Mannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun
myönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja
piti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku
Lehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja
murhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän
kuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin
täydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja
välttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan
minua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.
"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?" hän kertasi kysymykseni. "On meneteltävä
näin. Vainaja on sijoitettava tänne -- tässä yksinäisessä seudussa ei
ole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa
kuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan
huomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä -- vain alkutiedot
tapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään
jatkokäsittelyn päivä. Ja sitten -- käymme käsiksi työhön löytääksemme
murhaajan. Kaikki on päivänselvää."
"Luuletteko, että hänet on murhattu?" tiedustin. "Hänhän on saattanut
pudota noilta usein mainituilta kallioilta."
Manners kiersi viiksiään kasvoillaan ylemmyyden ilme.
"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa
ja kaikki muu?" hän kysyi purevasti. "Ei, kapteeni, asianlaita on,
kuten olen koko ajan sanonut -- hänet on ensin murhattu, sitten
ryöstetty. Minä uskon", hän jatkoi mahtipontisesti, "että nuo vintiöt
seurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä
kohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä
hänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja
heittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön
vetoa, etten ole suuresti erehtynyt."
"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä
saalistaan", huomautin. "Sellaisia arvoesineitä."
"Olette oikeassa, kapteeni", myönsi hän. "Juuri niin teemme. Ja nyt
pyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista
hänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen
komisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä
ole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille -- tarkasti --
kapteeni!"
Ennen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan.
Hän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap
Lodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan
lääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon
vainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi
Eccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.
"Herra Holt", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme
häntä. "Ystävänne on ammuttu."
Hän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta
pääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.
"Ammuttu, tohtori?" kummasteli poliisikersantti. "Mutta enhän
huomannut --"
"Ehkä ette", keskeytti Eccleshare tyynesti. "Mutta panitte merkille,
että joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen
kasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen
takaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen
tuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin,
surmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!"
Hän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti
meille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.
"Litistyneet!" hän sanoi merkitsevästi. "Ne ovat kahdentoista numeron
hauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu
tavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä."
Näin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon,
jonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri
vahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä
todennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan
pyssyä.
"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten", hän
jupisi. "Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua
muassaan pyssy?"
"Siitä on teidän otettava selko", tokaisi Eccleshare. "Me vain
ilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma."
Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua
minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi
jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden
oireita.
"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei
pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla
pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"
"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes
hämäräkään."
"Siinä tapauksessa --" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin
miettimään.
"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet
pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä,
metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä.
Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan?
Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."
Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt
ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim
Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja
tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.
"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä
lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa
moniin vuosiin."
"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on
kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä
lakimiehiä -- varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."
"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin
kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."
Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä
kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen
aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan
minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin
salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se
omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale
Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui,
että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin
hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän
oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja
tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin
alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta -- olisi perin vastenmielistä
marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso
oli ollut elossa koko ajan -- ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila,
johon -- sitä vastaan oli turha inttää -- olin jo rakastunut. Minua
kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän
ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen
kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin --
Parhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi
kuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä
kukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat
Lehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui
maahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies,
jonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi
lakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu
mies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen
vaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta
kuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija
pyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.
"Herra Holtko?" hän virkkoi. "Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin
asianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon
sanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin
tänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut
mitään?"
"Kyllä", vastasin. "Hänet löydettiin tänä aamuna. Kuolleena.
Murhattuna."
Hän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten
huonetta, josta olin juuri tullut. "Mennään tuonne", hän ehdotti.
"Tämä", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, "on herra
Frank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan
taitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun
selittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä --
selostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne -- ja koska olen
toiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan
Englantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda
Maythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia
eikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja -- niin, erinäisistä syistä
olin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme
olleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin
asemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava
sitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme."
Olin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa
tulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan
salaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia
asioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan
suoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli
hyvä keskustella -- hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.
"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra
Holt", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. "Hän saapui
luokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin
varrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa
Englannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden
Intiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt
hän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella
hauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut
liikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja
tuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan
talon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen -- ja
siinähän kaikki oikeastaan onkin."
"Minä en tiedä paljonkaan enempää", virkoin. "Voin kertoa, miten
tutustuin häneen --"
Hän keskeytti minut hymyillen ja heilauttaen kättä.
"Tunnen koko sen jutun, herra Holt", hän huudahti. "Pantuaan
ilmoituksensa _Timesiin_ Mazaroff toi minulle kaikki vastaukset --
ainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin
perinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä
tekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen
keskenänne?"
"Loistavasti -- ihmeteltävästi!" vastasin. "Hän oli mahdollisimman
ystävällinen ja huomaavainen -- meistä oli tullut hyvin läheiset
ystävykset."
"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta
mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla
keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta,
joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut
rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen
katoamisestaan. Huomasitteko?"
"En voi väittää huomanneeni", vastasin.
Hän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua
merkitsevästi.
"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja
päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö
tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan -- irrallaan! --
ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"
Se sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.
"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän
timantteja -- en yhtään kertaa!"
Crole naurahti -- kuivasti.
"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän
virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli
muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille,
että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti
minusta -- rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi.
Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa
kannalta!"
Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion
liikkiön kimpussa, hymyili.
"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja
ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin",
hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."
"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä
enkä muuallakaan koko matkamme kestäessä", vastasin.
"Tietysti ette!" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen
tarkkaavaksi ja lisäsi: "Kertokaahan meille kaikki tapahtumat
sellaisinaan, herra Holt -- lyhyesti!"
Kerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff
meni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa
tuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni
päätöksen ja empimisen välinen ristiriita -- pitäisikö minun ilmaista
salaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi
se tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja
toistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet
toisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.
He olivat oivallisia kuulijoita -- sellaisia, jotka kuuntelevat
ehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä.
Mutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.
"Uskon sen kaiken!" hän sanoi. "Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli
joku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin
tehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on
rouva Merchison -- ja heti paikalla!"
"Kuta pikemmin, sitä parempi!" vahvisti Maythorne. "Sillä onhan
seikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi
mainitsemanne syntymämerkki."
"Niin, heti", selitti Crole. "Hän on saattanut kuolla -- otaksuttavasti
hän kuoli -- tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään
sellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi,
niin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti
suurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne -- mikäs sen
nimi olikaan -- Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!"
"Siitä tehtävästä en pidä", huomautin.
"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei
miellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty", vastasi
hän, hymyillen jurosti. "Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne
omiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana."
Pian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen
hänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä
kohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille --
Sheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.