Tämä poliisikonstaapelin äkillinen ilmoitus sai meidät kaikki
säpsähtämään ällistyneinä. Vanhaan herraan se vaikutti vieläkin
voimakkaammin. Häneltä pääsi huudahdus, joka tuntui osoittavan
äärimmäistä hämmästystä.
"Pyssyn!" äänsi hän. "Mahdotonta!"
Näin Maythornen katsahtavan häneen terävän kysyvästi, ikäänkuin olisi
aprikoinut, mitä vanhus tarkoitti. Mutta hän ei virkkanut mitään eikä
myöskään Crole -- aloimme kaikki laskeutua kalliolta tiheään
varvikkoon, jossa konstaapeli seisoi. Hänen kädessään oli
metsästyspyssy, ja meidän saapuessamme hän osoitti tuuheata
kanervikkoa.
"Se oli työnnetty tuonne!" hän huudahti. "Juuri siellä se oli.
Auringonsäde heijastui piipusta -- juuri se sai katseeni osumaan
siihen. Hieman ruostunut paikoitellen -- se on kasteen vika."
Maythorne ojensi ääneti kätensä, ja huomautettuaan, kuinka vaarallista
ampuma-aseilla leikkiminen on, ojensi konstaapeli pyssyn hänelle. Hän
aukaisi lukon; pyssyn kahdesta piipusta oli toinen suppeampi, ja siinä
ollut panos oli laukaistu. Maythorne vilkaisi Croleen.
"Kummallista!" hän sanoi. "Miksi ei murhaaja käyttänyt oikeanpuolista
piippua?"
Vanha herrasmies, jota epäilemättä murhaan käytetyn aseen näkeminen
näytti kiehtovan, naurahti hiukan.
"Jos tämä on sama pyssy, jolla tämän nuoren herran vanhempi seuralainen
ammuttiin -- mitä minä puolestani en lainkaan epäile -- niin vasemman
piipun käyttämiseen on ollut hyvä syy", hän selitti. "Kenties", hän
lisäsi, vilkaisten viisaan näköisenä Maythorneen, "ette ole metsämies,
sir. Jollette, niin ilmoitan teille, että lintupyssyn vasen piippu on
aina suupuolelta suppeampi; tarkoitus on tietystikin se, että haulit
pikemminkin suppenevat kuin hajaantuvat. Jos joku haluaa ampua toisen
kuoliaaksi lyhyeltä matkalta, kuten tässä tapauksessa, niin hän
luonnollisestikin käyttää suppeaksi porattua piippua mieluummin kuin
toista."
"Olen hyvin kiitollinen, sir", vastasi Maythorne. "Selityksenne
johdosta olen taipuvainen ehdottomasti päättelemään, että murhaaja oli
tällaisiin pyssyihin läpikotaisin perehtynyt henkilö ja että murha
tehtiin kylmäverisesti ja harkitusti."
"Mielestäni voitte pitää sitä varmana", vakuutti vanha herra, hymyillen
taaskin tietävästi. "Niin, niin -- harkitusti -- juuri niin. No niin --
näytte saavan kokoon todistuskappaleita."
Kohteliaasti nyökäten hän sitten kääntyi pois, kiiveten kallioita ja
rinteitä perin ketterästi niin vanhaksi mieheksi. Maythorne tarkkaili
häntä minuutin ajan ja katsahti sitten poliisikonstaapeliin.
"Kuka on tuo vanha herra?" hän tiedusti.
"Hän on herra Hassendeane Birnside Housesta, sir", vastasi konstaapeli.
"Mutta häntä nimitetään yleisesti herra Wattieksi -- hänen
ristimänimensä on Walter. Vaikka hän onkin iäkäs, niin hänen isänsä,
vanha herra Hassendeane, kuoli vasta muutamia vuosia sitten, ja kun
häntä isän eläessä aina nimitettiin herra Wattieksi, niin se nimitys
jäi hänelle pysyväiseksi, ymmärrättehän, sir."
"Kyllä", myönsi Maythorne. Hän tarkasteli yhäti pyssyä, ja pian hän
kiinnitti Crolen huomiota sen perään upotettuun levyyn kaiverrettuun
nimeen ja osoitteeseen: _J. Musgrave, Lehtokurpan majatalo,
Marrasdale_. "Tämä on majatalon isännän kadonnut ase, siitä ei ole
epäilystäkään", hän huomautti. Sitten hän kääntyi taaskin poliisin
puoleen ja kysyi: "Ettekö maininnut odottavanne tänne joitakuita
esimiehiänne?"
"Kersantti Manners ilmoitti aikovansa tuoda tänne komisarion ja
ylikonstaapelin", vastasi puhuteltu. "Minun piti olla täällä
vartioimassa heidän saapumiseensa asti. Ja toivoisin heidän pian
tulevan, sillä päivällisaikani alkaa olla käsissä."
"Säilyttäkää tätä heidän tuloonsa saakka!" kehoitti Maythorne, ojentaen
hänelle pyssyn takaisin. "Osoittakaa heille täsmälleen, mistä sen
löysitte, ja huomauttakaa heille, että toinen panos on ammuttu ja että
oikeanpuolisessa piipussa on vielä täysinäinen panos! Jos tahdotte,
niin mainitkaa heille jo näyttäneenne sitä herra Holtille ja hänen
ystävilleen -- he tietävät ketä tarkoitatte."
Sen jälkeen poistuimme Reiver's Denistä ja palasimme nummen poikki.
Crole tuntui olevan halukas pohtimaan asioita, mutta Maythorne oli
harvapuheinen. Lehtokurppaan saavuttuamme hän kuitenkin heti etsi
käsiinsä Musgraven ja ilmoitti tälle, että kadonnut pyssy oli löydetty.
Hän söi hätäisesti puolista, ja niin pian kun minä olin lakannut
aterioimasta, puhutteli hän minua.
"Poliisit varmastikin tulevat tänne nyt, kun pyssy on löydetty. Ja minä
tahtoisin ehättää heidän edelleen eräässä suhteessa, jota he eivät näy
ajatelleen eivätkä ehkä ajattelekaan. Haluan tarkastaa Mazaroffin
tavaroita."
"Juuri niin", mutisi Crole. "Se on tietystikin tehtävä. Matkatavarat,
vaatteet, ja niin edelleen. Otaksuttavasti se ei tuota vaikeuksia."
"Ei minun tietääkseni", vastasin. "Mutta mielestäni ei ole paljoakaan
tarkastettavaa -- hänellä oli hyvin vähän tavaroita muassaan."
Menimme vainajan huoneeseen, isoon, vanhanmalliseen makuukamariin,
jonka ikkunat olivat nummelle päin. Kaikki oli koskemattomana
Mazaroffin jäljeltä -- hän oli harvinaisessa määrin täsmällisyyttä ja
järjestystä rakastava mies, joka ei sietänyt nähdä esineitä heitettyinä
sinne ja tänne, ja kaikki hänen tavaransa olivat huoneessa
sijoitettuina hänen oman järjestelmänsä mukaisesti. Kuten olin alhaalla
huomannut, oli siellä verrattain vähän tarkastettavaa, parissa
käsilaukussa oli kaikki, mitä niiden omistaja oli pitänyt tarpeellisena
ottaa mukaansa Hotel Cecilistä. Pukutarpeissa, liina- ynnä
pitovaatteissa ja muissa sentapaisissa ei ollut todellakaan mitään
nähtävää emmekä löytäneet minkäänlaisia papereita käsilaukuista emmekä
pöydällä olevasta pukeutumisrasiasta. Maythorne etsi; Crole ja minä
taas katselimme hyvin huvitettuina, kun hän tutki pukeutumisrasiaa
löytääkseen siitä salaisen lokeron -- mutta ei onnistunut,
otaksuttavasti siitä syystä, ettei sellaista ollut -- ja vaatteita
löytääkseen salataskun. Mitään salaista ei ollut, mutta paljon käytetyn
villakankaisen puvun liivin taskusta hän veti esille joukon irrallisia
timantteja, isoja ja pieniä, ja saman puvun housuntaskusta vanhan
kukkaron.
"Enkö sitä sanonut?" huudahti Crole, kun timantit tulivat esille. "Hän
piti timantteja irrallaan taskussaan! Kun kerran olimme puolisella
Holborn-ravintolassa, otti hän esille kourallisen niitä -- joka
puolella ympärillämme oli outoja ihmisiä, ja huomautin hänelle, kuinka
vaarallista oli pitää mukanaan ja julkisesti näytellä sellaisia
arvoesineitä, mutta hän vain nauroi. Katsokaahan noita -- siinä on
varmaankin toistakymmentä kiveä irtonaisina taskussa! Luultavasti nuo
timanttimiehet tottuvat siihen eivätkä pidä sitä sen kummempana kuin
maanviljelijä sitä, että hänellä on taskussaan vehnä- ja ohranäytteitä.
Kuinka arvokkaiksi luulette noita, Maythorne? Te tunnette ne paremmin
kuin minä."
"En osaa sanoa", vastasi Maythorne välinpitämättömästi. Hän oli
laskenut timantit syrjään pukeutumispöydälle ja tarkasti vanhaa
nahkakukkaroa meidän seisoessa katsojina hänen vierellään. Sieltä hän
ei saanut paljoakaan mielenkiintoista; siellä oli joitakuita tavallisia
rahoja, valtakunnan kulta- ja hopeakolikoita; muutamia muita hän oli
eri lokerossa säilyttänyt ilmeisesti harvinaisuuksina; niitä oli
Krügerin puolikruununen, Englannin Länsi-Afrikan nikkelinen
puolipennynen, Mombasan rupia, portugalilainen hopearaha ja Saksan
Itä-Afrikan kolikko, jossa oli keisarin kuva, sekä lisäksi joitakuita
egyptiläisiä ja intialaisia kultarahoja. Maythorne kiinnitti niihin
hyvin vähän huomiota, häntä innostutti enemmän ohut, rypistynyt
paperikaistale, jonka hän löysi kukkaron sisälokerosta ja levitti
eteemme.
"Katsokaas tätä!" hän kehoitti. "Tämä on ainakin jotakin."
Paperikaistale oli kuitti kirjoihin viedystä kirjeestä, joka oli
lähetetty Kapkaupungista ja osoitettu Eteläafrikkalaiselle
Imperial-pankkiyhtymälle, Lontooseen, Lombardkadun 695:een. Maythorne
osoitti postimerkin päiväystä -- tammikuun 17 päivä.
"Yhdeksän kuukautta sitten", hän huomautti. "Kuinka kauan Mazaroff oli
ollut Englannissa, kun kohtasitte hänet Cecilissä?"
"Vain muutamia viikkoja, mikäli tiedän", vastasin.
"Minä tiedän", ilmoitti Crole. "Hän saapui Englantiin heinäkuussa --
kuukauden lopulla."
"Siispä se kirje tai paketti -- tai mikä se lieneekään ollut -- jota
tämä kuitti koskee, lähetettiin Kapkaupungista tämän pankin
haarakonttoriin kuukausia aikaisemmin kuin Mazaroff tuli tänne",
huomautti Maythorne. Hän käänsi kuitin ympäri. "Selkäpuolella on
muistiinpano -- kirjaimia ja numero", hän jatkoi. "Näettekö? S.T.1.
Mitähän se merkinnee? Entä onko tuo Mazaroffin käsialaa?"
"Kyllä se on hänen käsialaansa ihan varmasti. Hän kirjoitti isot
kirjaimet jotensakin omituisesti."
"Otaksuttavasti mustiinpano koskee paketin sisältöä", arveli Maythorne.
"S.T.1. -- Saanen vielä selville sen merkityksen. No niin, yksi seikka
on selvillä -- tiedämme, mitä lontoolaista pankkia hän on käyttänyt.
Mutta kenties herra Holt sen jo tiesikin?"
"Ei, en tiennyt", vastasin. "Se tuntunee kummalliselta, mutta en
tietänyt. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, näkyi hänellä olleen
melkoisen paljon käteistä rahaa muassaan. En kertaakaan nähnyt hänen
käyttävän maksuosoituksia, vaan hän suoritti hotellilaskumme aina
käteisellä -- seteleillä."
"Ja epäilemättä otti niitä aina esille kourallisen, vai mitä?"
huomautti Maythorne, jurosti hymyillen.
"Hänellä näytti todella olevan niitä runsaasti lompakossaan", myönsin.
"Siinä suhteessa hän oli hieman ajattelematon -- tarkoitan sitä, että
hän näytteli rahojaan, mutta olen varma siitä, että hän teki sen
tarkoituksetta."
Maythorne otti esille oman lompakkonsa ja sijoitti kuitin huolellisesti
sinne.
"Pidämme tämän toistaiseksi omina tietoinamme", hän sanoi. "Jos
poliisit iltapäivällä saapuvat tänne, kuten he pyssyn löydön jälkeen
jokseenkin varmasti tekevät, ja haluavat tutkia vainajan tavaroita,
niin antakaa heidän tehdä se! Pistämme nuo timantit takaisin samaan
taskuun, josta ne otin -- he saavat mieluisasti nähdä ne ja kaiken
muunkin. Mutta tämän paperikaistaleen pidän itselläni -- koetan saada
jotakin selville sen avulla."
Poliisit saapuivat Lehtokurppaan vähän myöhemmin; heitä oli kolme:
ylikonstaapeli, komisario ja Manners. He kyselivät Musgravelta
monenlaista hänen pyssystään, minulta sekä Websteriltä, missä olimme
olleet murhailtana, Crolelta, kuka ja minkälaisessa asemassa vainaja
oli ollut, ja taaskin minulta, kuinka paljon rahaa ja mitä arvoesineitä
murhatulla todennäköisesti oli ollut mukanaan. Ja heidän
tiedustelujensa aikana tuli ilmi eräs seikka, jota en ollut siihen
saakka tiennyt. Kävi selville, että Mazaroff, joka luonnostaan oli
seuraa rakastava, oli murhailtana päivällisen jälkeen minun
kirjoittaessani eräitä yksityisiä kirjeitä mennyt Lehtokurpan
tarjoilusaliin, johon oli kokoontunut perin sekalainen seurakunta --
maanviljelijöitä, karjakauppiaita ja -ajajia, vetelehtijöitä -- jotka
kaikki olivat kotimatkalla Cloughthwaiten markkinoilta. Musgraven
tarjoilijattaren ilmoituksen mukaan hän oli siellä esiintynyt hyvin
hauskasti, tarjonnut koko seurueelle ryyppyjä ja sikaareja, jotka hän
maksoi viiden punnan setelillä; sen hän tarjoilijattaren kertoman
mukaan oli ottanut hyvin täyteläiseltä näyttävästä lompakosta kaikkien
näkyvissä.
Tämä tieto näytti tuottavan melkoista tyydytystä, jopa huojennustakin
poliisivirkailijoille ja Mannersille, joka päämiestensä poistuessa jäi
jälkeen malttamatta pidättyä ilmoittamasta minulle luulevansa, että he
olivat oikealla tolalla.
"Tiedän jo jotakin, kapteeni", hän kehui, iskien silmää salaperäisen
näköisenä. "En tosin tahdo tarkalleen ilmaista tietoani, ymmärrättehän
-- tällä hetkellä on oltava vaiti. Mutta sain tänään puolenpäivän
aikana itse selville erään seikan ja tietystikin seuraan jälkeä. Kaikki
tämäntapaiset asiat kysyvät totta kyllä aikaa -- mutta onhan vanha
sananlasku: hitaasti ja varmasti! Se on minun toimintaohjeeni. Enkä
sentään menekään eteenpäin niin kovin hitaasti. Huomisaamunahan
pidetään kuulustelu. Se on pelkästään muodollinen alkutoimitus.
Joitakuita todistuksia -- välttämättömiä todistuksia -- ja sitten
kuulustelija lykkää jatkokäsittelyn esimerkiksi kahdeksi viikoksi. Se
antaa minulle tilaisuuden. Ja jollen saa käsiini oikeata miestä kahden
viikon kuluessa -- no niin, silloin olen kummissani!"
Kerroin sinä iltana teetä juodessamme Crolelle ja Maythornelle, kuinka
toiveikas poliisikersantti oli. Maythorne, jonka ammattia ei oltu
ilmaistu poliiseille -- he olivat pitäneet häntä vain minun tahi
Mazaroffin ystävänä -- näytti ymmärtävän Mannersin kannan.
"Hän luottaa todennäköisimpään olettamukseen", hän huomautti. "Ja
järkevä se onkin. Ajatelkaahan vain! Ilmeisesti varakas mies, joka
matkustaa omalla upealla autollaan, pysähtyy tien ohessa olevaan
majataloon, menee yleiseen tarjoilusaliin, näyttää kaikille, että
hänellä on kosolta rahaa taskussaan, ja lähtee kävelemään yksinäiselle
nummelle pimeän tultua. Mikä onkaan sen todennäköisempää kuin se, että
joku niistä miehistä, joiden näkyvissä hän oli ottanut esille
rahapussinsa, pujahtaa hänen jälkeensä, murhaa ja ryöstää hänet?"
"Musgraven pyssylläkö?" kysäisin.
"Se pieni yksityiskohta ei suinkaan tee asiaa mahdottomaksi!" virkkoi
Maythorne. "Kuulinhan teidän kertovan poliiseille, että lopetettuanne
kirjoittamisen veitte kirjeenne kylän laidassa maantienvarrella olevaan
postilaatikkoon, jättäen tämän vierassalin tyhjäksi. Niinpä niin,
silloin oli murhaajan perin helppo ottaa pyssy tuolta naulasta ja
livahtaa Mazaroffin jälkeen."
"Se edellyttäisi, että hän tiesi pyssyn olevan siellä", huomautti
Crole.
"Juuri niin", myönsi Maythorne. "Mutta Holt mainitsi meille -- tai
oikeammin poliiseille meidän kuultemme -- poistuessaan jättäneensä oven
auki, ja täällä oli epäilemättä täkäläisiä veitikoita, jotka tunsivat
tämän huoneen sisustuksen varsin hyvin ja tiesivät, mitä seinällä oli.
Mielestäni on Mannersilla hyvä teoria -- ryöstömurha. Mutta -- pitääkö
se paikkansa vai eikö -- hm!"
"Epäilettekö sitä?" tiedustin.
Hän hymyili meille avomielisen tuttavallisesti.
"Jos todella tahdotte tietää", hän vastasi, "niin en epäile sitä enkä
hyväksy sitä. Tällä hetkellä en vielä ole selvillä asioista. Minun on
saatava koko joukko tietoja lisää. Esimerkiksi -- kuka oli se mies,
jota Mazaroff sanoi haluavansa tavata täällä? Tapasiko hän miehen? Ja
jos tapasi, niin milloin ja missä? Jollei hän ollut kohdannut miestä,
niin oliko hän murhan tapahtuessa menossa hänen luokseen? Ja vielä --
tunteeko tämä mies, kuka hän lieneekin, Mazaroffin Mazaroffina vaiko
Merchisonina? Murhattiinko Mazaroff Mazaroffina, täällä tuntemattomana
miehenä, vaiko Merchisonina, miehenä, joka oli ollut täällä tunnettu?"
"Ahaa!" jupisi Crole. "Sama kysymys, jota minäkin olen aprikoinut!"
"Toisin sanoen", jatkoi Maythorne, "saiko tämä murha alkunsa jonkun
sellaisen rosvoilevan lurjuksen äkillisestä saaliinhimosta, joka näki
saaneensa tilaisuuden rikkaan miehen ryöstämiseen, vai onko meidän
etsittävä syitä menneisyydestä -- ja jos on, niin kuinka kaukaisesta?"