Otaksuttavasti tuijotin Mazaroffiin ihmeissäni ja ehkä puolittain
hämilläni, sillä hän nyökkäsi rauhoittavasti siirtäessään tuoliaan
vieläkin lähemmäksi minua.
"Ei mitään syytä pelkoon, Holt-poikani", hän tyynnytti. "Se on vain --
vyyhti, kuten saattaisi sanoa. Mutta -- pahanlainen! Ja kuten juuri
äsken mainitsin, kummallisin kertomus, mitä milloinkaan olette kuullut.
Ainakin yksi kummallisimpia."
"No?" äänsin. "Koskeeko se -- teitä?"
"Minua ja eräitä muita ihmisiä", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Muita
ihmisiä! Niin, sepä juuri onkin pirullista! Jospa se koskisikin vain
minua! Mutta siihen on sekaantunut useampia. Mutta tarkoin ajatellen,
se olikin odotettavissa -- juuri se!"
Hän kääntyi ikkunaan päin ja istui minuutin tai pari, tuijottaen
kiinteästi ja mitään virkkamatta nummelle, joka alkoi verhoutua
nopeasti tummenevaan hämärään. Mutta käsitin, ettei hän katsellut
nummea eikä sen takana olevia, himmeneviä kukkuloita, vaan omia
kaukaisia muistojaan. Minut valtasi uteliaisuus, ja keskeytin hänen
aatoksensa.
"Minulla ei vielä ole vihiäkään tarinastanne, herra Mazaroff",
huomautin. "Onko minun se kuultava?"
Hän hätkähti ja nyökkäsi sitten minulle ponnekkaasti.
"Kyllä!" hän vastasi. "Teidän on se kuultava, Holt, sillä minulla ei
ole ketään muuta, jolle voisin siitä puhua, ja minun on saatava
neuvotella siitä. Lisäksi olette järkevä nuorukainen. Asia on näin --
tehän näitte ne kaksi naista, jotka menivät ohitsemme keskustellessamme
isännän kanssa eilen iltapäivällä puutarhurin portilla?"
Nyökkäsin myöntävästi. Olisin voinut lisätä, että -- sieluni silmillä
olin nähnyt nuoremman naisen koko ajan siitä alkaen ja että olin
viettänyt koko sen päivän ajatellen häntä. Mutta sen pidin omina
tietoinani.
"No niin", jatkoi hän. "He eivät sitä tiedä, eikä sitä tiedä kukaan muu
paitsi minä. Mutta asia on niin, Holt, että -- he ovat vaimoni ja
tyttäreni!"
Polttelin paraikaa Mazaroffin mainiota sikaaria, ja kun hän lausui
paljastuksensa, säpsähdin niin rajusti, että se kirposi hampaistani ja
putosi lattialle. Minusta tuntui, että kului kokonainen ihmisikä --
kokonainen ajanjakso -- kumartuessani ja ottaessani sen takaisin
käteeni. Ja minua kummastutti, kuinka tyynesti ja jokapäiväisesti
vastasin istuessani jälleen pystyssä, katsoen häntä silmiin.
"Musgrave" -- ääneni oli aivan rauhallinen -- "nimitti vanhempaa naista
rouva Elphinstoneksi ja nuorempaa neiti Merchisoniksi -- neiti Sheila
Merchisoniksi".
Hän naurahti kärsimättömästi.
"Höpisköön Musgrave mitä hyvänsä!" hän tokaisi. "Hän ei tunne asioita
paremmin eikä tiedä sen enempää. Mutta minä sanon teille, että vanhempi
nainen on vaimoni ja tyttö tyttäreni, ja jollen keksi keinoa tämän
selkkauksen selvittämiseksi, niin piru on merrassa!"
Keskustelumme katkesi siihen vähäksi aikaa. Hän istui pyöritellen
tukevia peukaloitaan, ja kun hän oli pannut pois siniset silmälasinsa,
näytti hänen silmänsä kierous jostakin syystä entistäkin pahemmalta.
Aloin tuntea, että hän oli salaperäisyyteen kietoutunut henkilö, josta
en ollut selvillä.
"En jaksa ymmärtää", sanoin vihdoin.
"Aion selittää sen teille, Holt", vastasi hän. "Se on näin -- tuon
hyvännäköisen tytön nimi on todellakin Merchison. Ja se on myöskin
äidin nimi, vaikka hän nimittääkin itseään Elphinstoneksi ja
epäilemättä luulee, että hänellä on siihen täysi oikeus. Ja se on --
minunkin nimeni. Merchison!"
"Eikä siis Mazaroff?" huudahdin.
"Minulla on oikeus myöskin siihen nimeen", selitti hän. "Laillinen
oikeus -- asianmukainen ja eittämätön. Se on ollut laillinen nimeni
monta vuotta, ja se pysyykin nimenäni. Mutta synnyin Merchisonina --
eikä se tapahtunutkaan kaukana täältä -- ja menin avioliittoon
Merchisonina. Ja vanhempi nainen on rouva Merchison, vaikka hän onkin
naimisissa Elphinstonen kanssa."
"En vielä käsitä vähääkään paremmin", tunnustin.
"No niin, Holt. Koetan selvittää sen teille parhaani mukaan. Kenties se
ei olekaan niin sekava vyyhti, kun saatte kiinni langan toisesta päästä
ja vedätte siitä yhtään hellittämättä. Nähkääs, synnyin näillä seuduin
-- isäni oli vakavarainen tilojen välittäjä täällä lähistöllä, ja minä
hänen ainoa poikansa -- ainoa lapsensa. Isäni ja äitini kuolivat minun
ollessani vielä hyvin nuori, ja senjälkeen asuin isoisäni maatilalla
likellä Selkirkiä, rajan toisella puolen. Sitten hän kuoli -- olin
silloin kahdenkolmatta paikkeilla -- jättäen minulle perinnöksi koko
omaisuutensa. Se oli huomattavan suuri ja yhdessä vanhemmiltani saadun
perinnön kanssa se teki minusta melkoisen rikkaan miehen. Ja minä olin
jäykkäniskainen ja tuittupäinen, tahdoin aina noudattaa omaa mieltäni,
eikä ollut ketään taltuttamassa minua eikä hillitsemässä
päähänpistojani. Osuin sisukkaaseen tyttöön, joka siinä oli suuresti
kaltaiseni -- erään kirkkoherran tyttäreen, joka kiihkeästi tahtoi
päästä eroon omaisistaan, kodistaan ja yksitoikkoisesta elämästään.
Laittauduimme naimisiin tavallista kiireellisemmin ja aloimme katua
tekoamme heti sen jälkeen!"
"Minkätähden?" kysyin.
"Mies!" hän vastasi. "Luonteemme eivät sopineet yhteen. Meillä ei ollut
yhteistä mitään muuta kuin itse- ja omapäisyys. Ja pian huomasimme,
että me olimme huonoin pari, mitä kuvitella saattaa. Minä halusin koko
sydämestäni seikkailla ja matkustaa nähdäkseni maailmaa; hän tahtoi
kaikin mokomin järjestää komean talouden ja näytellä suurellista naista
niiden ihmisten keskuudessa, jotka aikaisemmin olivat ikävystyttäneet
hänet puolikuoliaaksi. Vähemmässä kuin vuodessa oivalsin, ettei meistä
ikinä tulisi mitään -- senvuoksi otin ohjakset omiin käsiini."
"Millä tavoin?" tiedustin.
"En tahdo inttää, etten menetellyt ynseän uhkamielisesti, ehkäpä
itsekkäästi ja itserakkaasti", tunnusti hän miettivästi. "Nyt en tekisi
samoin, kun järkeni on selvempi ja tunnen paremmin maailmaa. Mutta
silloin kävi kaikki seuraavasti. Menin erään lakimiehen puheille ja
otin häneltä vaitiolo-lupauksen. Sitten muutin rahaksi kaikki, mitä
minulla oli -- sitä olikin aika paljon -- jaoin sen kahteen yhtä
suureen osaan ja siirsin toisen puolen hänelle hänen ikuiseksi --
hänhän olisi sen kuitenkin saanut kokonaan, se tuotti, Holt, hänelle
kokonaista tuhatviisisataa puntaa vuodessa. Sen tehtyäni ja turvattuani
hänen toimeentulonsa otin oman osuuteni ja katosin ilman muuta."
"Hiiskumatta hänelle mitään?" huudahdin.
"Niin -- hänellä ei ollut siitä aavistustakaan", myönsi Mazaroff.
"Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Minä yksinkertaisesti lähdin. Suoraa
päätä. Ei kukaan -- ei edes asianajajanikaan -- tiennyt, minne menin.
Tosin jätin vaimolleni sanan aikovani lähteä matkoille muutamiksi
vuosiksi, mutta en ilmoittanut minne."
"Te siis -- karkasitte hänen luotaan?" tokaisin.
"Jos tahdotte käyttää siitä sitä sanaa", myönsi hän avoimesti. "Se oli
ainoa keino. Muutoin olisi koitunut ikävyyksiä. Äänetön, hiljainen
lähtö -- se oli ainoa mahdollisuus mielestäni."
"Entä -- lapsi? Tyttö, jonka näimme eilen?" kysyin oltuamme vaiti
hetkisen. "Oliko hän syntynyt jo silloin?"
"Ei!" torjui hän ponnekkaasti. "Hän ei ollut! Jos niin olisi ollut
laita, en ehkä olisi lähtenytkään -- oikeastaan olen varma, etten
olisi. Mutta hän ei ollut syntynyt, enkä edes tiennyt, että hän
todennäköisesti syntyisi. Hänen syntymänsä sattui kahdeksan kuukautta
lähtöni jälkeen."
"Te kai kuulitte siitä sittemmin?" huomautin.
"En ole tiennyt siitä mitään ennenkuin tänä päivänä!" huudahti hän.
"Olen suorittanut jonkun verran tiedusteluja ilmaisematta itseäni.
Nämä maaseutulaiset, Holt, ovat harvinaisen hyvin perehtyneet
perhetarinoihin ja -salaisuuksiin, samalla kun he ovat perin kärkkäitä
kertomaan tietonsa."
"Tietenkin rouva Elphinstone -- jona hänet täällä tunnetaan -- pitää
teitä kuolleena?" sanoin. "Sehän on itsestään selvää."
"Niin toki, se on varmaa! Hän meni avioliittoon Elphinstonen kanssa
vasta muutamia vuosia sitten -- vähää ennen kuin mies osti tämän
Marrasdalen tilan. Niin, hän luulee minun kuolleen jo aikoja sitten --
mutta tässä minä olen elossa!"
"Mitä aiotte tehdä?" tiedustin.
"Mitä te itse tekisitte minun asemassani, Holt?" ehätti hän puolestaan
kysymään. "Sanokaa minulle mielipiteenne suoraan, mies! En loukkaannu
mistään. Kuten jo aikaisemmin huomautin, luotan suuresti terveeseen
järkeenne. Puhukaa!"
"Luultavasti lähtisin tieheni hiiskumatta mitään", vastasin. "Joka
tapauksessahan te jätitte vaimonne. Ja jos ilmaisette itsenne, niin
rikotte otaksuttavasti tyydyttävän sopuisan liiton. Herra Elphinstone
ja --"
"Niin, kuulemani mukaan he sopivat yhteen yhtä hyvin kuin me sovimme
huonosti!" pisti hän väliin. "Siinä liitossa ei ole mitään vikaa. Mutta
-- tyttö on minun tyttäreni."
"Hän ei ole koskaan tuntenut teitä, herra Mazaroff", huomautin.
Hänen pronssinväriset poskensa punehtuivat, ja hän pudisti päätään.
"Olette oikeassa, Holt, olette oikeassa!" hän jupisi melkein nöyrästi.
"Ja se on oma syyni. No niin, tähän saakka ei ole tapahtunut mitään.
Sitä ei tiedä kukaan muu kuin te."
"Ettekö ole puhunut siitä kenellekään?" kysyin.
"En ainoallekaan sielulle!" vakuutti hän. "Olen vain koonnut tietoja.
Ei kukaan tiedä sitä -- ei kellään ole kaukaisintakaan aavistusta siitä
-- kaikkein vähimmin Marrasdalen linnan asukkailla."
"Niin monen vuoden kuluttua se olisi yllättävä paljastus", huomautin.
"Sitä sietää harkita. Ja --" Mutta sitten pälkähti päähäni uusi ajatus,
ja katsoin häneen epäröiden. "Jos asia menisi niin pitkälle, olisi
teidän otaksuttavasti todistettava, että --"
"Että Salim Mazaroff on Andrew Merchison", keskeytti hän. "No, se käy
kyllä päinsä. Silmäni kierous, oikeassa käsivarressani oleva
syntymämerkki, eräät paperit ja ihmiset -- jotka tosin eivät ole juuri
nyt käsillä, mutta jotka voidaan löytää -- todistavat sen varmasti."
"Kuinka tulitte ottaneeksi noin harvinaisen nimen?" rohkenin tiedustaa
häneltä. Hän naurahti hiljaa, ikäänkuin se muisto olisi huvittanut
häntä.
"Kerron sen teille", hän vastasi. "Lähdettyäni matkustin suoraan
Intiaan. Liikuin siellä aika paljon, samoin Persian lahdella ja sen
ympärillä olevissa maissa. Sitten siirryin kauemmaksi etelään --
Durbaniin ja sieltä sisämaahan -- timanttialueille. Durbanissa jouduin
yhteen erään vanhan miehen kanssa, jolla oli samanlaiset pyrinnöt kuin
minullakin -- hän ja minä asuimme yhdessä ja harjoitimme kauppaa
yhdessä. Hänen nimensä oli Mazaroff, ja hän jätti kuollessaan minulle
koko omaisuutensa -- se oli melkoinen -- sillä ehdolla, että otan hänen
nimensä. Siis tein sen -- miksi ei? Siihen aikaan en lainkaan aikonut
palata takaisin Englantiin."
"Herra Mazaroff", virkoin, "eikö mieleenne milloinkaan johtunut, että
vaimonne, luullen teidän kuolleen -- kuten otaksun hänen tehneen --
saattaisi mennä uudelleen avioliittoon?"
"Sitä en voi väittää", hän selitti. "Olen kenties hieman hidas. Minun
olisi pitänyt ajatella sitä. Mutta en ajatellut. Ja nyt -- tähän on
tultu!"
"Miten aiotte menetellä?" kysyin.
"En tiedä", vastasi hän suoraan. "En missään nimessä hätiköi. Ja kuten
jo mainitsin, asiasta ei tiedä kukaan paitsi teitä ja minua. Ei ole
pelkoa siitä, että minut tunnettaisiin. Olen tänään puhutellut
toistakymmentä sellaista henkilöä, jotka tunsivat minut entisaikoina,
ja kun minulla oli siniset silmälasini, ei heillä ollut aavistustakaan
siitä, kuka todella olen."
Sitten hän nousi pystyyn, meni ulos ja käveli yksin sinne tänne
majatalon edustalla. Sinä iltana hän ei virkkanut enää mitään
äskeisestä paljastuksestaan eikä ottanut asiaa puheeksi myöskään
seuraavana aamuna. Suurimman osan päivästä kulutimme muutamille
kolmenkymmenen kilometrin päässä oleville raunioille tekemällämme
automatkalla. Illalla palatessamme oli majatalossa liike jotensakin
vilkasta -- väkeä palasi suurin joukoin Musgraven mainitsemilta
markkinoilta, ja talon kaikki huoneet olivat täynnä vieraita,
lukuunottamatta meille yksityisesti luovutettua salia. Ja maantiellä
oli ryhmittäin ihmisiä ja hevosia, kun Mazaroff päivällisen jälkeen
ilmoitti minulle haluavansa yksin miettiä asiaa perinpohjaisesti ja
meni tien poikki aukealle nummelle, lähtien astelemaan kanervikkoa
pitkin. Senjälkeen en nähnyt häntä elossa.
Kello oli noin puoli seitsemän, kun hän poistui ja katosi nummen
aaltomaisten kumpujen sekaan. Lähdin itsekin pian senjälkeen ulkosalle
ja samoilin ilman päämäärää lammaspolkuja pitkin aina puoli kymmeneen
saakka, jolloin palasin majataloon. Hän ei ollut tullut takaisin. Vielä
kymmenenkään aikana häntä ei ollut kuulunut, ja kun kiviseinäisen
eteissalin vanha kaappikello löi yksitoista, etsin käsiini Musgraven ja
hänen vaimonsa, jotka istuivat illallispöydässään harvinaisen puuhaisan
päivän rasitusten jälkeen. Mazaroffin autonohjaaja Webster aterioi
heidän seurassaan.
Isännän ja emännän mielestä ei ollut lainkaan syytä pelkoon eikä
levottomuuteen. Kaksi vuorokautta kestäneen vierailumme aikana he
olivat huomanneet, että herra Mazaroff oli, kuten he sanoivat, puhelias
ja ystävällinen herrasmies, joka mielellään seurusteli toisten ihmisten
kanssa. Nyt he arvelivat hänen pistäytyneen johonkin nummen taloon ja
olevan edelleenkin siellä kaikessa rauhassa pakisemassa. Mutta kun
kahdentoista lyönti kajahti ja hän viipyi yhäti poissa, kävivät
Musgraven kasvot pitkiksi, ja hän alkoi puhella, kuinka ajattelematonta
on liikkua pimeän tultua ulkosalla oudoissa paikoissa.
"Onko nummella joitakuita sellaisia kohtia, joissa häntä voisi kohdata
vahinko?" tiedustin.
"Varmasti on", vastasi Musgrave. "On jyrkänteitä, joihin hän voisi
suistua pimeässä, ja on toisia paikkoja -- hetteikköjä -- joihin hän
voi vaipua aavistamattansa, olipa sitten yö tai päivä. Ken ei tunne
näitä nummia, hänen ei pitäisi liikkua niillä hämärän tultua."
Kielelläni pyöri ajatus, että Mazaroff tunsi tai ainakin oli tuntenut
nämä nummet varsin hyvin, mutta hillitsin itseni ja menin sensijaan
mitään virkkamatta maantielle majatalon edustalle. Yö oli pimeä ja
hiljaisuus häiritsemätön. Tuskin ainoatakaan tähteä oli näkyvissä, eikä
kylästä nummen poikki tuovalta, kovaksi poljetulta tieltä kuulunut
jalkojen kapsetta.
Palasin sisälle päätettyäni, että jotakin oli tehtävä. Musgrave toi
lyhdyn Websterille, minulle ja itselleen. Lähdimme nummelle
käskettyämme rouva Musgraven pitää kirkkaita valoja majatalon etusivun
ikkunoissa ja antaa meille sovitun merkin, jos Mazaroff palaisi meidän
ollessamme poissa. Hajaannuimme eri suunnille, koko ajan kuunnellen
mahdollisia hätähuutoja.
Sillä tavoin kiertelimme nummella, kunnes heikkoa, harmaata valoa alkoi
sarastaa itäisten kukkuloiden takaa; sitten palasimme majataloon. Ei
kukaan meistä ollut kuullut eikä nähnyt mitään. Ja nyt Musgrave ja
hänen vaimonsa esittivät uuden teorian. Mazaroff oli edennyt liian
kauas, poikennut johonkin taloon, johon hänen oli ollut pakko yöpyä:
hän palaisi muka aamiaiselle.
Minä en luottanut siihen. Webster ja minä nautimme hiukan ruokaa ja
kuumaa kahvia ja lähdimme taaskin etsimään -- hän toista, minä toista
tietä. Minun polkuni vei aamusarastusta kohti. Ja aurinko oli juuri
noussut koko syksyisessä loistossaan, ja kukkulat kimaltelivat
aamukasteesta, kun minä kierrettyäni aaltoilevalla nummella olevan
jyrkän töyryn ympäri äkkiä jouduin vastakkain sen tytön kanssa, jota
olin ajatellut kaksi päivää. Edessäni oli Sheila.