Helmikuun alkupäivät olivat ohi vierimässä. Ilmat olivat harvinaisen
leutoja, päivä paistoi kuin maaliskuussa, ja vesi tipahteli räystäiltä.
Illansuussa hanki koveni, ja lapset luulivat jo kevään tulleen. Kelkat
haettiin kätköistä esiin, ja mäkirinteillä helisi hilpeänä lasten
ilonpito.
Talojen pelloilla ja metsä vainioilla olivat työt täydessä käynnissä.
Mutta se tapa, jolla nyt töitä suoritettiin, oli omituista ja
entisyydestä poikkeavaa.
Talojen isännät ja pojat liehuivat synkkäkatseisina, aivan kuin
koettaen karkoittaa pahoja ajatuksia. Rengit ja päivätyöläiset
seisoskelivat ryhmissä ja kiihkeästi neuvottelivat. Mitä? Sitä he
eivät vielä tienneet oikein itsekään, talon omat miehet sitä vähemmin.
Jotakin suurta piti tapahtua, ja ehkä jo piankin. Odotettiin kuin
ukkosen ilmaa kesällä helteisenä päivänä, vaikka ei vielä pilviäkään
näy, mutta muuten painostaa.
Ja nytkin painosti.
Mäenpään isäntä oli ollut murahaudalla kuormia luomassa ja palasi
sieltä nyt päivälliselle. Rengit ja verotyöläiset olivat jo menneet
aikaisemmin pihaan hevosineen ja rekineen. Olivat laulaneet kuin
uhitellen mennessään internatsionaleaan ja äänekkäästi naureksineet.
Puheista ei saanut selvää, mutta niissäkin oli uhitteleva sävy. Äsken
työssä ollessaan ja palatessaan tyhjien rekien kanssa murakuopalle
vaihtoivat he keskenään merkitseviä silmänluonteja ja suupielissä
karehti pirullinen hymy.
Mäenpään isäntä, Juho, käveli raskaasti viljelyksien läpi kiemurtelevaa
tietä lapio olallaan. Jalat tuntuivat kovin raskailta. Tällaista oli
jatkunut jo monta päivää. Kukaan ei tiennyt mitä tästä oikein seuraisi.
Tilanne oli koko maassa uhkaava, ja varsinkin liikeseudut kuohuivat.
Mutta täällä sydänmaan loukossa hän oli omineen luullut saavansa olla
rauhassa. Oli koettanut olla aina ja nyt varsinkin ystävällisissä
väleissä työmiestensä kanssa, mutta viime päivien kokemukset
osoittivat, että se ei hyödyttänyt mitään. Uhkamieli näytti kasvavan,
ja työnteko oli melkein kokonaan mennyttä. Jos siitä huomautti, niin
sai vihasta välähtävät silmäykset ja pistopuheet osakseen. Täytyi
viimeiseltä vain tyytyä katsomaan ja odottamaan mitä seuraisi.
Posti-illat varsinkin olivat Juholle olleet kaikkein tukalimpia.
Rengit ja päivätyöläiset repäisivät lehtikimpusta »Työmiehen» ja
»Raatajan voiman» ja alkoivat äänekkäästi saarnata perheen lukurauhasta
välittämättä. Jos joku perheen jäsenistä pyyteli hiljaa lukemaan, sai
tavallisesti töykeän vastauksen.
— Hyvää se tekee teillekin, kuunnelkaa vain...
Juho tavallisesti hiipi sanomalehtensä kanssa kamariinsa, jossa
emäntäkin näkyi tutkivan omaa lehteään. Mutta väliseinä ja ovi eivät
estäneet kuulemasta, mitä pirtissä puhuttiin ja saarnattiin.
Ja nämä ilta-istunnot olivat viimeisinä posti-iltoina jatkuneet
myöhään yöhön. Työmiesten joukossa oli muutamia sellaisiakin, jotka
eivät ennustaneet hyvää nykyisestä asiain menosta ja sosialistilehtien
kirjoituksista, ja heidän kanssaan syntyi aina kiistaa. Välistä se
paisui suuriääniseksi meluksi.
Ja kun tuli tieto ensimäisistä kapinaliikkeistä, alkoivat salaiset
neuvottelut nurkkajuurissa, työmailla, työväentaloilla ja joka
paikassa. Töistä ei tullut enää mitään. Mieliala näytti vain kiihtyvän
hetki hetkeltä.
Sellainen päivä oli ollut tänäänkin? Oli jo lausuttu Juholle raakuuksia
ja uhkauksiakin. Ne olivat vielä heikosti peitettyjä, mutta tarkoitus
oli selvä. Eikä näyttänyt olevan pelastuksen toivoa mistään päin. Sillä
Juhokin saattoi hyvin arvata, että kapina tulisi yleiseksi. Kenenkään
henki ei voisi olla turvattu, omaisuudesta puhumattakaan. Siltä varalta
oli kyllä joku kuukausi sitten perustettu tällekin paikkakunnalle salaa
suojeluskunta, mutta mitä sekään voisi, kun ei saatu aseita. Eivät edes
omaa henkeään voisi säilyttää. Paikkakunnan punaiset olivat saaneet jo
tietää suojeluskunnan perustamisesta ja salaa uhkailleet, että kunhan
saadaan aseita, niin näytetään »lahtareille».
Nepä ne saivatkin aseita. Huhuiltiin jo, että oman pitäjän
kirkonkyläänkin olisi tuotu aseita ja kätketty ne työväentalolle.
Heillä kuului olevan käsipommejakin...
Tien käänteessä Juho tapasi Hakamaan isännän. Tervehdykset vaihdettiin,
mutta ei niin reippaasti kuin ennen. Alakuloiselta näytti Hakamaankin
isäntä. Rinnakkain siinä kävelivät hetkisen ääneti.
— Outoihin aikoihin tässä mekin vielä elettiin, virkkoi Hakamaan Mikko.
— Veljessotaan valmistellaan molemmin puolin. Ei näytä olevan enää
mitään muutakaan keinoa jäljellä.
— Eipä näytä... Jos omien punaisten kanssa saisikin vielä jotenkuten
sovinnon aikaan, niin ryssät jäävät. Niitä he eivät suostu pois
laskemaan, vielä vähemmin täältä ajamaan... Ja ne on saatava maasta
pois. Ne saastuttavat muuten kohta kaikki koti nurkat.
— Millä ne ajetaan, kun ei ole aseita, hymähti Mikko. — Suojeluskuntia
on perustettu, mutta ei ole hankittu ajoissa aseita. Kyllä ryssät
sen sijaan aseistavat punaiset kiireestä kantapäähän. Tässä sitä
nyt ollaan, valmiina ryöstettäviksi ja murhattaviksi. On oltu liian
kärkkäitä uskomaan viimeiseen asti, että punaiset eivät kehtaa omia
kansalaisiaan vastaan nousta taistelemaan. Nyt se nähdään, että
kehtaavat.
Tultiin jo Mäenpään pihaan. Isäntä pyysi naapuriaan istumaan, mutta
tämä sanoi vain menevänsä nyt kotiin. Lupasi tulla toiste juttelemaan.
— Tulisit vaikka tänä iltana, pyyteli Juho. — Nykyiset puhteet ovat
liian pitkiä, eikä tarvitsisi kuunnella aina niiden saarnaamista.
— Kieltäisit saarnaamasta.
— Ei uskalla.
— ... olla isäntä omassa talossaan!
— Ei omassaankaan. Kyllä kai heillä on jo nuorat punottu meidänkin pään
varalle. Riistäjiä ollaan ja lahtareita.
— Mh... pr... kyllähän ne nyt räyhäävät, mutta kuinkahan pitkältä...
— Mikäpä sen tietää. Vieläkö elänee isäin henkeä yhtään nykypolvessa.
— Saatpahan nähdä, virkkoi Hakamaan isäntä mennessään.
»Sillä on vielä varma usko oikean voittoon tallella, minulta se jo
alkaa loppua», mietti Juho pirttiin astuessaan.
Talonväki oli päivällispöydässä. Ei puhuttu mitään isännän astuessa
pöydän päähän. Mutta heti tämän jälkeen aloitettiin kuin yhteisestä
sopimuksesta.
— Tänään se tulee taas postikin, sanoi yksi.
— Nähdään mitä ne siellä suuressa maailmassa puuhaavat.
— Lakkoja ja verilöylyjä ne kai siellä järjestävät, virkkoi Tuomas,
talon vanhin poika kylmästi.
— Kaipa ne lahtarit jo ruokkivat nälkäisiä lyijyllä, virkkoi eräs
päiväläinen kuohahtaen.
Mieliala päivällispöydässä tuntui kiihtyvän. Kuin vihan vimmassa
purtiin leipää, ja tuopit kolahtelivat pöytään kuin uhitellen.
— Mutta valmistutaan sitä toiseltakin puolelta, virkkoi joku
verotyöläinen ääni vapisten.
— Kyllä se nyt työläisten sorto loppuu.
— Kun sinäkin kehtaat! kuohahti Tuomas. — Kuka sinuakin on sortanut.
Puutteet eivät sinua ainakaan käske punaisten mukana laulamaan.
— Niin, mutta minun velvollisuuteni on tukea työläistovereita, joiden
luokkaan minä kuulun.
— Ehkäpä lähdet punakaartiinkin, sinkosi talon nuorempi poika, Lauri.
— Mitäpä se sitten sinua liikuttaa. Lahtariksi en ainakaan rupea.
Sattuisin siinä puuhassa vielä nahkani menettämään.
— Jaa. Se on kohta lahtareilla tiukka paikka, puuttui toinen
leveilemään.
— Sisu se oli jo lähtenyt Saksanniemenkin lahtareilta. Pampulla olivat
pehmitelleet hyvänpäiväisiksi.
— Kyllä ne matruusit pehmittää, on ne semmoisia poikia...
— Joo. Kyllä ne sisun ottaa...
— Kehtaattekin puoltaa ryssiä, jyrähti isäntä nousten pöydän päästä. —
Häpeäisitte!
— Ihminen se on ryssäkin.
— Ja jos ne työläisten kimppuun kävisivät, niin kyllä sitten isäntäkin
jo kiittäisi.
— Pitäkää vain ryssäin kanssa yhteyttä, kivahti Tuomas. — Veljeilkää
minkä jaksatte ja antakaa naistennekin veljeillä. Pian se lysti loppuu!
Kiistaa jatkui. Oli muutamia työmiehiä, vankempaa polvea, jotka
asettuivat vastustamaan toisia. Ja nämäpä kinasivatkin vielä
suuriäänisesti keskenään.
Ilta oli jo hämärtynyt ja lamput sytytettiin, ensin pirtissä ja
hetkistä myöhemmin toisissa huoneissa. Posti tuli ja heitti kirjeet ja
sanomalehdet pöydälle.
»Työmies» lennähti veromiesten käsiin. Isäntä tapaili myöskin lehteään,
mutta ei sitä löytänyt. Olisiko joku sen ottanut? Ei näkynyt kellään.
Juhon kasvot värähtivät. Joko se nyt alkaa?
Joku miehistä huomasi isännän hämmästyksen ja purevasti virkkoi:
— Taisi jäädä porvarilehdet tulematta.
Juho meni kamariinsa. Tuomas ja Lauri olivat heittäytyneet piippujaan
polttelemaan tuvan sänkyyn.
Joku miehistä luki »Työmiehestä» Työväen pääneuvoston
vallankumousjulistusta ja kehoitusta punakaarteille olemaan joka
hetki valmiina. Viipurissa oli jo taistelu alkanut. Senaatin
vangitsemismääräys oli annettu, ja kaikki oli reilassa.
Tuomas puraisi huultaan ja meni sisähuoneisiin. Lauri oli mennyt isänsä
huoneeseen ja virkkoi:
— Nyt se siis alkaa.
— Siltä se näyttää.
Juhon ääni värähteli hieman. Mikä hetki hyvänsä tässä saattoi olla
viimeinen. Tuomas ja Lauri kuuluivat suojeluskuntaan ja olivat tietysti
velvollisia menemään sinne, missä ensiksi tarvittiin. Talo jäi hänen
varaansa. Kukapa takaa, eikö punaiset täälläkin ryhdy ryöstämään ja
polttamaan.
Lauri oli mennyt Tuomaan kamariin. Sinne oli ulko-ovesta pistäytynyt
naapuritalon poika, Hakalan Timo.
— Mitä kuuluu? kysäisi Lauri.
Timo osoitti pöydälle, jossa oli paperilappu. Lauri otti sen käteensä.
_»Tänä yönä kello 1 valmiina ennemmin määrätyssä paikassa. Kolmen
päiväneväs mukaan.»_
Timo otti lapun ja kätki poveensa.
— Nyt se siis alkaa.
— Nyt se alkaa, ja meillä on jo aseitakin, kuiskasi Timo.
— Mitä?
— Oman Mikko-sepän tekemiä tikareita. Pojat ovat ommelleet jo tupetkin
niihin. Ehkä saadaan muutamia kiväärejäkin.
— Onko haulikot otettu mukaan? kysyi Tuomas.
— On, virkkoi Timo ja riensi ulos.
— Siellä tavataan.
— Siellä.
Pojat menivät Juhon kamariin. Siellä oli naapurin Mikko
neuvottelemassa, pitäisikö poikia lähteä kyytimään hevosella.
— Kun saisi hevoset valjaisiin niin, etteivät punaiset huomaisi.
— Huomatkoot. Nyt sitä mennään.
— Mutta aamulla saattavat jo lähteä rankaisuretkille, kun tietävät.
— Tietäväthän ne sen kumminkin. Joka talossa on jo aamiaispöydässä
miestä ja kahta vähemmän.
— Voidaan sitä mennä suksillakin.
— Kai se niin on parasta.
— Ja älkää te täällä hätäilkö, varoitteli Tuomas. — Kotinurkkia varten
järjestetään seisova joukko.
— Mukaan minäkin lähtisin, jos en olisi näin vanha, virkkoi Mikko.
— Tarvitaan niitä miehiä täälläkin. Meillä täällä voi olla työtä
parhaiksi kotinurkkia säilytellessä, arveli Juho.
Naapurin isäntä toivotti hyvää yötä ja painui ulos. Pojat jäivät
vielä hetkiseksi isänsä kanssa puhelemaan. Puhuttiin talon yhteisistä
asioista siltä varalta, että matkalle-lähtijöistä sattuisi joku jäämään
tai vanha isä kotinurkilla kaatumaan. Pelko ei tuntunut erikoisesti
ketään vaivaavan. Pojista vain tuntui, niinkuin painostava tunne olisi
jo jotakuinkin lauennut. Pääsihän nyt toimimaan. Toimintaa odotellessa
oli aika tuntunut pitkältä.
Emäntä laitteli evästä reppuihin hiljaa päivitellen sitä, että oli
tällaisiin aikoihin eletty. Sodasta oli tähän asti vain puhuttu, nyt
se syttyi omilla kotinurkilla. Mutta eihän tällaistakaan jaksanut enää
kestää. Parasta kai oli, että miehet lähtivät selvitystä tekemään.
Kunpa vain terveinä palaisivat!
Kello löi pirtissä rämisten kaksitoista. Pojat sitoivat reput selkäänsä
ja hyvästelivät. Äidin kasvoille vierähtivät kirkkaat pisarat. Muuta ei
voinut puhua kuin Jumalan siunausta toivotella ja pyytää pian takaisin
tulemaan.
— Seisokaa miehinä viimeiseen asti maanne ja kotinne puolesta, virkkoi
Juho kättä lyöden pojilleen.— Lyökää ryssiä niinkuin isät ennen löivät.
Säästäkää mikäli mahdollista omia kansalaisia, varsinkin niitä, jotka
on pakotettu mukaan lähtemään. Syylliset saakoot armotta rangaistuksen.
— Pian kai sitä nähdään, virkkoi Lauri helpottaakseen eron tunnelmaa.
Yö oli leuto ja tähdet tuikkivat tummasta korkeudesta. Sukset
luistivat, ja matkaa joudutti paisuttava innostus yhteisestä asiasta.
Sinä yönä valmistauduttiin lähtöön joka talossa. Samana yönä peitettiin
kirkonkylän työväentalon ikkunat, ettei valoja näkyisi kylään;
harjoitettiin punakaartia ja jaettiin aseita.