Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin
hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen
seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila
punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui
entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.
"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?"
hän jatkoi hätäisesti. "Mutta -- te olette nuori, eikä täällä ole
ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi
pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai
kuinka?"
Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän
punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.
"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi
pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."
"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti.
"Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen
vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"
"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.
"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan
koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään
muuhun -- ei!"
"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.
"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin
äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on
kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa.
Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain
rahaa on mukana."
"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.
"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon
kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää
unelmissaan päivät pääksytysten -- kuten lienette huomannut. Kaikessa
sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan,
hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."
Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti -- ja vasta silloin, vaikka
olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään
seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero,
tosin hyvin vähän -- sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin
silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä
unohtaa -- nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin
tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin
näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi
nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.
"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini ja
Vernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"
Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.
"Onko -- onko teillä joku toinen?" kysyin.
Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.
"Ei ole!" hän vastasi.
En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että
olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi
näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse
ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva
kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään
meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.
"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt,
teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia
esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä --"
Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.
"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua
pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut
hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."
Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään
useita kertoja.
"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan
unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"
"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."
"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.
"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa
tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."
Poistuin pitemmittä puheitta -- tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan
uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi
minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun
Elphinstone luikkasi jälkeeni.
"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne
mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."
Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaani
Lehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.
"Oletteko saanut tietoja?" kysyin tullessani hänen lähelleen.
"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani
kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä
odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen
on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."
"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä
kummallisemmaksi."
"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt",
vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa,
jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä
ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen
kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on
kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt
hänet eilen illalla -- tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi
astuessaan ulos tuosta ovesta."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo
alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti
kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen
oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain
muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän
saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja
oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää
oletusta. Menin majataloon.
"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa
vierailla on."
Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli
saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli
helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita
ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen
sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi.
Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden
ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas,
sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi
riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi
ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti
kaikkein tärkeimpänä.
"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun
pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin
tuolla vajassa -- sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla
shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"
"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin,
silmäillen uutistenhankkijan kynää.
"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan
lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla
hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."
"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.
"Rahaa kaiketi -- käteistä", huomautti kersantti.
"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.
"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.
"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat -- kultaiset.
Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen
vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu
kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."
Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.
"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä
voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies
mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle
nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä
eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee -- niin, tietystikin
joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen
tavaransa! Murhattu hänet on, sir -- siitä olen varma -- ryöstömurha --
juttu on päivänselvä!"
"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?"
huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin -- ainakin lähin ympäristö."
"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne
näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on
paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei
ikinä löydetä -- eikö olekin, herra Bownas?"
Myöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.
"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia
paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet
Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin kersantilta.
"Niin", vastasi hän miettivästi, "asiasta on lähetettävä tieto
päämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja.
Kuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista
tappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava
tapahtumasta mahdollisimman laajalle -- herra Bownas kyllä toimittaa
selostuksia sanomalehtiin."
Bownas heilutti muistikirjaansa.
"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä
Lontoossa että maaseudulla", hän vakuutti. "Ja siinä onkin komeat
otsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?"
"Ei", vastasin. "Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin
laajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen."
Kersantti naurahti -- naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin
halveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.
"Ilmestyy jälleen!" hän kivahti. "Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä
ilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan.
Ryöstömurha se on -- ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?"
hän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. "Musgrave arveli, että te kaksi
vain matkustitte yhdessä -- ystävyksinä?"
"Juuri niin", myönsin. "Olemme ystävyksinä."
"Entä mikä on nimenne?" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja
lyijykynän pätkän. "Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja
osoitteenne -- kotiosoitteenne?"
"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä",
vastasin. "Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila,
Aylesbury -- jompikumpi osoite."
"Entä tämä nuori mies", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä.
"Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen
nimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän", selitti hän, riipustaen
kirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. "Näissä jutuissa ei tietoja voi
koskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin.
Voihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen,
ja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?"
"Miten tosiaankin?" vastasin. "Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin
haluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä."
Ei hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni;
heidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja
sitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha
juttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan,
he poistuivat.
Mitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen
en vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut
myöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa
jälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin
suunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä
välttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun
oikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen
tempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton -- hän olisi
voinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen
Webster, auto ja minä jäimme tänne.
Kolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä
olisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja
aukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa.
Isäntä katsahti minuun.
"Hänet on löydetty!" hän kuiskasi. "Ainakin on löydetty --"
Sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä
ohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta
sai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.
"On löydetty ruumis, herra Holt", hän sopersi. "Eräästä paikasta
nummelta --"
"Reiver's Denistä", pisti Musgrave väliin. "Noiden kallioiden
juurelta."
"Ja se on tuotu tänne", jatkoi Webster. "Se -- asianlaita on niin, sir
-- pää on -- kasvot, ymmärrättehän -- poissa! Mutta vaatteet, sir -- ne
ovat hänen!"
Pukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon
ruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija,
olivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti --
mutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita
ja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin
Mazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle
maininnut.
"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen
seassa", supatti poliisi. "Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa --
ja löysimme ruumiin. Tuollaisena!"
Uutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi
majataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn
kolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne
olivat poissa.
Hän loi minuun silmäyksen, joka oli yhtä voitonriemuinen kuin puhuva.
"Mitä sanoin teille, kapteeni?" hän mutisi. "Enkö väittänyt, että on
tapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen
selvempää?"
En vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut
surmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin
koko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa -- mikä merkitsi sitä, että
minun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä
kummallisin tarina.