Sheila istui tuollaisen kaislojen reunustaman lammikon partaalla, joita
oli nummen kanervien ja sammalten keskellä. Aavistamatta, että
läheisyydessä oli ketään muita kuin hänen vierellään istuva
pitkäkarvainen, vakavasilmäinen lintukoira, hän oli riisunut kenkänsä
ja sukkansa, häilytellen jalkojaan ja nilkkojaan tummassa vedessä.
Hänet nähdessäni valtasi minut äkkiä hätkähdyttävä ajatus. Vaikka hän
ei tiennytkään siitä mitään, niin täällä olin minä huolestuneena
etsimässä miestä, joka, jos hänen tarinansa oli tosi, oli tämän tytön
isä!
Koira huomasi minut ja haukahti. Sen emäntä vilkaisi nopeasti minuun
päin, näki minut, näytti muistavan tavanneensa minut ennenkin, ja
vaikka hän punehtuikin, kun olin nähnyt hänet hieman omituisessa
asemassa, suhtautui hän siihen rauhallisesti. Hän nyökkäsi minulle
ystävällisesti, alkaen samalla vetää sukkia ja kenkiä jalkaansa.
Pysyttelin tarkoituksellisesti taempana, kunnes hän ponnahti pystyyn,
kääntyi minuun päin ja osoitti nauraen lammikkoa.
"Tuohon lähteeseen liittyy taikauskoinen tarina", hän sanoi
alkuvalmisteluitta ja empimättä. "Väitetään, että jos siihen pistää
jalkansa kuusi kertaa auringonnousun hetkellä mihin aikaan hyvänsä
Mikonpäivän ja Martinpäivän välillä, niin pysyy onnellisena koko
elämänsä. Niinpä -- olin koettamassa sitä."
Menin lähemmäksi hänen avoimen hymynsä ja käytöksensä rohkaisemana.
"Toivon, että se osoittautuu todeksi", virkoin. "Mutta itse puolestani
en ole lainkaan onnellinen juuri nyt."
Hänen katseensa sai huolestuneen ilmeen.
"Niinkö?" hän kysyi. "Ettekö? Miksi ette?"
"Luultavasti näitte minut eilen -- ei, toissapäivänä -- lähellä
Lehtokurppaa vanhanpuoleisen herrasmiehen seurassa", vastasin. "Menitte
ohitsemme. No niin, hän on hävinnyt -- kateissa!"
Hän astui vähän lähemmäksi minua, ja ikäänkuin hänen tietämättään hänen
katseensa lipui pitkin nummea.
"Tarkoitatteko -- täällä?" hän kysyi. "Nummellako?"
"Juuri niin", myönsin. "Hän lähti majatalosta eilenillalla päivällisen
jälkeen eikä ole palannut. Te kai tunnette nämä seudut? Onko täällä
sellaisia paikkoja --"
"Täällä on useita vaarallisia kohtia", keskeytti hän hätäisesti.
"Oletteko etsineet häntä?"
"Etsimme häntä monin miehin koko yön", vastasin. "Mutta emme ole
kuulleet emmekä nähneet hänestä jälkeäkään."
"Onko hän isänne?" tiedusti hän, katsoen minua osaaottavasti.
"Ei -- ystäväni, jonka kanssa olen matkalla", selitin. "Olen kauhean
huolissani hänen tähtensä. Viime yönä oli tavattoman pimeätä, ja
pelkään, että hänelle on sattunut joku vahinko -- että hän on pudonnut
jyrkänteeltä tai uponnut suohon. Mutta olemme tarkastaneet nummea aika
laajalti."
"Keitä on ollut etsimässä?"
"Minä olen ollut mukana koko ajan", vastasin, "ja automme ohjaaja ja
Musgrave. Ja olemmekin olleet melkein joka suunnalla."
"Musgrave ei tunne nummea", huomautti tyttö, "tai jos tunteekin, niin
ainakin vain pintapuolisesti. Lienevätköhän meikäläiset --
metsästysvartijat nimittäin -- kuulleet mitään? Jos tahdotte tulla
mukaani taloon --" Hän osoitti nummen toiselle puolelle, missä
Marrasdale Towerin päädyt ja savupiiput pilkoittivat esiin rakennuksia
ympäröivien puiden ylitse. "Siellä ehkä saamme kuulla jotakin", hän
jatkoi. "Isäpuoleni, herra Elphinstone, lienee nyt kiertokäynnillään,
ja kenties hän on kuullut jotakin miehiltä. Sinne on vain muutamien
minuuttien kävelymatka."
Hän opasti minua kanervikossa kiermurtelevaa polkua pitkin nummen
sellaisen osan lävitse, jossa en ollut aikaisemmin käynyt. Puhelimme
keskenämme -- kerroin hänelle jonkun verran siihen saakka kokemistamme
seikkailuista; mainitsin hänelle myöskin Mazaroffin ja oman nimeni.
Kumppanini salaisesta tarinasta ja siitä, että hän ennestään tunsi
tämän paikkakunnan, varoin visusti hiiskumasta mitään.
"Ja onko täällä todellakin vaarallisia kohtia?" tiedustin, kun olimme
jossakin määrin päässeet selville tilanteesta. "Te tietysti tunnette
seudun."
"On useita vaarallisia paikkoja", hän vakuutti. "Muutamissa kohdin
nummipolku kulkee äkkijyrkänteen reunalla, ja toisissa taas saattaa
pimeässä varsin helposti astua pohjattomaan suosilmään. Vain sellaisten
henkilöiden, jotka todella tuntevat nummet hyvin, sopisi uskaltautua
niille päivän laskettua. Jos tuntee polut, niin tietystikin --"
Ennen pitkää saavuimme Marrasdale Towerille -- se oli
vanhanaikainen, epäsäännöllinen rakennus, joka näytti muinaiselta
rajalinnoitukselta. Pihalla tapasimme herra Elphinstonen
keskustelemassa puuvillasamettiseen pukuun puetun miehen kanssa.
Elphinstone oli pitkä, laiha, harmaahapsinen, lukeneelta näyttävä mies;
hän katsahti minuun kummastuneena harvinaisen isojen silmälasien
ylitse. Hänen tytärpuolensa vei minut hänen luokseen kursailematta;
olin jo saanut nähdä, ettei hän tuhlannut aikaa muodollisuuksiin.
"Tässä on herra Holt -- herra Mervyn Holt", esitteli Sheila. "Hän ja
muuan hänen ystävänsä, herra Mazaroff, vanhahko herrasmies, ovat
saapuneet autolla Lontoosta ja pysähtyneet muutamiksi päiviksi
Lehtokurppaan. Eilen illalla herra Mazaroff lähti yksin nummelle eikä
ole vielä palannut. Herra Holt on etsinyt häntä ja on huolissaan hänen
tähtensä."
Herra Elphinstone näytti minusta sellaiselta mieheltä, joka ottaa asiat
keveästi; hän nyökkäsi ja vilkaisi samettipukuiseen mieheen.
"Mies kadoksissa nummella, niinkö?" hän virkkoi. "Parker, menkää
tiedustamaan talli- ja puutarhamiehiltä. Jotkut heistä kulkevat nummen
poikki mikä mistäkin kohdasta, eikö niin? Niin -- kyselkäähän! Hm!
Poissa koko yönkö? Hyväinen aika! Hm -- ettekö suvaitse tulla sisälle,
herra -- hm --"
"Nimeni on Holt, sir", sanoin, ehättäen auttamaan hänen hajamielistä
muistiaan.
"Holt, vai niin?" hän kertasi. Hänen mielenkiintonsa näytti äkkiä
heräävän. "Hm! Olin Mertonissa samannimisen miehen kanssa -- tosiaan
olimme yhdessä Rugbyssäkin, ennenkuin pääsimme Oxfordiin. Hän ja minä
olimme aimo soutajia. Hän on nyt muistaakseni kappalaisena jossakin
maaseutuseurakunnassa Buckinghamshiressä -- on pitkä aika siitä, kun
kohtasimme toisemme."
"Luullakseni puhutte isästäni, herra Elphinstone", sanoin. "Hän
opiskeli Rugbyssä ja Mertonissa ja on nyt kappalaisena Chellinghamissa
Aylesburyn läheisyydessä. Nyt muistankin, että hänen työhuoneessaan on
joitakuita vanhoja ryhmävalokuvia Mertonin soutujoukkueista --
muistelen nähneeni teidänkin nimenne yhden tahi kahden sellaisen alla."
Hän käännähti, ojensi minulle kätensä ja pudisti kättäni ilmeisesti
hyvin riemastuneena.
"Hyväinen aika!" hän huudahti. "Ajatelkaahan vain! Tämä on erittäin
hauska sattuma! Olen paljon ajatellut Holtia -- hän oli mainio, komea
mies. Kun nyt tarkastan teitä lähemmin, niin huomaan, että olette
ilmetty kuva siitä, millainen hän oli siihen aikaan. Käykää sisään --
käykää sisään! Tämäpä erinomaista!"
Hän työnsi minut edellään huoneeseen, jossa rouva Elphinstone
ilmeisesti odotti puolisoaan ja tytärtään aamiaiselle. Aluksi rouva ei
huomannut minua -- hän oli teen valmistuspuuhissa -- mutta ilmeisesti
hän tunsi herra Elphinstonen askeleet.
"Ettekö sinä ja Sheila tule aamiaiselle lainkaan?" hän kysyi. "Tee--"
Sitten hän kääntyi ja näki minut; huomasin, että hän tunsi minut
samaksi nuoreksi mieheksi, jonka hän oli sivuuttanut kaksi päivää
takaperin. Hänen hienomuotoiset kulmakarvansa kohosivat kummastuksesta,
kun hän näki minun saapuvan aamiaispöytäänsä. Herra Elphinstone sysäsi
minua eteenpäin.
"Marion!" hän huudahti. "Totisesti mitä ihmeellisin ja onnellisin
tapaus! Tämä nuori herrasmies on vanhan ystäväni Tom Holtin poika -- ja
ilmetty kuva. Eikö ole tavatonta, että hänen piti saapua luokseni tällä
tavoin ikäänkuin pilvistä pudonneena? Hän tuli -- niin, mitenkäs hän
tulikaan? Ahaa, nyt muistan. Sheila toi hänet, toi kuin toikin."
"Niin", vahvisti Sheila, "mutta olet jo unohtanut, minkätähden sen tein.
Äiti", hän jatkoi kerkeästi, "herra Holt asuu Lehtokurpassa, sen
vanhan herran kanssa, jonka seurassa näimme hänet tuonnottain -- he
ovat automatkalla. Vanha herra on kadonnut; herra Holt on ollut koko
yön etsimässä häntä nummelta."
Rouva Elphinstone pudisti kättäni kohteliaasti, joskin hieman kylmästi,
lausui minut tervetulleeksi ja osoitti minulle tuolin teetarjottimen
läheisyyteen.
"Sitten olen aivan varma, että herra Holtille maistaa aamiainen", hän
puheli käytännölliseen tapaan. "Tarjoile sinä hänelle, Sheila, isäsi
antaa kaiken jäähtyä. Herra Elphinstone", hän jatkoi, kääntyen minuun
päin, "on niin tavattoman, sanokaamme, hajamielinen, että -- kas tuossa
näette! Hän on jo tiessään -- mennyt tietystikin etsimään joitakuita
muistoesineitä niiltä ajoilta, jolloin hän tunsi isänne -- se on juuri
hänen tapaistaan! Teetä vaiko kahvia?"
"Olette kovin ystävällinen", kiitin katsellessani, kuinka herra
Elphinstone koukerteli toisiin huoneisiin ilmeisesti etsimään jotakin,
"mutta minun pitäisi todellakin olla etsimässä kadonnutta ystävääni.
Hänen poissaolonsa alkaa käydä arveluttavaksi, ja --"
Sheila keskeytti puheeni kertoakseen äidilleen koko tapahtuman. Hänen
lopetettuaan saapui samettipukuinen mies avonaisen ikkunan luokse.
"No, Parker?" huusi Sheila. "Onko kukaan nähnyt mitään?"
Parkerilla ei ollut uutisia kerrottavanaan. Hän oli kysellyt kaikilta
tallissa ja puutarhassa työskenteleviltä henkilöiltä, mutta kukaan ei
ollut kuullut eikä nähnyt jälkeäkään kadonneesta herrasmiehestä. Tällä
hetkellä palasi herra Elphinstone syli täynnä kirjoja ja vanhoja
valokuvia. Hän tahtoi ottaa minut kokonaan omaan haltuunsa, mutta hänen
vaimonsa työnsi hänet kärsimättömästi syrjään.
"Luuletko todellakin, Malcolm", hän huudahti, "että herra Holt voi
katsella sinun ja isänsä kuvia ollessaan noin huolissaan vanhan
ystävänsä tähden? Mies-raukka saattaa virua jossakin nummen syrjäisessä
osassa jalka katkenneena! Etkö osaisi esittää jotakin järkevää
ehdotusta?"
Saatuaan näin kiihkeän kehoituksen laski herra Elphinstone syrjään
muistoesine-kokoelmansa, otti silmälasit nenältään, istuutui pöytään,
nosti lautaselleen kalaa, maistoi muutamia kertoja miettivänä
teelasistaan ja kumartui sitten pöydän ylitse tytärpuoleensa päin.
"Mitähän, jos tiedusteltaisiin High Cap Lodgesta?" hän ehdotti.
"Vernerin palvelusväki on saattanut kuulla jotakin tai ehkä tietää
jotakin. Luultavasti on hänellä öisin vartijoita ulkosalla -- meillä ei
ole nykyisin."
"Hyvä!" vastasi Sheila. "Saatan herra Holtin sinne heti. High Cap
Lodge", hän jatkoi kääntyen minun puoleeni, "on serkkuni Verner
Courthopen metsästysmaja. Ystävänne on saattanut samota hänen mailleen,
nähkääs -- kaakkoinen ja itäinen osa nummea -- jylhää seutua -- on
Vernerin aluetta. Menkäämme tapaamaan häntä."
Haukkasimme kumpikin hätäisesti aamiaista ja lähdimme. Rouva
Elphinstone antoi pari käytännöllistä vihjausta, ja herra Elphinstone
vaati minua hyvin vakavasti heti löydettyäni Mazaroffin, jonka
katoaminen ei tuntunut suuresti häntä huolettavan, palaamaan Marrasdale
Toweriin katsellakseni hänen kirjojaan ja papereitaan. Tiemme vei
kukkuloita kohti ja oli kolea ja yksinäinen.
"Serkkuni luona on pieni metsästysseurue", ilmoitti Sheila, kun
lähestyimme päämääräämme, pitkää, matalaa rakennusta, joka sijaitsi
rotkotien varrella keskellä männikköä. "Siellä on hän itse, hänen
liikkeenjohtajansa (Courthopeilla on näet pankkiliike Lontoon Cityssä),
Armintrade-niminen mies, jota kammoan, ja eräs toinen mies, muuan
lontoolainen tohtori Eccleshare, jota inhoan! He ovat metsästämässä
kaiket päivät ja istuvat öisin luullakseni korttipöydän ääressä tai
pelaavat biljardia. Nyt he otaksuttavasti ovat aamiaisella."
Hän oli ilmeisesti hyvin perehtynyt High Cap Lodgeen ja sikäläiseen
järjestykseen, sillä kursailematta ja vitkastelematta hän meni edellä
sisään pääovesta ja pitkin käytävää, sysäten sitten auki oven
huoneeseen, josta oli komea näköala nummelle. Hyvin varustetun
aamiaispöydän ääressä istui kolme miestä, jotka meidän astuessamme
kääntyivät kummastuneina, tarkastaen minua kiinteästi.
Minäkin puolestani silmäilin heitä tarkoin, kutakin erikseen ja koko
ryhmää, kun he työnsivät tuolinsa taaksepäin ja nousivat pystyyn. Sillä
olin äkkiä saanut mielijohteen, joka lähenteli epäluuloa. Muistin, että
Mazaroff huomauttaessaan minulle haluavansa viettää ensimmäisen päivän
Lehtokurpassa yksin oli samalla maininnut menevänsä liikeasioissa
tapaamaan jotakin läheisyydessä asuvaa henkilöä. Ja sillä hetkellä
välähti päähäni, että koska kaikki nämä kolme miestä olivat Lontoosta,
saattoi hänen tarkoittamansa henkilö olla yksi heistä; ainakin kaksi
näistä miehistä käsitteli pankki- ja raha-asioita; niitä oli myöskin,
kuten jo silloin varsin hyvin tiesin, Mazaroffilla.
Mutta tarkasteluni, joka välttämättä jäi pintapuoliseksi, ei auttanut
minua vähääkään. Yksi heistä, ilmeisesti isäntä, oli nuorehko mies,
jonka piirteissä oli raskas- ja äreämielinen vivahdus; hän oli
ulkonaisesti komea, mutta hänen poskensa olivat liian lihavat, ja hänen
silmiensä ilme oli liian kiivas; havaitsin heti, ettei hän ollut
lainkaan mielissään nähdessään minut, vieraan, Sheila Merchisonin
seurassa. Toinen oli taitavan ja ovelan näköinen, keski-ikäinen mies;
hänellä oli huolellisesti hoidettu parta, ja hän teki hieman
ylimielisen kopean vaikutuksen -- pian sain tietää, että hän oli
pankinjohtaja Armintrade. Kolmas oli kookas, turpea mies, inhimillinen
liharöykkiö, sileäksi ajeltu, kasvot, etenkin nenä ja huulet,
jykevätekoiset; hänen kiiluvat silmänsä kiintyivät heti seuralaiseeni
sillä tavoin, että minua suututti, vaikka olinkin vieras heille
kaikille.
Sheila ei kiinnittänyt vieraisiin ensinkään huomiota; hän vain nyökkäsi
heille lyhyesti ja meni suoraan Courthopen luokse.
"Verner", hän sanoi, "tämä vieras on herra Holt, jonka isä on herra
Elphinstonen vanha ystävä. Herra Holt on saapunut pariksi päiväksi
Lehtokurppaan, jonne hän tuli erään ystävänsä, herra Mazaroffin,
seurassa viimeksimainitun autolla. Eilen illalla herra Mazaroff, joka
on vanhanpuoleinen mies, lähti kävelemään nummelle eikä ole tullut
takaisin. Oletko sinä tai onko sinun väkesi kuullut hänestä mitään?"
Oikeuden nimessä on minun myönnettävä, että Verner Courthope osoitti
kohteliasta innostusta asiaan. Ei hän eivätkä hänen vieraansa voineet
ilmoittaa minulle mitään, mutta Courthope saattoi minut ja Sheilan
metsästysmajan takana olevalle vajalle, jossa kaksi metsästysvartijaa
ja joitakuita muita miehiä oli odottamassa, ja tiedusteli näiltä. Se
jäi kuitenkin tuloksettomaksi, mutta hän lupasi, että senpäiväisen
metsästyksen aikana hän ja hänen seurueensa pitäisivät silmänsä auki
liikkuessaan nummella. Vain kerran hän puhutteli suoranaisesti minua.
"Aiotteko viipyä täällä vain pari päivää?" hän tiedusti voimatta salata
uteliaisuuttaan. "Ettekö siis jää kauemmaksi?"
"Olisimme pysähtyneet hyvin lyhyeksi ajaksi", vastasin, "mutta nyt on
minun tietystikin löydettävä kumppanini".
Hän nyökkäsi, ja Sheila ja minä poistuimme pian Marrasdale Toweria
kohti. Käveltyämme vähän matkaa äänettöminä hän äkkiä kääntyi minuun
päin, luoden minuun katseen, joka osoitti, että hän vaistomaisesti
uskoi minun pelkästä nuorekkaasta myötätunnosta ymmärtävän, mitä hän
aikoi puhua.
"Jos miestä voi arvostella hänen seuransa mukaan", hän virkkoi melkein
katkerasti, "niin mitä arvelette serkustani Verneristä? Oletteko
koskaan nähnyt kahta niin äärimmäisen vastenmielistä miestä kuin
Armintrade ja Eccleshare ovat? Minua inhoittaa nähdessäni heidät! Ja --
ja kuitenkin äitini tahtoo minun menevän Verner Courthopen puolisoksi,
vaatii sitä! Mutta -- minäpä en tahdo -- en tahdo!"