Kertomus koskee nuorenlaista miestä, jonka elämän tehtävä oli saavuttaa
parrallensa pituutta siihen määrään, ettei likitienoilla kukaan
kykenisi hänen kanssaan siinä suhteessa kilpailemaan. Varovaisella ja
huolellisella hoidolla oli hän tässä harrastuksessaan päässyt jotenkin
pitkälle -- eli toisin sanoen, parta oli päässyt jotenkin pitkäksi.
Mustanruskeana ja ylpeän tuuheana ulottui se aina liivien alareunaan.
Sanomattakin arvaa, mitä semmoinen parta vaikutti seudun tyttöjen
keskuudessa. Pikimusta kissannahka säkenöi, kun sitä pimeässä sivelee,
mutta Matti Juntusen parta synnytti sähköä tyttöväen povissa, iski
salamoita heidän sydämiinsä. Miten suloista olisi morsiamena kätkeä
nenänipukkansa ja mehevät "huulosensa" tuon parran pehmoisiin
laineihin! Kuinka ihanaa sitte vaimona haudata kätensä ja kyntensä sen
parran tuuheuteen ja tehdä siinä hävitystyötä, joka oikein murtaisi
miehen sydäntä!
Niin ajattelivat tytöt, mutta Matti ajatteli vaan sitä, kuinka saisi
partansa vielä pitemmäksi.
Oli pakkas-aamu syystalvella, kierän jään aikana. Matti oli aikonut
ravita itseänsä matikoilla, ja päästäkseen sen aikomuksensa perille,
oli hän pannut rysän rantaselle. Viisaammin hän olisi tehnyt, jos olisi
pannut niitä useamman, mutta hänellä ei ollut muuta kuin yksi. Eikä se
asianhaara vaikuta mitään tämän kertomuksen juoksuun. Toista olisi, jos
hän olisi itse mennyt rysään, sillä siinä tapauksessa ei hän olisi
voinut tulla kokemaan rysäänsä.
Nyt hän tuli sitä tarkastamaan. Vaikka matikka ei ole mikään ihana kala
nähdä, on se kuitenkin hyvä syödä ja vielä parempi antamaan lientä.
Siitä syystä olisi Matti mielellään halunnut löytää rysästään jonkun
mustan vorrukan tai useampiakin. Mutta jään läpi ei ollut oikein hyvä
nähdä, oliko siellä mitään, vai ei. Vähän häämötti siltä kuin olisi
siellä jotain ollut.
Paremmin nähdäkseen löi Matti reiän jäähän rysänsä etupuolelle. Sitte
hän laskeusi vatsalleen ja koetti tästä reiästä katsoa, oliko rysässä
mitään longertelevaa esinettä. Hänen himonsa esinettä. Kauan hän siinä
katsoi ja tarkasteli, eikä sittekään tahtonut oikein selville päästä.
Välistä näytti siltä kuin olisi siellä joku matikan votkale ollut,
mutta tarkemmin katsottua muuttui se mustaksi puuksi tai veden
liottamaksi havuksi.
Mutta paha henki, joka ei koskaan lepää, tahtoi häiritä tätä matikan
pyyntiä. Hänellä olikin siihen hyvä tilaisuus. Jää oli siksi ohutta,
että se Matin alla hiukan painui, ja reiästä valui vettä hiljakseen
jäälle. Matti palavassa pyynti-innossaan ei huomannut sitä, ennenkuin
alapuoli ruumiista tuntui kostealta. Matti katsoi sentähden olevan
syytä nousta ylös ja keksiä joku toinen keino rysän tarkastamiseksi.
Mutta ylös nouseminen ei ottanutkaan oikein sujuakseen. Oli näet siksi
pakkanen, että Matin uljas parta oli jäätynyt reiästä pulppuavaan
veteen. Sen Matti tunsi leuassaan, kun yritti nousta. Nähdä hän ei sitä
voinut, sillä hän ei saanut päätänsä muuhun suuntaan kuin rysään päin,
johonka asemaan se oli jäätynyt.
Epätoivon vihlaus kävi Matin sydämen lävitse. Pitikö hänen näin
nuorella ijällään kuoleman, ja näin kunniattomalla tavalla? Jos hän
edes olisi lähtenyt Turkin sotaan ja siellä kaatunut, niin semmoinen
kuolema olisi tuottanut kunniaa. Tahi jos hän olisi hukkunut huonoon
jäähän, pelaistaissaan kaunista neitoa, niin häntä olisi moni sydän
surkutellut. Mutta kuolla tähän rysänsä ääreen, antaa henkensä muutaman
matikan edestä -- se ei ollut kunniakasta.
Jos tuossa rysässä olisi ollut matikoita ja jos ne olisivat nähneet
Matin tuskan, niin nauramatta ne eivät olisi olleet -- nauramatta sille
vahingolle, joka uhkasi niellä heidän vainoojansa.
Mutta harvoin joutuu ihminen semmoiseen pulaan, ettei häh siitä jollain
keinolla pääse. Ja vielä harvemmin kohtaa kuolema ihmistä siinä
muodossa kuin Matti sen nyt luuli lähestyvän.
Äkkiä juohtui ajatus Matin mieleen. Hän otti puukkonsa, jolla hän
ennenkin oli pienistä vaaroista selviytynyt, ja surumielin, epäillen
teki hän poikkileikkauksen parrastaan. Jään pintaa myöten hän sen
viilsi poikki. Siihen jäi Matin uhkea parta, jäähän kiini, odottamaan
tulevaa kevättä.
"Henki on kuitenkin kalliimpi kuin parta", tuumaili Matti noustessaan.
* * * * *
"Mikä Matilta on parran vienyt?" kysyivät kotona.
"Leikkasin pois vastuksista."
Itseään lohdutti hän sillä ajatuksella, että "kasvaahan se uudestaan,
vaikka ei sen kasvaminen ole ihmisen omassa vallassa."