Maaliskuun päivät olivat kulumassa.
Odotettiin rintamalta etenemisviestejä. Niitä ei vain kuulunut.
Odottaminen kävi jo tuskalliseksi. Jonkun pikkukaupungin tai kauppalan
valloituksesta tuli tietoja, jotka kohta peruutettiin. Tuli taas
uudestaan ja aprikoitiin, olikohan nyt uutisessa perää. Mitä oikein
vitkasteltiin? Kutsunnat oli pidetty ja uusia miehiä lähetetty
rintamille. Miks'ei jo ratkaisu tapahtunut?
Huhut kulkivat punaisten levittäminä satapäisinä hirviöinä. Kuka uskoi,
kuka ei. Olihan uskovaakin. Ja ne, jotka uskoivat, pelkäsivät jo
punaisten tuloa.
Huhu mateli pitkin kyliä. Ryssiä on tuotu kymmenin tuhansin ja
semmoisia tykkejä, että kun jymäyttää niin kokonainen rykmentti on
hajalla. Engelsmanni on idästäpäin tulossa ja ruotsalaiset pohjoisesta.
Kuuluu olevan ruotsalaisiakin kymmenentuhatta. Eikö liene jo Tornio ja
Oulu valloitettu takaisin. Kuuluvat niitä piirittävän parhaillaan. Oli
muuan pohjalainen sanonut tälle Toisentalon Aukustille, joka on tullut
lomalle, että »jo tuli nyt piruja, kun ruottalainen lähti, häviö tuli
Mannerheimille».
Oli täällä Tampereen puolilta joku poika kirjoittanut ihmeitä. Ei kuulu
olevan leipääkään lahtareilla kuin joskus. Olivat sitten punaiset
yhtenä päivänä päättäneet, että annetaan poloisille leipää. Lastattiin
vaunu täyteen jauhoja ja leipiä, pantiin veturi takaperin työntämään ja
_survaistiin_ valkoisten puolelle. Olivat silloin upseerit sanoneet,
että ei ne punikit näemmä roistoja olekaan.
Kaatuneita kuuluu olevan rintaman tällä puolella kaikki kirkonkylien
makasiinit täynnä. Eivät näet ehdi hautoja niin paljon kaivaa. Oli
käynyt se Koljosen leski poikaansa etsimässä, niin oli nähnyt sen
kauheuden. Oli avattu makasiinin ovi ja käsketty etsimään. Mitenkä
siitä omansa löysi, kun ruumiita oli pinossa lattiasta kattoon ja jalat
vain näkyvissä. Käytävä vain välissä, jossa oli ollut hyytynyttä verta
niin paksulta, ettei iljennyt astua.
Puhuvat sitten muka, että saksalainen on tullut auttamaan. Tämäkin
Mäenpään ukko kuuluu kehuvan, että kyllä se pääpaikat puhdistaa.
Niinkuin ei olisi Saksan Vilikolla muuta tekemistä kuin tänne kynsiään
pistää.
Keskustelukin saattoi viritä.
— Ja pahapa sinne on saksalaisen tulla Suomen rannikolle. Miinat on
pistetty joka paikkaan.
— Joo. Miinat on pistetty ja semmoiset, että penikulmittain särkee
niitä eteen sattuu, kun räjähtää.
— Tulkoonpas pahalainen!
— Tulkoonpas vain, niin kyllä näkee, mistä lähdetään! Vai Saksa
mukamas... ymmym...
Piti ihan nauraa sille valheelle.
— Mutta onhan niitten lahtarien jollakin itseään lohdutettava.
— Onpa on. Tulivat lähteneeksi syyhyttä saunaan. Taitaa olla jo housut
varina.
— Joo.
* * * * *
Mäenpään isäntä liikkui askareissaan entistä ripeämmin, apunaan vanha
Tuomas ja muuan mökin poikanen, jonka isä oli vankina. Heinät oli jo
ajettu kotiin ja kesäpuita viimeisteltiin.
Emäntä ei jaksanut enää liikkua taloustoimissa koko päivää niin kuin
ennen. Jännitys ja odotus vei voimat hyvin vähäisiksi. Kamarin sänkyyn
täytyi vähänväliä heittäytyä lepäämään. Kirjeitäkin tuli pojilta ani
harvoin. Saattoivat olla sairainakin siellä, mutta eivät hennoneet
äidille ilmoittaa. Olivatpa jo saattaneet kaatuakin. Melkein joka hetki
sai odottaa, milloin siitä sana tuotaisiin.
Lauri oli jo toipunut ja kotonaan käymättä lähtenyt rintamalle.
Lähtiessään oli kyllä kirjoittanut pitkän kirjeen äidilleen ja
kehoittanut vain odottamaan ja sanonut taas olevansa hyvissä voimissa.
Jos enää entiselleen on tullut, kun sillä tavoin on reposteltu. Saattaa
uusi kuula mennä niin, että sille paikalleen jää.
Ja siitä, että Tuomas jää, oli hän melkein varma. Uni, jonka hän näki,
ennusti sitä. Tuomas oli tullut kotiin ja makasi penkillä valkoisissa.
Hän meni läheltä katsomaan ja näki Tuomaan olevan kääriliinoihin
kiedottuna. Kasvot olivat kuin palttina, ja nenästä valui verta.
Sitä unta muistaessa tuntui niin pahalta, että täytyi vain kävellä
yhtämittaa. Miten Laurinkin käynee, mutta Tuomaan kasvoja hän ei näe
enää elävinä.