Dick Harker se ensinnä toimitti minut kosketuksiin sen miehen kanssa,
jonka salaperäinen, minun seurassani tapahtunut murha oli kolmella
mantereella Mazaroffin juttuna kuuluisiksi tulleiden tapausten pohjana.
Harker ja minä olimme vanhoja koulutovereita; yhdessä liityimme
armeijaan nuorina upseereina; olimme samassa pataljoonassa koko
maailmansodan ajan; haavoituimme samana päivänä ja samassa kahakassa --
kaksi viikkoa ennen aselepoa; meidät lähetettiin samaan sairaalaan
kotimaahan ja pääsimme sieltä vihdoin, kumpikin kykenemättä jatkamaan
sotapalvelusta, mutta kummallakin onneksi kaikki jäsenet tallella. Ja
ensimmäiseksi pisti silloin silmäämme se seikka, että se maailma, johon
ilmestyimme, oli äärettömän paljon toisenlainen kuin se, joka oli
olemassa silloin, kun lähdimme Belgiaan ensimmäisten sadantuhannen
miehen mukana; ja toiseksi saimme sen varman vakaumuksen, ettei mikään
enää pääsisi entiselleen. Olimme tyyten tuntemattoman kynnyksellä, ja
anteeksiannettavaa oli, että me kumpikin jonkun aikaa vetelehdimme
Lontoossa tekemättä mitään, katsellen ympärillemme ja ihmetellen.
Eräänä aamuna Harker saapui asuntooni minun ollessani vielä
aamiaisella, viskasi pöydälle _Times-lehden_ numeron ja osoitti
sinisellä kynällä merkittyä ilmoitusta henkilösarekkeessa.
"Tuossa on sinulle hommaa, Mervyn", hän huomautti tavalliseen
suorasukaiseen tapaansa. "Pane toimeksi!"
Otin lehden ja luin ilmoituksen, ennen kuin virkoin mitään.
Henkilö, joka on äskettäin palannut Englantiin oltuaan pitkän
ajan ulkomailla ja aikoo lähteä laajalle kiertomatkalle
pohjoisiin maakuntiin omalla autollaan, haluaa seurakseen
hilpeätä, seurustelukykyistä, hyvin kasvatettua ja tietorikasta
nuorta herrasmiestä. Etusija annetaan entiselle upseerille,
joka haavoittuneena on vapautettu palveluksesta. Hyvä täysihoito
ja runsas palkkio luvataan. Tarjokkaita pyydetään lähettämään
täydelliset ja tarkat tiedot itsestään ja ilmoitukset
suosittajistaan osoitteella: Lokero M. 5343, _The Times, E.C.4._
Laskin lehden syrjään ja kävin jälleen käsiksi aamiaiseeni.
"Hakijoita ilmaantunee kymmenisentuhatta", huomautin, "pikemminkin
enemmän kuin vähemmän".
"Joku heistä joutuu ensi sijalle", tokaisi Harker. "Miksi et juuri
sinä?"
"Tai -- sinä?" vastasin.
"En minä!" torjui hän jyrkästi. "Se homma on sinua varten. Minulla on
eräs toinen suunnitelma itseni varalle. Mutta tuo on omituinen
ilmoitus, eikö olekin? Luultavasti joku miljoonamies. Tekisi mieli
tietää, kuka ja mikä hän on."
Vastasin ilmoitukseen luullakseni pikemminkin uteliaisuudesta kuin
jostakin muusta syystä, esitin taitoni ja mainitsin suositukseni.
Suositukset olivat moitteettomat, taidot kainostelematta, jos kohta
vaatimattomasti luetellut. Mutta vastausta en odottanut. Tiesin varsin
hyvin, että Lontoossa oli satoja miehiä, joilla oli yhtä hyvät
todistukset ja suositukset kuin minullakin -- miksi pitäisi valinnan
osua juuri minuun? Ällistyin senvuoksi kelpo tavalla, kun noin kaksi
viikkoa myöhemmin sain seuraavansisältöisen kirjeen:
_Hotel Cecil, syyskuun 8 p:nä 1919._
Herra Mervyn Holt.
Kiittäen elokuun 23:ntena päivätystä kirjeestänne ilmoitan,
että luullakseni meiltä yhdessä ollessamme aika kuluisi
rattoisasti. Olisin Teille sitäkin kiitollisempi, jos
pistäytyisitte luokseni tähän hotelliin huomenna kello
puoli yksi, niin että voisimme hiukan keskustella.
Kunnioittaen
_Salim Mazaroff_.
Allekirjoitus pani minut ymmälle. Ilmoituksen sanamuodosta olin saanut
päähäni, että ilmoittaja oli englantilainen, joka oli ollut poissa
syntymämaastaan kauan aikaa, palannut nyt ja halusi kiihkeästi päästä
näkemään nuoruutensa temmellyspaikkoja. Mutta tuo nimi ei sointunut
lainkaan englantilaiselta, enkä kyennyt päättelemään minkäkielinen se
oli. Eikä sitä osannut ratkaista Dick Harkerkaan.
"Mutta mitäpä sillä väliä?" hän sanoi. "Epäilemättä aikasi menee perin
hauskasti vanhuksen seurassa, ja lopuksi hän antaa sinulle suuren
maksuosoituksen. Älä anna tilaisuuden luisua käsistäsi! Pidä tarkka
vaari ajasta."
Menin Hotel Ceciliin täsmälleen kello kaksitoista ja kolmekymmentä
seuraavana päivänä. Herra Mazaroff oli ilmeisesti jo etukäteen antanut
ohjeita minuun nähden, sillä heti kun olin tiedustanut häntä, kysyttiin
minulta vuorostani, olinko herra Mervyn Holt, ja vastattuani
myöntävästi opastettiin minut hänen yksityiseen, palatsimaiseen
huoneistoonsa. Oppaani, eräs vahtimestari, vei minut odotussaliin,
koputti eräälle sisempiin huoneisiin vievälle ovelle, kuiskasi nimeni
jollekin sen takana olevalle henkilölle, ilmoitti minulle, että herra
Mazaroff ei odotuttaisi minulla minuuttiakaan, ja poistui. Ja sain heti
nähdä, että herra Mazaroff oli todellakin sanansa mittainen mies, sillä
ennen kuin minuutti oli kulunut umpeen, avautui ovi jälleen, ja hän
astui esiin käsi ojossa.
Astuessani esiin silmäilin häntä tarkoin. Hän oli todella
näkemisen arvoinen, silmäänpistävä mies, jonka olisi eroittanut
ihmistungoksestakin. Arvioni mukaan hän oli kuusi jalkaa pitkä, ja
leveys oli suhteellinen pituuteen; kokonaisvaikutus oli kookkuus ja
vankkuus. Hänen ikäänsä oli vaikea arvioida: hänen ruskea tukkansa ja
partansa olivat harmaansekaiset, ja hänen silmiensä ja viiksiensä
välillä oli runsaasti uurteita ja ryppyjä; hän näytti mieheltä, joka
oli kokenut myrskyjä ja liikkunut polttavassa päivänpaahteessa ja
purevissa tuulissa. Hänestä huokui hyvänluontoisuutta, leikillisyyttä,
jopa hyväntahtoisuuttakin, mutta sitä vaikutelmaa laimensivat jonkun
verran pitkä, terävä nenä ja lähellä toisiaan olevat, pienet
silmät sekä lisäksi vasemman silmän kierous. Mutta hänen hymynsä
oli miellyttävä, samoin hänen silmiensä tuike, eikä hänen
kädenpudistuksensa ollut lainkaan muodollinen.
"Hauska tavata", virkkoi hän hieman karkeahkosti. "Minä --" Hän
keskeytti puheensa, ikäänkuin ei olisi löytänyt sanoja, opasti minut
arkihuoneeseen, josta oli juuri tullut, ja tarjosi minulle savukkeen
pöydällä olevasta laatikosta. "Suvaitsetteko lasin sherryä?" hän
jatkoi, osoittaen karahvia ja lasia. "Minun seurakseni -- aioin juuri
ottaa ryypyn -- puolisen alle."
Silloin olin jo varma siitä, että mistä hyvänsä ja millä tavoin hyvänsä
herra Mazaroff oli saanut epäenglantilaisen nimensä, niin joka
tapauksessa hän oli skotlantilainen: hänen murteestaan oli mahdoton
erehtyä. Tehtyäni tämän havainnon tuntui oloni kotoisemmalta, ja ottaen
vastaan hänen vieraanvaraisen tarjouksensa, istuuduin hänen
osoittamaansa nojatuoliin. Katsoimme toisiamme silmiin.
"Toivottavasti olette täydelleen tervehtynyt haavoistanne?" hän kysyi.
"Olen jo hyvässä kunnossa. Kiitos kysymästä!" vastasin. "Joka
tapauksessa kykenen jo kevyeen työhön."
"Sepä hauskaa." Hän nyökkäsi. "Kuten kirjeessäni mainitsin, on meillä
luullakseni hupaista, jos suostutte lähtemään tällaisen vanhan miehen
seuraan. Tarjouksia sain -- en muista tarkalleen kuinka monta --
ainakin pari, kolme sataa. Valitsin niistä puolitusinaa ja otin tarkan
selon heidän suosituksistaan -- ja päädyin teihin. Minulle kerrottiin
teistä juuri sitä, mitä toivoin -- no niin, mitä arvelette?"
"Tulen mukaanne mielihyvin", vastasin. "Toivottavasti kykenen
tyydyttämään vaatimuksenne. Arveletteko, että täytän ne?"
Hän pyöritteli lasiaan sormillaan ja naurahti.
"En halua juuri muuta kuin seuraa", hän selitti. "Olen yksinäinen mies
-- minulla ei ole tuttavia, ei sukulaisia eikä ystäviä. Olen ollut
monta vuotta poissa tästä maasta, ja nyt palattuani tekee mieleni
hiukan liikkua katselemassa seutuja. Minulla on joutilasta aikaa."
"Eikö teillä ole varmaa suunnitelmaa?" tiedustin.
"Ei muuta kuin se, että nousemme autoon ja huristamme pohjoiseen",
vastasi hän. "Pysähdymme mihin haluamme ja milloin haluamme. Pidän
vanhoista kaupungeista, kaikesta vanhasta, harmaasta ja viileästä. Olen
viettänyt kaksikymmentä vuotta kuumissa seuduissa, ja ajatellessani
vanhaa englantilaista kaupunkia herahtaa vesi suuhuni. Tahdon nähdä
vanhoja piispojen palatseja ja muuta sellaista -- raunioita -- harmaita
muureja -- vihreitä puita. Oivallattehan mielialani?"
"Pohjoinen valtamaantie on sitten kaiketi sopiva", ehdotin. "Sen
varrella on paikkoja --"
"Juuri sitä ajattelinkin!" ehätti hän keskeyttämään melkein poikamaisen
innokkaasti, siepaten sivupöydältä kokoontaitetun kartan ja levittäen
sen väliimme. "Olen tarkastellut tätä. Huntingdon, Stamford, Grantham,
Newark, York, Durham --"
"Ja suuri joukko muita hieman tien sivussa jommallakummalla puolella",
pistin minä väliin. "Tunnen sen tien ja sen ympäristöt -- hyvin
tunnenkin!"
"Sepä mainiota!" huudahti hän riemastuneesti. "Kaikki käy kuin voideltu
-- lähdemme suoraa päätä pohjoiseen. Minulla ei ole mitään erikoista
päämäärää -- saavuttuamme kauas pohjoiseen tahdon vain poiketa erääseen
paikkaan -- Marrasdalen nummelle -- pelkästään verestämään entisiä
muistoja. Mutta se on sen ajan murhe -- saamme taivaltaa kelpo matkan,
ennen kuin ehdimme niin pitkälle." Hän käänsi kartan kokoon, pisti sen
syrjään ja loi minuun omituisen arkailevan silmäyksen. "Entä ehdot?"
hän kysäisi ujostellen.
"Toivoisin, että te määräätte ne", vastasin. "Se olisi minusta
mieluisempaa."
Hän huokasi silminnähtävästi huojentuneena.
"Juuri sellaista vastausta toivoinkin", hän virkkoi koruttomasti.
"Niistä seikoista ei herrasmiesten pitäisi tinkiä. Jättäkää se minun
huolekseni -- teidän ei tarvitse katua. Olen hyvin rikas, ja varakkaat
ihmiset saavat tyydyttää pieniä oikkujaan ja mielijohteitaan, vai mitä?
No niin -- entä milloin voitte olla valmis lähtemään?"
"Milloin hyvänsä, kunhan saan pari tuntia valmistusaikaa", lupasin.
Sen kuultuaan hän hykersi käsiään. En ole koskaan nähnyt koulupojan
riemuitsevan lomastaan niin paljon kuin hän riemuitsi tästä retkestä.
"Hyvä -- perin hyvä!" kehuskeli hän. "Siispä panemmekin toimeksi heti,
Holt. Tuokaa matkakapineenne tänne tänään iltapäivällä! Lähdemme
liikkeelle kello viiden seuduissa ja ajamme verkkaisesti, kunnes
mielemme tekee pysähtyä päivälliselle -- jonkun vanhan kaupungin
vanhanaikaisessa hotellissa voinemme viettää rauhaisan illan ja
levollisen yön. Minulla on mainio Rolls-Royce-auto ja ehdottomasti
varma ohjaaja, Webster-niminen, luotettava, hyvänluontoinen järkimies,
ja matkamme sujuu kuin junassa. Tulkaa kello viisi! Sopiiko? Hyvä! Ja
nyt pistäydymme haukkaamassa hiukan puolista yhdessä."
Mazaroff ja minä kulutimme parisen tuntia syödessämme puolista ja
juodessamme sitten kahvia, poltellen sikaaria. Hän osoitti olevansa
ymmärtäväinen ja aulis isäntä, suurenmoinen keskustelija. Hänen
puhettaan kannatti kuulla. Pian minulle selvisi, että hän oli nähnyt
paljon vieraita maita ja kansoja -- kertomatta kovinkaan paljoa
itsestään ja puuhistaan hän antoi minun ymmärtää matkustaneensa
laajalti erinäisissä Aasian ja Afrikan syrjäisissä osissa. Arabia,
Persia, Intia, Burma, Somalimaa, Uganda, Rhodesia, Transvaal, Kapmaa --
kaikki ne tulivat esille hänen eloisassa puhelussaan. Ja kuta enemmän
hän haasteli, sitä varmemmaksi lujittui käsitykseni, että hän oli
syntyisin jostakin Tweedin pohjoispuolelta -- niin varmaksi, että
vihdoin uskalsin sanoa tokaista sen hänelle itselleen.
"Olette nähnyt maailmaa harvinaisen paljon", huomautin, "mutta pitäisin
teitä skotlantilaisena".
Hän naurahti, ikäänkuin huomautukseni olisi ollut hänelle mieleen.
"Niinkö? Onkin luonnollista, että olette saanut sen vaikutelman, Holt",
hän vastasi. "En kuitenkaan ole skotlantilainen. Olen rajaseudun
miehiä. Olen syntynyt Englannin puolella Tweediä, Cheviotissa. Mutta
ensimmäiset viisitoista ikävuottani vietin isoisäni maatilalla
Selkirkissä, ja se selittää sen, että arvelitte niin. Kenties
käväisemme matkallamme katsomassa vanhaa synnyinpaikkaani -- mutta
omaiseni ovat kaikki kuolleet."
Hän huoahti hieman surumielisesti muistellessaan sitä, mutta sai
seuraavalla hetkellä takaisin hyvän tuulensa ja alkoi puhella hilpeästi
matkastamme. Pian senjälkeen poistuin hänen luotaan suorittamaan
lähtövalmistuksia. Kello viisi palasin hotelliin tuoden matkatavarani,
ja neljännestuntia myöhemmin kiidimme eteenpäin upeimmassa autossa,
jossa onnetar oli koskaan sallinut minun ajaa tai jonka olin
milloinkaan saanut nähdä.
Matkamme alkuvaiheiden yksityiskohtainen selostaminen on tarpeeton.
Noudatimme Mazaroffin suunnitelmaa, sikäli kuin mielemme teki, ja
pysähdyimme milloin ja mihin halusimme. Häntä oli vaikea saada
lähtemään sellaisista kaupungeista kuin Stamfordista ja Granthamista --
Yorkissa hän ensin päällisin puolin katseltuaan tätä vanhaa kaupunkia
ilmoitti aikovansa viipyä ehkä viikon; vietimme siellä kymmenen päivää.
Tällä vaelluksemme keskeytysajalla sain ensi näytteen hänen
itämaalaista muistuttavasta anteliaisuudestaan. Saapuessaan eräänä
päivänä aamiaiselle hän tapasi minut aukomassa useita kirjeitä ja pikku
kääröjä. Kun hän tiedusti, mistä postini harvinainen runsaus johtui,
kerroin hänelle, että oli syntymäpäiväni. Siihen hän ei virkkanut
mitään, huomautti vain piloillaan täydelleen unohtaneensa, että
hänelläkin oli syntymäpäivä. Mutta kun illalla istuuduin
päivällispöytään ja levitin ruokaliinani, löysin siihen piilotetun
uudenuutukaisen, viidensadan punnan suuruisen Englannin pankin setelin,
ja kun vilkaistuani siihen katsoin pöydän ylitse häntä silmiin,
punehtui hän kuten poika, joka on yllätetty vallattomasta kujeesta.
"Herra Mazaroff!" huudahdin. "Anteliaisuutenne on liian
ruhtinaallinen!"
Hän vilkaisi ympärilleen huolestuneena, ikäänkuin olisi pelännyt
tarjoilijoiden kuulevan.
"Soso! Hiljempaa, nuori mies!" hän jupisi. "Siitä ei kannata puhua!
Pistäkää se pussiinne älkääkä enää hiiskuko siitä mitään -- ansaitsette
varmasti paljon enemmän kuin tuollaisen lappusen!"
Tiesin hänen tarkoituksensa. Koko pohjoiseen suunnatun matkamme ajalla
hän väsymättömästi haastatteli minua sodasta ja omasta osuudestani
siellä. Oli hyödytöntä väittää, että olin unohtanut jotakin; hän tahtoi
kuulla kaikki. Tavallisesti hän innostui määrättömästi; hänen silmänsä
säihkyivät, ja kädet olivat liikkeessä. Voittoisat tapahtumat
riemastuttivat häntä sanomattomasti, kun taas tappiot puolestaan
lamauttivat häntä yhtä voimakkaasti; erikoisen jännittävissä kohdissa
hän joskus huudahteli äänekkäästi. Ja kaikkia mukana olleita
nuorukaisia hän ihaili tavalla, joka lähenteli todellista sankarien
palvontaa.
"Suurenmoisia poikia, erinomaisia!" hän saattoi mutista. "Oi, jospa
olisin ollut kolmekymmentä vuotta nuorempi!"
Sopeuduimme loistavasti yhteen -- hän oli mainio, isällisen veljellinen
toveri. Kuukauden kuluttua olimme eroittamattomat. Olimme silloin
joutuneet Englannin pohjoisosien viileään lokakuiseen ilmastoon,
Northumberlandin etelärajoille. Tarkastettuaan karttaansa hän antoi
ohjaajalle määräyksen oikaista suoraan poikki maan luoteista kohti
Hexhamin ja Warkin kautta niiden takana oleville jylhille maisemille;
päämääränämme oli Marrasdalen nummella sijaitseva paikka, mikä karttaan
oli merkitty Lehtokurpan majataloksi.