Asianajaja -- luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä -- nykäisi
kyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen
päässä Sheilasta.
"Tytär kai, eikö niin?" hän kuiskasi. "Komea tyttö -- sievä tyttö! Hän
ei tietystikään tiedä mitään?"
"Ei mitään", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: "Muistanette, että
Mazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen
silmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on
sittenkin."
"Joskus se lisää viehkeyttä", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. "Niinpä
niin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan
hoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?"
Olin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa
ja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui
luokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä
myötätuntoa.
"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen", hän ehätti
sanomaan. "Otaksuttavasti se on tosi -- olemme saaneet hyvin niukalti
tietoja."
"Se on totta, ikävä kyllä", vastasin. Kun hän sitten katsahti
seuralaiseeni, esittelin: "Minun mukanani on herra Mazaroffin
asianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi
kovin mielellään tavata rouva Elphinstonea."
Sheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän
arveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi
takaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.
"Äiti on jossakin lähistöllä", hän selitti. "Herra Elphinstone meni
johonkin kunnanviranomaisten kokoukseen -- hän palaa kotiin vasta
iltapäivällä."
Hän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen
istumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen
takana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän
silmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin
Crolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi
tuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan
Sheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.
"Äiti", hän alkoi, "on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra
Mazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen
asianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua."
Rouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän
tulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä
ylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa
ihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi
tuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt
pakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen
kumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.
"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä
kysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta", hän virkkoi. "Ensinnä lienee
minun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra
Mazaroff murhattiin."
Tällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan.
Sheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja
hämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.
"Oletteko siitä varma?" hän tiedusti.
"Se on lääkärien mielipide, rouva", vastasi Crole, kumartaen taaskin
kylmästi. "Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan.
Asiakkaani ammuttiin kuoliaaksi."
Rouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle
sijoitettuja tuoleja.
"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte
haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä -- tärkeitä
kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En
tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."
"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti
Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä
Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt
seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte
siitä ohitse."
"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin
hänet -- eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin
häneen."
"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään
terävästi.
Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.
"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä
tarkoitatte?"
Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota
tekemään hän oli tullut -- jostakin syystä, joskin epämääräisesti,
mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu
Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä
hän lausui ajatuksensa:
"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin
näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi,
on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin
kanssanne -- Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"
Odotin jotakin -- sanokaamme dramaattista -- seurausta näistä sanoista.
Mutta ei tapahtunut mitään -- nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan
huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea,
sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin
tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät
värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva.
Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton
valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen
hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja
hän nousi rauhallisena tuoliltaan.
"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.
Seurasimme häntä äänettöminä -- Crole edellä, Sheila ja minä perässä.
Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani
kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin
kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta.
Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui
melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi
tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.
Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos
rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle
ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme
saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen
kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta
kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta
ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä
pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja
lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"
Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen,
neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli
syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.
Tämän seurakunnan
entisen asukkaan, Mombasan lahteen
lokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneen
ANDREW MERCHISONIN
muistoksi
Vilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.
Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouva
Elphinstonen puoleen ja nyökkäsi.
"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!" komensi rouva.
Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni
kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff
puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew
Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset
syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko
nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?
Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin
pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli
pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle
ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta
avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen,
jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen
ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja
sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni
suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.
"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on
oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen
naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne --
kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin
avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme
nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti
minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle
ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän
jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi
tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja
ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En
kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain
kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan
kapteenilta. Lukekaa se!"
Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen
sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille
arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.
"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se
tarkkaavasti!"
Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair,
joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan
höyrylaivan _General Cliven_ kapteeniksi. Hän kertoi viime kerran
lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen
matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin
Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa
Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu
hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan.
Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra
Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen,
menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti
pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen
yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun
matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut
hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin
osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra
Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin
hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen
seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa,
etupäässä Englannin puntia.
Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi
sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.
"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain
monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle,
että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli
Andrew Merchison! Järjetöntä!"
"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan
tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella
ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun
puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille
toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"
Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois
mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa
helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että
hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni
aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään
siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin
epäilyä, jopa ivaakin.
"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön!
Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä
piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"
Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt
nähnyt hänet uudessa valossa.
"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi
sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön!
Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra
Merchison -- vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus
käyttää toistakin nimeä -- ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa
oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos
edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin.
Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme
todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin
kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra
Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin
turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se
seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra
Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa
hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä
olette edelleenkin rouva Merchison, ja --"
"Mihin tämä kaikki tähtää?" kivahti rouva Elphinstone. "Minä --"
"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja
se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut
onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin
ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma,
että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"
"No niin -- entä miten se voi minuun koskea?" kysyi rouva Elphinstone.
"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut
kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva.
Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen
hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan
jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri -- muutoin en ole
englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi
epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa,
ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin
on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin
oli se mies, joka hän väitti olevansa. _Verbum sapienti_, rouva --
luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen
merkityksen!"
Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin
häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme
äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti
taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.
"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi
pilkallisesti. "Kova -- kova -- ja itsepäinen!"