Noin tunnin ajan, ennenkuin saavuimme tähän lähimpään päämääräämme,
olimme halkoneet erikoisen jylhää ja harvaan asuttua seutua sellaisia
teitä myöten, jotka hyvin ilmeisesti eivät ammatilliselta näkökannalta
katsottuna lainkaan miellyttäneet automme ohjaajaa Websteriä.
Valtateille olimme sanoneet jäähyväiset Hexhamissa; senjälkeen olimme
matkanneet kuoppaisia kylänraitteja ja lopulta nummipolkuja pitkin.
Eräs sellainen vei meidät Lehtokurpan majataloon, joka Mazaroffin
kartalle oli merkitty tien ohessa, nähtävästi keskellä muutoin
asumatonta seutua sijaitsevaksi taloksi. Mutta kun tiellemme jyrkästi
viettävän töyryn ympäri kierrettyämme tulimme sen näkyviin, kummastutti
minua se seikka, että niin autiossa seudussa saattoi olla minkäänlaista
majataloa. Harmaana, alastomana kivijärkäleenä se seistä törrötti
korkeiden kukkuloiden ympäröimän laajan nummen laidassa -- sen
yksinäisempää paikkaa voi tuskin kuvitellakaan. Lukuunottamatta sitä ei
siellä ollut merkkiäkään inhimillisestä elämästä eikä asumuksista.
"Onpa tämä omituinen asema majatalolle!" huudahdin lähestyessämme sitä.
"Käyköhän tuolla lainkaan vieraita?"
Mutta Mazaroff teki kädellään kaartavan liikkeen osoittaen ympäristöä
ikäänkuin merkiksi siitä, että seutu oli hänelle hyvin tuttu.
"Tunnen tämän paikkakunnan", hän virkkoi. "Nuorena ollessani kävin
täällä usein. Ja vaikka ympärillämme ei todellakaan näy minkäänlaisia
muita elonmerkkejä paitsi tuota vanhaa majataloa, niin ei tämä
kuitenkaan ole sellainen erämaa kuin se ensi silmäyksellä näyttää.
Nummella -- Marrasdalen nummella ei ole mitään, mutta kuten
huomannette, avautuu kukkuloiden välitse laaksoja sen reunaan. No niin,
niissä laaksoissa on kyliä ja maatiloja sekä useampia kuin yksi
suurehko kartano. Suoraan tuon Lehtokurpan takana on kylä, josta nummi
on saanut nimensä -- Marrasdale -- ja joka on melkoisen väkirikas. Ja
tuolla oikealla olevassa laaksossa on toinen kylä -- Birnside -- ja
tuon aukon takana, joka näkyy noiden kaukaisten kukkuloiden välissä, on
pieni kauppala -- Gilchester -- niin, muistan ne kaikki varsin hyvin,
vaikka siitä, kun viimeksi ne näin, on kulunut niin monta vuotta, etten
välitä niitä laskea. Ja muistan myöskin maatilojen nimet --
Willieshope, Blackhaugh, Halstoneflatts ja monta muuta."
"Täällä on kai tuttujanne, jotka muistavat teidät", huomautin.
"Ei enää näin monen vuoden kuluttua", vastasi hän kerkeästi. "Ja meidän
kesken sanottuna, Holt, en halua muistaa tuttaviani enkä erikoisesti
toivo heidänkään muistavan minua. Olemme tyyten muukalaisia --
matkailijoita -- samoamassa ympäri maata, katselemassa maisemia, ja
meitä huvittaa viettää joku aika näissä yksinäisissä seuduissa.
Sellainen on suunnitelmani, käsitättekö?"
"Täsmälleen!" vakuutin, oivaltaen, mihin hän tähtäsi. "Ymmärrän."
Hän osoitti merkitsevästi ohjaajaa.
"Websterillä ei ole aavistustakaan, että olen aikaisemmin ollut näillä
main", hän supatti. "En ole hiiskunut siitä mitään hänelle. Noiden
veitikoiden pahana puolena on puhella isännistään majatalojen
keittiöissä, tiedättehän -- en tahdo kenenkään saavan vihiä siitä,
etten ole aivan outo näillä seuduin."
Minun aprikoidessani, miksi hän halusi olla niin salaperäinen, pysähtyi
auto majatalon ovelle. Läheltä nähtynä se oli iso, epäsäännöllinen,
harmaasta kivestä kyhätty rakennus, jonka tyyli oli yksinkertainen ja
koristelematon ja johon liittyi tilava talli -- sellainen paikka,
joka toi mieleen entiset ajat, jolloin matkustettiin hevoskyydillä.
Ja kun nyt olimme itse nummella, näin, että sen yhtäjaksoiseksi
luulemani, kanervikon peittämän, laajan pinnan katkaisi vähän matkan
päässä majatalon takana leveä valtatie, joka hohti valkoisena
iltapäivä-auringon valossa ja kulki lännestä itään, häipyen kaukaisten
kukkuloiden taakse.
"Tuo on Skotlannista tuova tie", selitti Mazaroff. "Monet tuhannet --
niin, kymmenet tuhannet -- ihmiset ja eläimet ovat polkeneet sitä siitä
alkaen kun se laitettiin, nuori mies. Sitä myöten on tänne päin ajettu
suuria karjalaumoja -- siitä syystä tänne on sijoitettu tämänkaltainen
iso majatalo tiepuoleen. No niin, täällä sitä nyt olemme -- kukahan nyt
hoitanee tätä vanhaa paikkaa? Mikä nimi on tuossa kilvessä?"
Talon leveän, avoimen oven yläpuolella oli yksinkertainen
ilmoituskilpi, jota koristi vain nummimaiseman yllä lentävä,
haalistunut lehtokurppa. Sen alla olivat himmenneillä kultakirjaimilla
maalatut sanat: _Lehtokurpan majatalo, James Musgrave._
"Viimeksi ollessani täällä se oli Haneshawien hallussa", jupisi
kumppanini. "He ovat kaikki epäilemättä manan majoilla. Ja tämä mies on
varmaankin Musgrave."
Avonaisesta ovesta oli ilmestynyt mies, joka nyt asteli tien poikki
meitä kohti. Hän oli keski-ikäinen, hyvänluontoisen näköinen, puettu
urheilupukuun. Lienemme herättäneet hänet iltapäivä-unesta, tai sitten
hän oli luonnostaan hidas ja hätäilemätön, sillä hänen silmänsä olivat
puoliuniset ja liikkeet vastaavasti verkkaiset. Mutta hänen jäljessään
tuli nainen, teräväpiirteinen, vilkas ja valpaskatseinen, somasti ja
täsmällisesti puettu; hänen käytöksensä teki erinomaisen puuhaisan
vaikutuksen, ja hän pujahti miehen ohitse, saapuen ensimmäisenä automme
viereen. Hän se myöskin johti puhetta.
"Hyvää päivää, rouva!" toivotti Mazaroff. "Te kai olette emäntä? Ja
tämä lienee miehenne? No niin, aiomme keskeyttää matkamme ja viipyä
täällä päivän tai pari, ehkä kolmekin, silmäilläksemme suurenmoista
seutuanne. Te voitte kaiketi majoittaa meidät?"
"Kyllähän toki, sir", vastasi nainen, luoden arvostelevan silmäyksen
autoon ja siinä istuviin miehiin. "Meillä on tilaa mainiosti, sir --
täällä käy usein omilla autoillaan liikkuvia matkailijoita."
"Vuoteet hyvin tuuletettuja?" kyseli Mazaroff. "Eivätkä raidit
tuoksahda ummehtuneilta?"
"Vuoteemme ovat aina hyvin tuuletettuja, sir, matkailuajalla, ja
huoneemme ovat oikein hyvät", kehui emäntä.
"Siitä alkaen, kun nämä autoretket tulivat muotiin, on meillä käynyt
koko joukko vieraita, ja me olemme valmiina heidän varaltaan. Jos
suvaitsette astua sisälle, sir --"
"Niin, niin, entä sitten ruokalistanne?" tiedusti Mazaroff. "Tämä
pohjolan ilma kiihottaa ruokahalua, ymmärrättehän, ja tämä talo tuntuu
olevan etäällä markkinapaikoista. Mitä voitte tarjota meille?"
Emäntä ehätti rauhoittamaan häntä siinä suhteessa. Päättäen siitä,
kuinka kielevästi hän laversi luetellessaan meille, mitä kaikkea hänen
aitastaan löytyi, oli ilmeistä, että tulisimme hyvin toimeen ja että
kellari oli yhtä runsaasti varustettu kuin aittakin.
"Sepä mainiota, rouva", virkkoi Mazaroff. "Siispä laskeudummekin heti
maahan; kenties isäntä näyttää palvelijalleni, mihin hän voi sijoittaa
auton; sitten tuodaan matkatavaramme sisälle. Teillä on täällä komea
näköala ja ilma raikasta", jatkoi hän astuttuaan maahan ja mennessään
ovelle päin, "ja talonne on epäilemättä oivallinen, vanhanmallinen
rakennus".
"Luultavasti pidätte sitä mukavana, sir", vakuutti emäntä opastaessaan
meitä sisään. "Meillä on ollut täällä vieraita, jotka ovat selittäneet,
että heidän on ollut ikävä lähteä täältä pois. Täällä on sali, sir,
jonka saatte kokonaan omaan huostaanne."
Hän vei meidät vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jossa oli siisti,
vankka, vanha kalusto ja johon tuli valoa korkeista, kapeista, nummelle
ja kukkuloille päin olevista ikkunoista. Heti sen nähtyään Mazaroff
murahti mielissään ja tyytyväisenä.
"Kas tätä!" hän ihasteli. "Tämä sopii loistavasti. Varatkaa tämä huone
minulle siksi aikaa, kun viivymme täällä. Holt!" hän huudahti
sovittuaan emännän kanssa seniltaisesta päivällisestä ja viimemainitun
jätettyä meidät kahden kesken. "Juuri tällaisesta minä pidän -- mies,
milloinkaan ei olo voi olla noissa nykyisissä, liian mahtaviksi
paisuneissa suurhotelleissa yhtä mukavaa kuin vanhanaikaisessa
englantilaisessa majatalossa. Juuri tällaisesta paikasta olen uneksinut
monen monituista kertaa ollessani sellaisissa seuduissa, joissa ei ole
seinän varjoa eikä puun lehvää suojaksi -- vilpoisesta, harmaasta,
uneliaasta paikasta, jossa aika tuntuu pysähtyneen liikkumattomaksi.
Pidän tästä, Holt -- ja nyt nautimme lasin whiskyä ja soodaa ja
katselemme hieman ympärillemme ennen päivällistä."
Ryyppäsimme whiskymme ja soodamme ja lähdimme sitten kävelylle. Ei
tarvinnut kovinkaan paljon jännittää huomiokykyäni päästäkseni selville
siitä, että Mazaroff tunsi tämän vanhan syrjäisen majatalon yhtä hyvin
kuin sen isäntäväkikin. Vaikka hän ei puhunutkaan mitään Musgraven tai
jonkun palveluskuntaan kuuluvan henkilön ollessa saapuvilla, näin
hyvin, että noiden iäkkäiden rakennusten jokainen kivi ja kaikki niiden
ympärillä olevat paikat olivat hänelle tuttuja. Silloin tällöin hän
kuiskaili minulle muisteloitaan tai supatti, että johonkin kohtaan oli
tullut jotakin lisää tai jostakin toisesta paikasta jotakin kadonnut.
Talon vierellä oli muurien ympäröimä puutarha; hän liikkui siellä kuten
ainakin ihminen, joka oli tutustunut paikkaan läheisesti. Poistuessamme
sieltä kohtasimme portilla Musgraven, jolla oli kädessään omenakori;
Mazaroff meni hänen luokseen ja osoitti nurmikon keskellä olevaa
neliskulmaista syvennystä.
"Minusta näyttää siltä, isäntä", hän huomautti, "että tuossa on
entisaikoina ollut tanner kukkotappeluja varten".
Musgrave nyökkäsi, ja hänen tavallisesti uneliaat silmänsä välähtivät
hiukan mielenkiinnosta.
"Olette oikeassa, sir", vastasi hän. "Siinä oli sellainen. Tietystikin
kauan ennen minun aikaani. Olen kuullut siitä, vanhoilta täkäläisiltä
asukkailta. Se oli ollut tuollainen neliskulmainen aukio tuon nurmikon
keskellä. Täällä oli ollut tapana pitää niinsanottuja kukkoturnajaisia,
sir -- ihmisiä oli saapunut lintuineen läheltä ja kaukaa, ja tuolla
saivat kukot otella omistajien istuessa katselemassa korotetuilla
reunamilla, lyöden vetoja. Tunsin aikoinani pari ikämiestä, jotka
muistivat ne ajat, mutta he ovat nyt kuolleet."
"Vanhat, hyvät ajat!" mutisi Mazaroff. "Tai -- vanhat, pahat ajat."
"Pikemminkin pahat kuin hyvät minun mielestäni, sir, joka suhteessa",
vastasi isäntä. "Minulle on kerrottu, että niihin aikoihin täällä
tapahtui kauniita juttuja."
"Mutta nyt täällä joka tapauksessa on varsin rauhallista, eikö niin?"
kysyi Mazaroff.
"Silloin tällöin meillä on aika paljon puuhaa, sir", selitti Musgrave.
"Tänä aamuna on ollut vilkas liike. Ja tuota valtatietä käyttää
vieläkin suuri joukko karjanajajia -- siinä on huomenna aikamoinen
tungos, sillä ylihuomenna on Cloughthwaitessa markkinat, ja tästä
kulkee ohitse koko joukko väkeä."
Mazaroffin ja isännän puhellessa olimme saapuneet puutarhan portille,
ja juuri kun Musgrave oli avaamaisillaan sen, ilmestyi korkean muurin
takaa näkyviimme kaksi naista, astellen samaa puolittain ruohottunutta
polkua pitkin, jota myöten me olimme ajaneet autolla matkamme viimeiset
viisi tahi kuusi kilometriä. Heidän katsoessaan meihin päin kohotti
Musgrave kättään; he kumpikin nyökkäsivät hänelle hymyillen, jatkaen
matkaansa majatalon editse. Toiseen heistä vain vilkaisin, toiseen
kiinnitin huomioni tarkemmin. Jälkimmäinen oli ehkä yksi- tai
kaksikolmattavuotias, ruskeatukkainen, vaaleaverinen neito, solakka ja
miellyttävä maalaistakissaan ja -hameessaan, viehättävän kaunis, kuten
havaitsin luodessani häneen pikaisen silmäyksen heidän mennessään
ohitsemme. Toinen heistä oli komea, keski-ikäinen nainen; hän teki
jonkun verran tylyn ja kylmän vaikutuksen, vaikkakin hän vastasi
herttaisesti majatalon isännän kohteliaaseen tervehdykseen. Puvuista ja
ulkonäöstä päättäen he olivat ilmeisesti arvohenkilöitä. Heidän
kintereillään ja ympärillään juoksenteli puolikymmentä koiraa, jotka
olivat edustamiensa eri rotujen loistonäytteitä.
Naisten kadottua näkyvistä vilkaisin Mazaroffiin. Myöskin hän katseli
heidän jälkeensä -- kuten minusta näytti harvinaisen tarkkaavasti,
mutta kenties se johtui siitä, etten siihen asti ollut huomannut hänen
kertaakaan osoittavan minkäänlaista mielenkiintoa naisia kohtaan.
"Naapureitanneko?" hän kysäisi äkkiä, pyörähtäen Musgraveen päin.
"Siinä oli rouva Elphinstone Marrasdale Towerista, sir", vastasi
isäntä. "Se on iso, vanha rakennus nummen toisella puolen -- sen
savupiiput parhaiksi näkyvät tuon nuoren mäntymetsän peittämän
harjanteen ylitse. Marrasdale Tower oli ennen sir Richard Cotgreaven
omaisuutta -- kuulunut hänen perheelleen satoja vuosia, yleisen puheen
mukaan. Sir Richardin kuoltua muutamia vuosia sitten osti herra
Elphinstone kartanon ja tuli tänne asumaan. Suurin osa näillä tienoin
olevasta maasta on hänen."
"Rouva Elphinstone, niinkö?" virkkoi Mazaroff. "Entä nuori nainen?
Neiti Elphinstone kaiketi?"
"Ei, sir", vastasi isäntä. "Nuori nainen on neiti Merchison -- neiti
Sheila, kuten me täkäläiset häntä nimitämme. Hän on rouva Elphinstonen
tytär aikaisemmasta avioliitosta, sir -- luullakseni eivät herra ja
rouva Elphinstone olleet vielä olleet kauan naimisissa tänne
tullessaan."
Olin havaitsevinani, että Mazaroffin kasvoista kuvastui uudelleen
heräävää mielenkiintoa tämän selityksen aikana. Mutta hän oli taitava
salaamaan ajatuksensa, kääntyi ja heilautti kättään eteemme leviävään,
laajaan maisemaan päin.
"Marrasdale Towerin isäntä herra Elphinstone omistaa siis suurimman
osan kaikesta siitä, mitä näemme", hän huomautti.
"Ei juuri täsmälleen kaikkea, mitä te saattaisitte nimittää suurimmaksi
osaksi", oikaisi Musgrave, laski maahan omenakoppansa ja alkoi
osoitella kaukaisia maamerkkejä. "Herra Elphinstonen tiluksien raja,
sir, kulkee täältä tuonne kylälle, sitten noiden kivisten kumpujen
juuritse tuon kaukaisen, sinertävän kukkulan luokse ja sieltä suoraan
tänne takaisin, sulkien sisäänsä koko Marrasdalen nummen. Mutta nuo
etelän ja idän puolella leviävät nummet, sir, High Capnummet kuuluvat
eräälle lontoolaiselle pankkiirille, herra Verner Courthopelle. Hän on
rakennuttanut niiden keskelle metsästysmajan -- High Cap Lodgeksi sitä
nimitetään -- ja hän on siellä nyt parhaillaan mukanaan pieni
metsästysseurue."
"Onko näillä main runsaasti riistaa?" tiedusti Mazaroff puolittain
välinpitämättömästi.
"Tänä vuonna on ollut oikein runsaasti metsälintuja, sir", vastasi
Musgrave. "Sekä herra Elphinstone että herra Courthope ovat kumpikin
saaneet harvinaisen hyviä saaliita."
Ensimmäinen iltamme Lehtokurpassa kului varsin hupaisasti
pakinoidessamme silloin tällöin hetkisen samaan suuntaan. Ihmetellen
aprikoin, miten saisimme seuraavana päivänä aikamme kulumaan niin
yksinäisessä paikassa. Mutta Mazaroffilla tuntui olevan omat aikeensa,
jotka hän vitkastelematta esitti minulle tullessaan aamiaiselle.
"Holt, nuori veikko", hän alkoi, nyökäten tuttavallisesti, "varmastikin
ymmärrätte minua -- haluan viettää tämän päivän yksikseni, katsellen
vanhoja tuttuja paikkoja, käsitättehän, ilman seuraa. Ja myöskin minun
on tavattava erästä miestä liikeasioissa. Siispä -- koettakaa viihtyä
itseksenne iltaan saakka! Palaan hyvissä ajoin päivälliselle."
"Se sopii!" suostuin. "Minä kyllä viihdyn. Älkää huolehtiko minun
tähteni!"
Hän kiitti minua, kuten minut olisi pitänyt ensinnä ottaa huomioon.
Pian hän lähti liikkeelle kädessään vankka keppi -- ja panin merkille,
että hän poistuessaan seurusteluhuoneestamme pani nenälleen siniset
silmälasit, valittaen auringon huikaisevan häntä. Hän suuntasi
askeleensa kylää kohti, ja senjälkeen näin hänet vasta sitten, kun hän
tuli takaisin kello seitsemän, juuri kun päivällinen oli valmis.
Päivällispöydässä hän oli hyvin vähäpuheinen ja miettiväinen, ja vasta
kun hän oli polttanut sikaarinsa puoliväliin hän äkkiä kehoitti minua
siirtämään tuolini hänen istuimensa viereen.
"Holt!" hän sanoi. "Minulla on teille kerrottavaa. Ja, mies, se on
kummallisin tarina, mitä olette eläissänne kuullut!"