän ympärille kokoontuneihin
asianajajiin, jonka yläpäässä hän itse istui.
"Meidän lienee parasta siirtää jatkokäsittely kaksi viikkoa
tuonnemmaksi", hän lausui. "Sillä välin --"
Samassa aukaisi eräs konstaapeli oven, päästäen sisälle nuoren miehen,
jolla oli silmälasit nenällään ja joka päättäen huoneen ympäri
luomastaan kiihkeän kysyvästä katseesta pelkäsi toimituksen jo
päättyneen. Tutkintotuomari pysähtyi ja silmäili häntä kysyvästi.
"Oletteko saapunut tänne kuulustelun johdosta, sir?" hän tiedusti.
"Aiomme juuri --"
Tulija otti esille käyntikortti-kotelon, lähestyi pöydän päätä ja
kuiskasi muutamia sanoja kuulustelijan korvaan. Tutkintotuomarin
kasvoilla välähti sekavan hämmästyksen ilme; vielä pari sanaa, ja hän
katsahti taaskin pöydän ympärille.
"Käsiteltävänämme näyttää olevan omituisen salaperäinen juttu, vaikka
kuolema jätettäisiinkin kokonaan huomioonottamatta", hän virkkoi. "Tämä
herrasmies" -- hän vilkaisi käyntikorttiin -- "asianajaja herra Stephen
Postlethwaite Yorkista, kertoo eilen lukeneensa tämän jutun selostuksia
sanomalehdistä ja rientäneensä tänne antamaan eräitä tietoja. Meidän
lienee paras kuulla ne nyt. Ehkä suvaitsette mennä todistajain paikalle
ja ilmoittaa meille sen, mitä varten olette tullut."
Postlethwaite astui väliaikaisesti kyhättyyn todistaja-aitioon ja
muodollisesti vakuutti olevansa asianajaja ja toimivansa Yorkissa
Lendall-kadun 293:ssa. Hän otti esille päiväkirjan ja luki julki
syyskuun 23 päivänä tehdyn merkinnän, jossa mainittiin herra Salim
Mazaroffin käynnistä.
"Herra Mazaroff", hän jatkoi, "jota en ollenkaan tuntenut, vaikka olin
nähnyt hänet kaupungilla yhtä tai kahta päivää aikaisemmin erään nuoren
herrasmiehen seurassa, joka näkyy olevan täällä saapuvilla, ilmoitti
tulleensa Yorkiin muutamiksi päiviksi ja majailevansa North
Eastern-hotellissa. Hän oli muka saapunut Lontoosta omalla autollaan ja
aikoi pistäytyä vielä kauempana pohjoisessa; siihen hän lisäsi olevansa
kotoisin pohjoisesta, mutta olleensa poissa Englannista useita vuosia
ja mielivänsä nyt palattuaan sijoittua Lontooseen. Sitten hän ilmoitti
olevansa hyvin varakas, hankkineensa omaisuutensa erinäisillä
liikepuuhilla itämailla ja viimeksi suurilla timanttikaupoilla
Etelä-Afrikassa. Nyt hän oli vetäytynyt syrjään liike-elämästä,
muuttanut koko omaisuutensa rahaksi ja tallettanut saamansa varat
Eteläafrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttoriin, aikoen
sijoittaa ne tähän maahan.
"Sitten hän leikillisesti huomautti, että koska hänellä ei ollut lapsia
eikä sukulaisia, hän ei ollut siihen saakka tehnyt jälkisäädöstä, mutta
halusi nyt tehdä sen ja oli sinä aamuna lähtenyt hotellistaan etsimään
asianajajaa sitä varten. Sitten hän otti taskustaan paperiliuskan,
johon hän oli kirjoittanut toivomuksensa, ojensi sen minulle ja
tiedusti, voisinko laittaa sen asianmukaiseen kuntoon. Esitän tässä sen
paperin", jatkoi Postlethwaite, vetäen taskustaan pitkulaisen
kirjekuoren. "Se on siitä pitäen ollut minun hallussani. Luettuani sen
sanoin herra Mazaroffille, ettei lainkaan tarvinnut laatia sitä sen
virallisempaan sanamuotoon -- se oli täysin selvä, eikä hänen ollut
tehtävä muuta kuin kirjoitettava nimensä sen alle saapuvilla olevina
todistajinaan minä ja joku konttoristini. Mutta se ei näyttänyt
kelpaavan hänelle -- ilmeisestikin hän tahtoi saada muodollisemman ja
huolitellumman paperin. Luin senvuoksi hänen sepittämänsä luonnoksen
hänelle, sain häneltä vakuutuksen, että siinä oli täsmälleen lausuttu
kaikki, mitä hän halusi, ja lupasin valmistuttaa jälkisäädöksen; hänen
oli tultava järjestämään asia valmiiksi mihin aikaan hyvänsä kello
kolmen jälkeen. Hän palasi toimistooni puoli neljän aikaan, jolloin
jälkisäädös oli valmis hänen allekirjoitettavakseen. Hän merkitsi
nimensä asianomaiseen paikkaan minun ja konttoristini Herbert Wilkinsin
nähden, maksoi palkkioni ja poistui, vieden jälkisäädöksen muassaan.
"Vasta muutamia päiviä myöhemmin huomasin unohtaneeni antaa hänelle
takaisin alkuperäisen suunnitelman, jonka löysin eräiden paperien
seasta kirjoituspöydältäni. Poikkesin itse North Eastern-hotellissa
viedäkseni sen, mutta sain tietää, että herra Mazaroff ja hänen
ystävänsä herra Holt olivat lähteneet Durhamiin ja edelleen pohjoiseen
jättämättä osoitetta. Pistin senvuoksi luonnoksen talteen. Eilen luin
sanomalehdistä selostuksia siitä, mitä täällä oli tapahtunut, ja kun
erikoisesti panin merkille, että herra Mazaroffilta oli ryöstetty
paperit samoin kuin rahat ja arvoesineet, pidin velvollisuutenani
lähteä heti tänne kertomaan tietoni."
Postlethwaite lopetti puheensa yhtä jyrkästi kuin oli sen
aloittanutkin. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen; kaikista
siellä olevista ihmisistä hän yksin tunsi salaisuuden; hän tiesi, kelle
tahi mihin tarkoitukseen tämä epäilemättä varakas mies oli määrännyt
rahansa. Jokainen luultavasti toivoi, että tutkintotuomari heti
tiedustaisi sitä kohtaa -- mutta hän oli iäkäs, vanhoihin kaavoihin
kiintynyt ja tahtoi noudattaa omia menettelytapojaan. Hän alkoi
verkkaisesti kuulustella todistajaa.
"Olemme teille hyvin kiitollisia, herra Postlethwaite", hän sanoi.
"Luulonne mukaan vainajalla siis oli jälkisäädös taskussaan.
Todistuksista käy ilmi, että kaikki hänellä olleet rahat, arvoesineet
ja paperit ovat kadonneet hyvin todennäköisesti murhaajan tai
murhaajien anastamina; otaksuttavasti on jälkisäädös mennyt samaa
tietä. Mutta tärkeätä on tietää, että sellainen asiakirja on ollut
olemassa. Haluaisin nyt esittää teille kysymyksen tai pari. Mainitsiko
herra Mazaroff teille -- hän näyttää olleen avopuheinen -- sattuiko hän
mainitsemaan teille koskaan käyttäneensä jotakin muuta nimeä paitsi
sitä, jonka hän ilmoitti teille?"
Postlethwaite teki jyrkästi torjuvan liikkeen. "Ei, varmasti ei!" hän
vastasi.
"Hän ei ilmaissut, että nimi Mazaroff oli otettu?"
"Ei!"
"Eikö se teistä tuntunut oudolta nimeltä englantilaiselle?"
"Kyllä. Mutta olen tavannut vieläkin oudompia."
"Kysyittekö häneltä, miksi hän tuli juuri teidän luoksenne -- Yorkiin?"
"En -- koska hän jo aluksi sanoi saaneensa sen päähänsä sinä aamuna, ja
kun hän muka sai jotakin mieleensä, pani hän sen toimeen heti."
"Mainitsitte hänen ilmoittaneen olevansa varakas. Ilmaisiko hän
omaisuutensa suuruuden? Mikäli olen kuullut, hän oli hyvin avomielinen
ja suorapuheinen."
"Niin. Kyllä hän ilmaisi sen. Hän sanoi, että hänellä oli noin
kahdeksansataatuhatta puntaa."
Tutkintotuomari nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormiensa päät
vastakkain ja katsoi ympärilleen salissaolijoihin. Sitten hän jälleen
kääntyi todistajan puoleen.
"Pyydän vaivata teitä lukemaan jälkisäädöksen luonnoksen, herra
Postlethwaite", hän virkkoi rauhallisesti.
Postlethwaite otti pitkulaisesta kuoresta paperiarkin ja alkoi lukea
haudanhiljaisuuden vallitessa:
"Minun, Salim Mazaroffin, joka asun Hotel Cecilissä, Lontoossa,
Middlesexin kreivikunnassa, ja Darlingkadun varrella
Kapkaupungissa, Etelä-Afrikassa, viimeinen tahtoni on seuraava.
Tällä jälkisäädöksellä määrään kaiken omaisuuteni, sekä kiinteän
että irtaimen, joka minulla kuollessani on tahi johon minulla
silloin on oikeus, Mervyn Holtille, joka asuu Lontoossa,
Jermyn-katu 559 a, hänen täydelleen hallittavakseen; samalla
määrään sanotun Mervyn Holtin tämän jälkisäädökseni ainoaksi
toimeenpanijaksi ja kumoan kaikki aikaisemmat jälkisäädökseni
ja määräykseni."
Siinä oli kaikki. Mutta äkkiä huomasin, että kaikkien katseet olivat
kääntyneet todistajasta minuun.