Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1924.
I
Tämä tapahtuu kesällä 1917, aikana, jolloin kesäiset päivät ovat
kuumimmillaan. Se on kaikin puolin merkillistä aikaa. Jumalan aurinko
paistaa niinkuin aina ennenkin ja ihmiset askaroivat toimissaan kasvot
hikisinä. Monet heistä ovat suunnattomasti rikastuneet, toisten olot
käyneet niukemmiksi, ja he ovat tyytymättömiä ja napisevat. Mutta
ilmassa on jotakin enteellistä, ikäänkuin jotakin ennen tapahtumatonta
ja kuulumatonta odotettaisiin.
Näihin aikoihin elää myöskin Sarkan Liinu ihaninta aikaansa. Ennen
hänellä ei juuri ollut aikaa mihinkään ihanuuksiin ja tuskinpa niitä
edes paljon ajattelemaan ja kuvittelemaankaan, mutta nyt sekin aika
oli tullut. Että elämä sittenkin oli tällaista! Elämä ja siihen
kieltämättömästi kuuluva rakkaus!
Liinu tiskaa astioita auringonpaisteisessa keittiössä, missä kärpäset
surisevat ja ruuanlemu täyttää ilman, ja ajattelee rakkauden asioita.
Tuossa nurkassa on hänen sänkynsä, tuossa edessä on pesusoikko, ja
kastrulleja kimmeltelee seinillä, mutta lasit ja porsliinit hänen on
vietävä ruokasalin kaappiin, senkkiin, mikä se nyt on. Ja se onkin
viimeinen tiskaus tälle päivälle, sillä iltalaivassa herra lähtee
maalle. Ja kahdeksalta alkavat palokunnalla tanssit.
Tanssit, niin juuri. Tansseista ei Liinu juuri ole ennen välittänyt,
eikä hän paljon osaa tanssia nytkään, mutta keväällä hän on niissä
ruvennut käymään. Aikaisemmin niissä eivät tavalliset tytöt mainettaan
menettämättä käyneet, mutta nyt ne käyvät työväentalolla ja
palokunnalla ja maneesissa ja missä vaan sattui. Sillä eihän nyt ollut
greekkiläistä, ei roomalaista eikä juutalaista, vaan vihamiehet olivat
tulleet veljiksi ja vapauttajiksi, ja pian kai yleinen maailmanrauhakin
tulisi. Niin Liinu oli kuullut puhuttavan.
Olihan työkansankin asema parantunut. Liinu huomasi sen omasta
asemastaan. Palkka ei vielä sanottavasti ollut noussut, mutta vapaata
aikaa oli jo paljon enemmän. Mutta niitä juttuja ei Liinu enemmältä
ajatellut, sillä hän oli luotu tekemään työtä ja teki mielellään. Hänen
ajatuksensa pysyi vain rakkaudessa.
Tästä tunteesta, olipa se minkälaatuista tahansa, hänellä ei, niinkuin
paljosta muustakaan, ollut suuria aavistuksia. Isästään hän ei
muistanut muuta kuin että se oli sänkinen ja parkitulle nahalle haiseva
työmies, jonka polvella hän kerran oli istunut. Muuta hän ei hänestä
muistanut eikä äidistään sitäkään.
Mutta sen hän muisti, miten hän aivan kuin oli herännyt Harjun
suurilukuisessa perheessä, joka hänen aikanaan oli kasvamistaan
kasvanut, ja hoidellut pienempiänsä, jotka eivät olleet hänen veljiään
eivätkä sisariaan. Jos hän sen toisinaan oli sattunut unohtamaan,
oli häntä siitä kouraantuntuvalla tavalla muistutettu. Kun hän
sitten viisitoistavuotiaana sai käskyn mennä itse ansaitsemaan
elatuksensa, oli se harmaa ja hyhmäinen marraskuun päivä onttoudestaan
ja surullisuudestaan huolimatta tuntunut hänestä jonkunlaiselta
vapautuksen päivältä. Siitä oli nyt viidettä vuotta, ja sinä aikana
hänellä ei ollut ollut aikaa perehtyä rakkausasioiden puoleen
eikä toiseen. Herrasväet rakastivat lapsiaan, herrat ja rouvat
kenties myöskin joskus toisiaan, ja tytöt olivat joskus jutelleet
rakkaudesta ja sille nauraa kikatelleetkin. Liinulle ne olivat jääneet
ulkopuolisiksi asioiksi.
* * * * *
Hänen sulhasensa nimi oli Nikolai. Sillä oli sama nimi kuin
keisarillakin, joka keväällä oli pantu viralta pois, silloin kun
kansalle oli koittanut vapaus. On surullista, että keisaritkin,
joita niin oli kunnioitettu ja pelätty, pannaan viralta, ja viedään
linnaankin, mutta jos ne kerran ovat eläneet huonosti, niin minkäs
sille voi. Kun kansa nyt kerran oli noussut. Muuta nousua ei Liinu
tosin ollut nähnyt kuin hirmuista meteliä ja ilonpitoa kaduilla, mutta
hän uskoi, mitä toiset sanoivat, että ne olivat nämä Venäjän pojat,
jotka olivat kukistaneet sortovallan ja sen mukana myöskin keisarin.
Siihen asti hän oli sotamiehiä pelännyt, mutta siitä asti hän rupesi
katselemaan heitä hiljaisella kunnioituksella. Eikä hän siitä asti
myöskään uskonut, mitä herrasväki sanoi, että ryssää — niinkuin he
sanoivat — piti pelätä ja kavahtaa, että piti juosta pakoon, jos joku
yritti lähestyä. Hän näki, etteivät muut heitä pelänneet, ja tunsi,
ettei myöskään hänen ollut pakko sitä tehdä. Ja sitten hän alkoi käydä
tansseissa. Sen nimi oli nyt siis Nikolai. Liinu on jo vähitellen
saanut astiansa kuivatuksi ja keittiön järjestykseen ja hänelle jää
enemmän aikaa tämän Nikolain miettimiseen. Ei hän paljoa ymmärrä
siitä, mitä se puhuu, mutta hänellä on sykähdyttävä tietoisuus siitä,
että se on rakasta ja hyvää. Se on suudellut häntä ja ottanut häntä
vyötäröistä. Ei Liinu ole koskaan ennen sellaista kokenut. Se oli ollut
niinkuin pahaa ja hyvää samalla kertaa, mutta niin paljon enemmän
hyvää, että se kokonaan peitti pahan. Enää hän ei pahaa oikeastaan
muistanutkaan.
Mutta keittiöön hän ei sitä ollut laskenut. Kuuluivat muut laskeneen,
muttei hän herrasväen takia eikä sisäkönkään, joka hänkin oli maalla.
"Liinu muistaa nyt sitten sulkea ovet tarkasti illalla."
"Kyllä."
"Ja jos Liinu menee ulos, niin ei pidä viipyä kovin myöhään. Minähän en
pidä siitä."
Liinu kuulee sanat kuin unessa ja näkee herran kävelevän
keittiönportaita alas. Hän on näkevinään puoleksi tuiman, puoleksi
kysyvän silmäinluonnin, mutta se häipyy hänen mielestään samalla kertaa
kuin herran vartalokin portti-aukosta. Sitten hän käy katsomassa, onko
paraatiovi lukittuna, ja alkaa laittaa itseään kuntoon.
Mutta juuri kun hän on hajoittamassa tukkaansa iskee häneen
ajatus, miksi herra nyt meni keittiön läpi eikä katuoven kautta
kuten tavallisesti. Hän menee uudelleen katsomaan, onko oven avain
sisäpuolella, ja huomaa asian niin olevan. Hän on kokonaan rauhoittunut
kun hän palaa jatkamaan keskeytynyttä pukeutumistaan.