_Alfred de Musset_
Oli kaupungissa, jok' ylitse muiden
on tunnettu kaupungiks elosteluiden,
missä pahe on halvin ja hedelmällisin,
millä synnin tiellä on kokemus pisin,
se on Pariisissa -- hurjin mies
oli Jacques Rolla. Joka paikan ties
hän missä juotiin ja pelattiin
ja lamppujen valossa valvottiin.
Ei itse hän ohjannut kulkuaan,
vaan himot; kuin paimen, jok' unissaan
näkee veen ohi rantojen vierivän,
näin näki hän päivien kierivän.
Oli ruumiinsa himojen asunto vain
ne hänessä raastoi, repivät
kuin pedot tai miekkain mittelijät,
taas joskus ne laulahti riehahtain
kuin lintuset, lempeä tulvillansa.
Rollan isä kasvatti aikoinansa
pojan suureksi herraks ja perijäks,
mut ennenkuin itse hän täältä läks,
oli kuluttanut hän varansa niin,
että poika sai tyytyä rippeisiin.
Niin yhdeksäntoista täytettyään
ja omaksi herraksi tultuansa
ei tiennyt, ei tainnut hän mitäkään.
Ja kaiken lisäksi, korskeuttansa
ylenkatsoi hän toimia käskettävän.
Niin oleili päivästä päivään hän.
Hymy korskea karehti huulillaan
ja hän herraks jäi kaikilta tavoiltaan.
Tiehaarassa Herkules seisoen
hän muinoin retkensä suuntaa pohti.
Pahe ojensi kätensä häntäkin kohti.
Hyveen kauniimmaks keksi ja valitsi sen.
Mut aikamme ehdi ei arkailemahan,
sille kaunis ei hyve, ei pahekaan.
On vuossadat valtavat kulkeissaan
tiet johtanut yhteen hyvän ja pahan.
Rolla teki samoin kuin isänsäkin.
Jos tulet sa suureen kaupunkihin,
lokaviemärit, muurit ja hautuumaan
näet ensin. Ken seuraan astunut on,
hän tehdä saa saman havainnon,
Siellä neitsyys kulkee hunnussaan,
mutta rappio loistaa kaikkia vastaan
ja synti on siellä julkinen.
Mies mieheks sen arvaa ainoastaan
ken puhtaan miekkansa teräksen,
min sai hän jaloon taistohon,
lokavirroissa ryvettänyt on.
Jacques Rolla oli henkevä, loistava, vapaa
ja hän halveksi syvästi joukon tapaa,
joka kaikki lyö samalla leimallaan.
Oli onnekas hän tai onneton,
hän ylpeyttä palveli jumalanaan.
Pani rahansa kolmeen hän kukkarohon
ja kolme vuotta vaiheikasta
kuin ei kukaan Aadamin perillinen
kävi tietoisna tietään hän kulkien,
ylenkatsoen kansaa ja kuningasta.
Niin naamiohuveissa elämän
ypöyksin ja ylväänä vaelsi hän.
Ja kuin Alkibiades mantteliaan,
niin laahasi velttoa korskeuttaan
hän linnasta katu-ojihin.
Pian tiesivät sen jo kaikkikin:
oli mentyä vuoden kolmannen
myös mennyt kolikko viimeinen.
Ja sen jälkeen, niin kuultiin sanottavan,
oli kypsä hän toiseen maailmahan.
Rolla oli vilpitön mieleltään
ja hyvä kuin hymyily onnetarten.
Hän ei tahtonut uskoa köyhyyttään,
ei ollut hän luotu arkea varten.
Ja elämänpäivänsä mitatuinkin
niin lyhyeksi kuin yö kesäisin.
Aron villi juoksija janoinen
se jälkeen päivien kuivuuden
sadevettä vuottaa, juodakseen
sitä lehviltä paahteen polttamilta.
Mutta kaikki silmänkantamilta
on kuihtunut, nääntynyt hiljalleen.
Vain luolassansa karjahtaa
joku uninen leijona. Vavahtaa
aron hevonen, hiekkaan painuvat
sen sieraimet verta vuotavat
ja erämaan santa janoinen
sen vaalenneen juo hurmehen.
Se suistuu, sen silmät raukeaa,
ja erämaan lapsen erämaa
se hautaa hiekkaan pehmeähän.
Aron villi juoksija tiennyt ei,
että missä karavaanitiet ne vei,
aron halki, niin niitä seuraten hän
olis päässyt Bagdadin talleihin,
missä heinää on kasoin tuoksuvin
ja kaivoja syviä, missä
ei pohjaa näkyvissä.
Jos Jumala meidät luodessaan
teki kaikki samasta savesta maan:
niin toisille jotain antanehet
lie lisäks auringon sätehet,
lie niille, joill' ainoa omistus,
sana ainoa on vain: vapaus!
Tuo luntako on vai marmoria,
johon säteitä sinen hohtavia
yölamppu himmeä heittelee?
Lumi valkeamp' on, kivi tummempaa.
Se on nukkuva lapsi. Hän hymyilee,
hänen rintansa hiljaa huo'ahtaa
niin lempeästi kuin huokailee
veden kalvo, kun leyhkäissä läntisen,
se paljailla käsivarsillaan
vesikukkia tuutii helmassaan
ja vastaa suuteloon kukkien.
Se on nukkuva lapsi vuoteessaan,
nelitoistavuotias, melkein nainen.
Häness' on vielä kaikki umpussaan.
Pien' enkeli, lähellä valvovainen,
ei tiedä, veljekskö tytön hän luotu
vai lemmityn osako hänelle suotu.
Tytön pitkät hiukset on valtoinansa
ja ristiä kaulanauhassansa
hän puristaa kuin todistaen,
hän että on nukkunut rukoillen.
Hän nukkuu. Oi nähkää! Mi puhtaus
hänen otsallansa, mi kauneus!
Hänen viattomuutensa alaston
sekin taivahisen kainoa on.
Hänen suloaan yö vain korottaa.
Niin on kuin vavahtais pimeyskin,
kun nukkujan ruumista koskettaa
se mustan viittansa liepehin.
Niin pyhäks ei kirkon hartaus,
oi neitsyt, mieltä voi virittää
kuin huulies pienin huokaus.
Ylt'ympäri huonetta silmäilkää:
kuvaa ristiinnaulitun, kirjoja, kukkia,
ja pyhätössä neitsyen
te puoleen ja toiseen katsoen
vain etsitte Margareetan rukkia.
Ei mitään niin puhdasta päällä maan
kuin viaton lapsi on nukkuissaan.
Ja rakkaus nuoren tyttösen
niin on kuin hartaus taivainen.
Hänen vierellänsä varmaankin
voit kuulla sa siipiä seraafin.
Ken on nainen, oi tyttö, jos äitis ei hän,
jonka näämme sun vierelläs viipyvän?
Hän kellon kulkua seurailee.
Ketä keskellä yön hän vuottelee?
Jos hän äitis on, varmaan hän isälles
avaa oves ja uutimet vuotehes.
Mut isäs jo ammoin kuolema vei,
ketä siis nuo pullot tarkoittavat
ja kynttilät pöydällä palavat?
Ken tuleekin, rakastajas hän ei.
Se uni, jok' kulmillas värehtii
kuin päivä on puhtaan hohtavainen.
Mut tuo viitta vettä valuvainen
kenen on se? Ah, varmaan sun, Marie.
Ovat kosteat hiukses, merkkejä on
sun kasvoillas tuulen polttelon.
Yön myrskyssä miss, olet ollutkaan?
Tuo nainen ei äitisi, varmaankaan.
Mut hiljaa! Ovea raotetaan.
Ne on naisia, hiukset hajallaan.
On toiset vain puoleks pukimissa,
he kuumina hiipivät käytävissä.
Joku kantaa lamppua -- näkyy vain
oven raosta jäljet orgiain.
Joku kaatunut pullo valossa kiiltää.
Yön halki karkea nauru viiltää.
Lie harhanäky tuo hirmuinen,
lie hullua petosta silmien.
Kaikk' on hiljaa, on vaipunut lepohon.
Tuo nainen hän sentään äitisi on,
sinä neitsytvuoteessa uinailet
ja tän' yönä kadulla ollut et.
Mut ken siellä? Ken lyö ovehen?
Kenen askeleet yöss' ovat kajahtaneet?
Joku tulee kynttilää kantaen.
Sinä, laiha Rolla? Mitä täällä sa teet?
-- -- -- -- -- -- -- -- --
Jacques katseli tyttöä nukkuvata,
joka lepäsi suuressa vuoteessaan.
Jotain pelottavaa, kauheata
hän tunsi vasten tahtoaan.
Marie oli kallis. Maksanut
oli hänestä viime kolikkonsa,
sen tiesivät ystävät. Langennut
jo oli arpa kohtalonsa:
oli luvannut, että huominen
hänt' ei näkisi joukossa elävien.
Niin olivat vuotensa kierineet,
oli kolme vuotta nautinnoissa.
Kuin uni ne olivat vierineet,
kuin lentävät linnut ne poiss' oli, pois'.
Ja kuoleman-yönsä, yön viimeisen,
jonka rikoksentekijä katumuksessa
mykin huulin, hartaassa rukouksessa
liki Jumalaansa viettää -- sen
Rolla oli tullut viettämään
tytön luo, joka myönyt häpeään
oli itsensä, ja nukkuissaan
häntä vuotti kuin ruumis arkussaan.
Oi ikuinen Kaos tunnoton!
Voi häntä ken lapsuuden häpäissyt on!
Tuhatkerroin eikö parempaa
ois kuoleman kourin kuristaa
tuo valkea kaula ja kaunoiset
nuo runnella kasvojen piirtehet,
jotka kantaa kauneutta pinnallaan
ja helvetin myrkkyä pohjassaan?
Hänet taivaan ihme luoda taisi!
Tuo kukka min hedelmän kantaiskaan,
jos kypsyä saisi se suvessaan!
Mikä liekki taivaalle loimuaisi,
tuo tuli jos puhtaana säilyä saisi!
Oi köyhyys, sull' osa on parittajan.
Olet häpeähän heittänyt
sinä lapsen, jonka vihkinyt
ois Kreikka templihin Dianan.
Oi katso häntä, hän lukenut
on ennen untaan rukouksen.
Sinä köyhyys, sinä kuiskannut
olet äidille tämän lapsosen:
»Sinun lapsesi kauneuttaan tuhlaa,
sinä ansaita voit hänen viehkeydestään.»
Hänet pesit sa varten synnin juhlaa
kuin hautaa varten vainaja pestään.
Kun synnin hän tiellä on kulkenut,
hänen vierellään olet vaeltanut.
Ken tietää miks olis ollut hän luotu,
jos leipää hälle ois kylliksi suotu?
Tuo otsa on jalo syntymästä,
tuo iho ei tiedä häpeästä.
Hänen vaistonsa viel' ovat unessaan,
hän on pieni kaima Neitsyen,
himo kullan ei tielle kurjuuden
ole häntä vietellyt, puute vaan.
Rahan kaiken, min häpeä antoi,
sen äidillensä hän kantoi.
Te maailmannaiset, te sääli ette
tätä lasta, te leikitte, iloitsette,
te näette vain oman maailmanne
ja tyttäriänne vartioitte
ja kätkette oman rakastajanne.
Te lemmitte kauniisti, unelmoitte.
Niin ainakin sanotte. Milloinkaan
hätä teille ei valjuja kasvojaan
ole näyttänyt, hän, joka suudelman
voi vaihtaa leipäpalahan.
Oi vuossata! tottako lienee tuo,
ajat entiset ettei parempia.
Meren aavaa kohti vain aikojen vuo
siis on kantanut ruumiita lahoavia.
Ne on liukuneet syliin iäisyyden.
Mut vanha maa, joka pinnallaan
on nähnyt häpeän ihmisyyden
on tyynnä jatkanut kulkuaan
ylt'ympäri isämme, auringon,
jota kiertämään se luotu on. --
Siis herää jo kaunis tyttönen
ja viini lasissa kuohukoon!
On aika jo väistyä uudinten!
Tämän kauniin yön ma ostanut oon.
Ei koskaan kärsimys Kristuksen
ole ollut tään iloni vertainen.
Niin eläköön liekkuma rakastavain
ja polttelo kuumain suudelmain,
ilon enkeli olkoon seuranamme,
kun yössä me maljamme kohotamme.
Me juomme viinille, liekkumalle
ja elämälle ja kuolemalle,
me juomme, me laulamme vapautta
ja yötä ja viiniä, kauneutta!
Kun Rolla näki päivän nousevan
takaa kattojen, luokse ikkunan
hän astui ja katsoi miettien
yli katujen aamuun herääväin.
Työvankkurit kulkivat rämistäin.
Mutta takana pilvien uudinten
nous aamu niin hehkuvan punainen.
Ohi kulki joukko laulavia,
he lauloivat vanhaa romanssia.
Miten koskea laulu lapsuuden
surun aikana voikaan sydämehen!
Saa mielen se kummasti kaipaamaan,
pään riutuen rinnalle painumaan.
Sinä tyhjyyden henki, huokasitko?
Sinä muiston enkeli, valititko?
Oi vanha laulu, kuin nostatkaan
kevätlempemme päivät haudastaan!
Kukat entismuistojen tekevät terää,
koko lapsuutemme sinussa herää.
Rolla loi Mariehin katsellen,
oli nukahtanut jo tyttönen.
Niin pakeni kumpikin kohtaloaan,
unen helmaan laps, mies kuolemaan.
* * *
Te lentävät pääskyset ylhäällä tuolla,
miks täytyy, ah miksi mun täytyy kuolla:
Maan murheista nousisin kauas pois,
jos lintujen siivet minulla ois.
Maan, taivaan mahdit, sanokaa,
mitä uusi päivä tarkoittaa.
Kedot vihreät, ulapat merien,
mitä tunnette, aamujen nousevan
kun näette aina uusien?
Oi maa, sinä auringon morsian,
mitä tuolla sun lintusi laulavat,
miks rakkaudesta ne kertovat,
ah, mulle, joll' eessä on kuolema vain!
Oi, rakkaus tuo sana kohtalokkain
Rollan tuli alati mielehen.
Mikä mahti hänelle kuiskasi sen,
kun kuolema vuotti jo vierellänsä?
Mikä kuiskas sen hälle, ken päiviänsä
oli tuhlannut halvimpahan hintaan,
niin hälle, ken uhmaten kunniansa
oli pannut rakkauden halveksimaan,
ja kuin soturi vanhoja arpiansa,
oli uhalla näyttänyt sydäntään,
jost' ei versonut kukkanen yksikään?
Mikä kuiskas sen hälle, ken vieraan lailla
oli kotia, rakastettua vailla
ja kuin tuulessa kuivien lehtien
soi lentää päivien, vuosien?
* * *
Oi Rolla, olet omilla raunioillasi
ja verille jalkasi haavoitat
ja viime hekkuman juodessasi
sinä tyhjyyttä syliisi puristat.
Yö mustan siipensä levittää
ja peittää hehkut auringon,
ja kun iäisyys sinut yllättää,
on rakkaus sulle tuntematon.
* * *
Jacques katseli tyttöä nukkuvata.
Jotain ihmeen tuttua, suruisata
tytön piirteistä vavisten luki hän.
Tuo nainen leimaama häpeän,
niin oli kuin sisar läheinen
samaan suruun luotu ja kuolemaan.
Hän eikö huokaissut nukkuissaan
saman painon alla yhteisen?
* * *
Ja aivan hiljaa vuoteeseen
hän vaipui tyttösen vierehen.
Niin liki he toistaan lepäsivät
että hengityksensä yhtyivät.
Marie avas silmänsä sävähtäin:
»Miten kummallista ma unta näin!
Kuin hautuumaa oli huoneheni
ja kolme miestä ohitseni
kuin ruumisarkkua kantaen
kävi lumessa keskellä hautojen.
Ja kun arkku äkkiä avautui,
niin teidän ma arkusta nousevan näin,
mua kohti kätenne ojentui
ja te lausuitte, kääntyen minuun päin:
'Mitä teet sinä siinä, mun paikallain?'
Ja ma näin että olinkin haudassain.»
»Ah», vastas Rolla, »unes, rakkahin,
jos kaunis ei, tosi kuitenkin.
Tämä päivä ei viel' ole laskenut,
kun itseni olen ma surmannut.»
Loi tyttö katseen peilihin,
Rollan näki kalpean takanaan.
Lumivalkeaks kävi hän itsekin:
»Mitä tänään te mielessä kannattekaan?»
»Mikä on mun? Sitten eilisen
minä kolikkoakaan omista en.
Tulin sinulle hyvästit sanomaan
ja nyt olen valmis ma kuolohon.»
»Te pelannut ootte?» »En, varani vaan
on lopussa.» -- Niinkuin liikkumaton
kivipatsas tyttö jäi makaamaan.
»Kaikk' on mennyt? Teill' eikö vanhempia
ja ystäviä ja tuttavia?
Miks kuolla, miks kuolla te aiottekin?»
Ja suruisna vuoteen laitaa kohti
hän kääntyi, ja lausua jotakin
hän tahtoi ja tahtoi, mut vaivoin tohti.
Pojan päähän tarttui hän suudellen:
»Jotain pyytäisin sulta ma mielelläin.
Minä rahaa itse omista en,
sen äitini vie. Mut itselläin
tämä kaulakoru on kultainen.
Ota se, myö, lähde pelaamaan.»
Rolla hän vastasi hymyllä vaan.
Ja hän tyhjensi pienen pullosen.
Tytön kaulakorun hän suudelmin peitti.
Ja kun havahtui tyttö jällehen,
Rollan oli elämä jättänyt.
Pyhäss' suudelmassa hän henkensä heitti.
Oli kumpikin hetkisen lempinyt.