Oli kerran mies maan päällä, kaukana vuorten, laaksojen ja järvien
takana. Hänellä oli tapana kirjoittaa kerran vuodessa suureen kirjaan
kaikkien niiden nimet, jotka sillä seudulla asuivat.
Kun kuningas tämän kuuli, arveli hän, että miehen kirjoista voi olla
valtakunnalle hyötyä, ja alkoi maksaa hänelle palkkaa. Silloin
sanottiin, että hänellä oli virka. Ja koska hän ennestään oli mies,
tuli hänestä "virkamies."
Palkan maksamisesta oli se seuraus, että hänestä muutamien vuosien
kuluessa tuli herra. Ja koska hänessä ennestään oli henki, sanottiin
häntä nyt "henkiherraksi."
Mutta palkan maksamisesta oli toinenkin seuraus. Kaikissa muissakin
paikoissa rupesi aina joku mies samalla tavalla panemaan ihmisten nimiä
kirjaan, ja kuninkaalta meni paljo rahaa heidän palkoikseen. Sentähden
täytyi kuninkaan ruveta alamaisiltaan kantamaan rahaa sijaan, ettei
tulisi konkurssia, ja että hän ja hänen virkamiehensä pysyisivät
hengissä. Siitä syystä sanottiin sitä rahaa "henkirahaksi." Sitä
kannettiin miehiltä 2 markkaa ja naisilta 1 markka. Yhteen aikaan, kun
ihmisillä yleensä oli huono käsitys toisistaan ja korkea ajatus
koirista, säädettiin kaupungin koirista maksettavaksi henkirahaa 6
markkaa ja maalla asuvista 2 markkaa, yhtä paljon molemmilta
sukupuolilta.
* * * * *
Oli Härkämäen kylässä talo, jossa asui isäntä Aapeli, hänen kaksi
täysikasvuista poikaansa, Joel ja Jojakim sekä iso musta kartanokoira
nimeltä Jeppe, ynnä tarpeellinen määrä naisväkeä talouden toimissa.
Mutta pojilla ei ollut emäntiä. Sensijaan oli Jeppe heidän
lemmikkinään, sillä se ei laskenut syrjäisiä taloon päivällä eikä
yöllä, ja piti varsinkin kesäaikana talon aittaa silmällä. Eikä ollut
vielä yhdessäkään tappelussa jäänyt "miestä huonommaksi." Kun
koiraverosta alkoi huhuja liikkua, uhkasi ukko Aapeli ottaa Jepeltä
hengen, sillä hän ei ollut sen hurskaan Aapelin luontoa, sen joka sai
surmansa Kainin kädestä.
"Tapettavahan se on!" vastasivat pojat yhdestä suusta. Mutta kuitenkin
päättivät molemmat veljet itsekseen tehdä kaikki, mitä suinkin voivat,
Jepen pelastamiseksi.
Eräänä päivänä katosi talosta Joel. Hän tuli kotiin iltasella, oli
vihainen ja ähki kuin olisi saanut selkäänsä, mutta ei kuitenkaan
virkkanut kenellekään mitään. Se ei ollutkaan harvinaista, että Joel
sai takkiinsa, sillä hän oli hintelä mies, vaan pahasisuinen. Ei
lähtenyt koskaan pakoon eikä pyytänyt armoa, mutta kun hän ei kyennyt
pitämään puoliaan, oli seuraus semmoisesta käytöksestä hyvin arvattava.
Nyt oli hän käynyt henkiherran luona. Se oli rotevanlainen mies ja
hyvin pikainen.
"Miste sine on?"
"Olenpahan vaan tuolta selän takaa."
"Mike selen taka?"
"Härkämäestähän minä olen."
"Numero?"
"Viistoista on numero."
"Asia?"
"Olisi se meidän Jeppe pantava verolle."
"Mike Jeppe?"
"Se musta, jos henkipuukhollari on sattunut näkemään."
"Ei mine on sattunu neke. Trenki Jeppe? -- Sukunime?"
"Renkikö -- ei se ole renki."
"No, piikako se pärkkele olla? -- Sukunime?"
"Eihän sillä tietenkään ole sukunimeä."
"Isen nime sitte?"
"Sen pappilan Niilo-vainaan pentujahan se on."
"Penttuja? -- Kuinka sine haastele sinu esimeehe kans?"
Henkiherran seinällä oli aina ase, notkeanlainen piiska jolla hän usein
opetti lainkuuliaisuutta ja sopivia tapoja kihlakunnan talonpojille.
Nyt sai hän yhden niitä nautintorikkaita hetkiä, että tämä ase pääsi
viralliseen käyntiin. Pari kertaa se huiskahti läpi ilman ja lankesi
Joelin uppiniskaiseen selkään. Mutta henkiherra tahtoi nauttia enemmän,
tahtoi vielä kiduttaa uhriansa kysymyksillä ja sitte sopivassa
tilaisuudessa jatkaa miehen pehmittämistä. Joel ei tapansa mukaan
ryhtynyt mihinkään varokeinoihin, ei mennyt pakoon eikä koettanut tehdä
vastarintaa.
"Mite sine nyt sano?"
"Kiitos kysymästä! Enpähän mitään."
"Vai ei mitten? Sine teke jekku sinu esimeehe kans!"
Taas pari huimausta.
"Enhän minä mitä jekkua tee. Jos herra henkipuukhollari vaan panisi
kirjaan sen meidän Jepen, niin tässä olisi 2 markkaa."
"2 marka! No kuittengin se ole trenki, ja sine sanno se olla piika."
"Enhän minä ole sanonut."
"Sine valehtele veelä."
Taas vonkui piiska.
"Koirahan se on, meidän musta Jeppe", huusi Joel vihdoinkin hädissään.
"Sine koira, iso koira! Paneko mine sinut kirjan vai kirjottako mine
sinu selkä peel?"
Sitte soitteli henkiherra vielä hetken Joelin selkää ja ajoi hänet sitä
tehden ulos. Koska henkiherra näin osoitti olevansa haluton jatkamaan
keskustelua, päätti Joelkin jättää asian tällä kertaa sikseen.
"Minä menen huomenna kyntämään", ajatteli hän. "Silloin otan ajaakseni
vanhan Ruskon, jota ei kolmeen vuoteen ole tallista liikutettu. Se on
äärettömän laiska, mutta tunnen että käsivarteni vaatii harjoitusta."
Hän leikkasi metsästä soveliaan vesan ja alkoi sillä hutkia pensaita
tiepuolissa.
"Noin, noin se henkiherra minua löi -- ja noin lyön minä huomenna
ruunaa. Noin, noin..."
Hän puri hammasta, löi kiukkuisesti ja silpoi pahanpäiväisesti nuoria
puun taimia. Mutta hänen lyödessään tuntui selässä omituinen jomotus,
ja kun hän takakäteen sitä koetteli, oli siellä alankoja ja
harjanteita, joita siellä ei aina ollut, vaan joita hän oli ennenkin
poikkeustapauksissa huomannut.
"Semmoinen se on huomenna ruunankin selkä!" -- Tämä ainoa ajatus toi
edes hiukan lohdutusta Joelin synkkään mieleen. Jos hän olisi edes
voinut voittaa Jojakimin, ja kostaa pahan mielensä hänelle! Mutta siinä
oli poika, joka säilytti ihonsa. Ihan syntyiltään tappelija, vahva ja
roteva, ja luonto tulinen kuin mustalaisen. Jojakim oli tullut isäänsä,
mutta Joel äitiinsä.
Näissä mietteissään tuli Joel kotiin. Siellä ei hän syönyt eikä juonut
eikä puhunut yhtään sanaa, vaan meni maata. Koetti niin paljon kuin
mahdollista maata kylellään.
Aamulla ei hän enää ollut niin tyytymätön kohtaloonsa kuin eilen. Ruuna
jäi sittekin talliin, ja päivällisaikana Jojakim jo sai veljensä
puhelemaan.
"Missä sinä eilen kävit?"
"Kävinpähän vaan."
Jojakimin veri kuohahti. Aina kun Joel sanoi "kävinpähän vaan", oli hän
käynyt Lehmäniemessä. Siellä oli kaksi tytärtä, joista Härkämäen pojat
katsoivat velvollisuudekseen valita emännän itselleen. Se sopi kaikin
puolin äärettömän hyvin. Vanhukset olivat myöten, eikä kukaan ollut
vastaan. Mutta yksi kohta vähän kangerti tässä asiassa. Tyttöjä kyllä
oli kaksi -- vaan kysymys oli siitä, tokko kumpanenkaan olisi huolinut
siitä toisesta. Ainakin Jojakimin mielestä oli se huonotekoinen, se
vanhempi, ja kaikkein mielestä se oli toissilmä. Tämä on ymmärrettävä
niin, että hänellä kyllä oli kaksi silmää, mutta ainoastaan vasen oli
käytettävässä kunnossa. Oikeassa ei näkynyt keskellä mitään semmoista
mustempaa kuin muiden ihmisten silmissä, vaan kaikki oli yhdennäköistä
vaalahtavaa, kuin jos olisi pannut munankuoren sinne silmäkulman alle.
Sentähden istui hän aina niin, että oikea silmä oli nurkkaan päin, ja
yleensä piti huivia päässään enemmän kuin ilmanlaadun vuoksi oli
tarpeellista.
Nuoremmasta taas ei riittänyt molemmille. Tosin ei tästä asiasta ollut
veljesten kesken koskaan pidetty tarkkaa neuvottelua. Mutta Jojakim
pahoin pelkäsi, että Joelin maku, eli toisin sanoen sydän, oli valinnut
saman kuin hänkin. Jojakim oli monasti ajatellut asiaa puhtaan oikeuden
kannalta: vanhempi veli ja vanhempi sisar olivat luodut toisiansa
varten, ja taas nuorempi nuoremmalle. Rippikoulussa oli hän kuullut
kerrottavan hurskaasta Jaakopista, joka joutui pahaan pulaan, kun
hänelle työnnettiin kaksi sisarusta. Ennen olisi Jojakim kuitenkin
ollut hänen sijassaan, sillä Jaakopille ei tullut muuta vahinkoa, kuin
että menetti aikaa, sillä lopulta sai hän periä molempain tyttärien
osan. Mutta tässä oli vaikeampi tapaus ratkaistavana.
Itse asiassa se ei Jojakimia suuresti surettanut, vaikka Joel oli
tuolla käynytkin, sillä hän tunsi etevyytensä tarpeeksi hyvin. Hänestä
oli aina tuntunut siltä kuin olisivat tyttö-ihmiset olleet halukkaita
hiukan tekemään pilkkaa Joelista. Ja siinä he Jojakimin mielestä eivät
suuresti erehtyneetkään. Mutta se pisti hänen vihakseen, että Joel
siellä, niinkuin hän luuli, kyönitti yksinään arkipäivinäkin ja tahtoi
häneltä aina salata nuo retkensä.
Sitäpaitsi oli toiselta puolen vähän syytä pelkoonkin. Joel oli
vanhempi, hänestä tulisi siis Härkämäen isäntä, kun isä kuolee. Vielä
pidettiin häntä tyynemmän ja tasaisemman luontoisena kuin Jojakimia.
Jos ne tytöt hyvinkin ottavat tuommoisia asioita lukuun?...
Jojakim mietti tätä ja katsoi velvollisuudekseen syötyä lähteä
vuorostaan hänkin Lehmäniemeen -- jos ei muun vuoksi, niin Joelin
kiusaksi.
Hän teki juuri niin, kuin oli ajatellutkin: meni Lehmäniemeen, istui
penkille siellä ja katseli, piippua poltellen, talon tyttäriä. Nuorempi
puuhaili tuvassa, keitti kahvia, ja Jojakim oli näkevinään, että hän
katseli häntä jokseenkin hellillä silmäyksillä. Vanhempi kävi myös
tuvassa ehtimiseen, kulki huivi päässä läpi tuvan ja koetti aina
asettaa matkansa niin, että vasen silmä selvästi näkyi Jojakimille.
Mutta näin keskellä päivää kiireellisten kesätöiden aikana ei
puheleminen eikä muu leikinlyönti oikein tahtonut sujua.
Jojakimia alkoi haukottaa. Hän täytteli ja tyhjenteli myötäänsä
piippuaan, mutta pohjatupakat jäivät useimmiten polttamatta.
Lopulta hän kuitenkin kyllästyi tähän turhaan haaveksimiseen eli
"noljotukseen", jota sanaa hän itse olisi käyttänyt. Kun tuli semmoinen
loma, ettei tuvassa ollut asiaankuulumattomia henkilöitä, vaan
ainoastaan hän ja talon nuorempi tytär kahden kesken, otti hän lakin
kouraansa ja kysyi:
"Mitä sinä Anna oikein minusta arvelet?"
"Pitäisikö sinusta mitä arvella?"
"Elä viisastele, sano vaan minkälainen mies minä olen?"
"Etkö tuota itse paraiten tienne."
"Elä sinä mahtaile, kuule! Luuletko sinä, ettei muualla ole tyttöjä?"
"Mitä sinä sitte täällä teet?"
"Ei nyt kiistellä, Anna! Mutta etköhän saisi minusta semmoista miestä
itsellesi kuin jostakusta toisestakin?"
"Kestä toisesta?"
"Vaikkapa Joelista!"
"Saisi niitä kotivävyjä muitakin."
"Eipä minunlaistani!"
"Mokomatakin viholaispensasta!"
"Vai viholaispensasta! Eläpäs mitään. Mikäs sinä sitte ole? --
Ampiaispesä!"
"Sinä sitä olet ampiaispesä, ja mustalainen, päätappelija oikein!"
"Kyllä minä sinut vielä kengitän!"
Mutta kosinta jäi kesken, sillä samassa pistäytyi äiti tupaan. Ennen
lähtöään ennätti Jojakim kuitenkin vaihtaa Annan kanssa vielä muutamia
haukkumasanoja, joka vaan todisti heidän likeistä väliään. Sillä
samalla vaihdettiin myös silmäniskuja, jotka puhuivat aivan toista
kieltä.
Tultuaan eteiseen huomasi Jojakim konttorin oven olevan raollaan, ja
raosta jotakin mustaa. Tarkemmin katsottuaan huomasi hän sen olevan
makkaran. Ja makkaran toisessa päässä hän arvasi olevan Marin, talon
vanhemman tyttären. Makkara oli luonnollisesti aijottu hänelle
lahjaksi. Mutta Jojakimin rehellinen sydän ei suostunut sitä
vastaanottamaan ihan kahden kesken. Samalla tarjoutui hänelle hyvä
tilaisuus tehdä kiusaa molemmille tyttärille. Hän painoi konttorin oven
kiini, että makkara litistyi rakoon, väänsi pyörän oven taakse ja
vilkutti sitte Annaa tuvasta eteiseen. Hänen nähtensä leikkasi Jojakim
tyytyväisenä mukaansa sen osan makkaraa, joka oli oven ulkopuolella,
pani sen taskuunsa ja meni mitään sanomatta pois.
Mutta kun Anna avasi konttorin oven ja näki siellä sekä jäännöksen
makkarasta että Marin, oli hän vähällä syttyä elävältä palamaan. Syytä
hänellä olikin ryhtyä Marin kanssa kiivaaseen keskusteluun, sillä Mari
oli salaa kuunnellut hänen ja Jojakimin puheita; konttori oli näet
tuvan seinää vasten. Sitäpaitsi oli Mari koettanut lahjoilla viekotella
puoleensa Jojakimin sydäntä. Turhaan selitti Mari, ettei hän ollut
ikipäivinä ajatellutkaan Jojakimia, vaan oli aikonut hänen mukanaan
lähettää lahjan Joelille. Anna ei sitä uskonut, sillä vihastuneet
naiset eivät usko koskaan mitään.
* * * * *
Jojakim asteli hyvillä mielin tietään sangen reippaasti. Päästyään
maantielle, juohtui hänelle mieleen, että nyt sopisi hyvin käydä yksin
tein henkikirjurin luona tuumaamassa siitä Jepen verottamisesta. Matka
sinne ei ollut pitkä, ja nyt olivat kerran semmoiset vaatteet yllä.
Hän meni siis sinne.
Ulko-ovi oli kiini, mutta Jojakim näki siinä riippuvan nauhan ja alkoi
siitä vetää. Sisäpuolella helisi kello. Piika tuli aukasemaan.
"Onko henkiherra kotona?"
"On, mutta se makaa."
"Menkää herättämään, taikka minä menen."
"Elkää Jumalan tähden! Herra on ruokalevollaan."
"Olkoon vaikka millä, mutta noustava sen nyt on."
Jojakim alkoi kiskoa nauhasta, niin että kello oli vähällä haleta.
Piika kyllä voivotteli ja siunaili mokomaa "mustalaista", mutta huoliko
tämä siitä.
Viimein tuli henkiherra kamaristaan unisena ja pörröisenä, väljä
yönuttu yllä.
"Mike jeeveli se olla?"
"Jojakim minä olen. Päivää vaan, vaikka yötäpä se on tainnut henkiherra
pitää."
"Vaitti lurjus! Miks sine tulla, kun mine maka?"
"Milloinkas Te ette maka? Onko nyt mikä makuun aika?"
"Tules tenne!"
"Kuulen minä tännekin asti."
Henkiherra oli jo hakenut notkean piiskansa. Mutta tarkemmin
katsottuaan Jojakimin rotevaa vartaloa ja pelkäämätöntä ryhtiä, jäi hän
hetkeksi arvelemaan. Se hetki tosin oli hyvin lyhyt, vaan Jojakim
ennätti kuitenkin sillä välin kysyä:
"Kärpäsiäkö se henkiherra nyt rupee ajelemaan?"
Samassa halkesi ilma, ja piiskan siima vilahti. Jojakim vältti
kuitenkin iskun, tarttui sukkelasti piiskan siimaan ja kääri sen
kätensä ympärille. Henkiherra ei kuitenkaan hevillä heittänyt piiskan
vartta kädestään, vaan otti toiseen käteensä eteisessä olevan kalossin
ja alkoi sillä takoa Jojakimia. Tämä taas ei kiireessä löytänyt sen
mukavampaa asetta kuin makkaran pätkän taskustaan, ja sillä hän
puolestaan suki henkiherran suupuolta.
"Syöpikö henkiherra Lehmäniemen makkaraa?" kysyi hän aina lomaan.
Jonkun aikaa siinä ponnisteltua alkoi henkiherra väsyä, ja hänen täytyi
ruveta kyselemään Jojakimin asiaa. Taistelu silloin taukosi hetkeksi.
Mutta kumpikaan ei uskaltanut luopua aseestaan.
Siinä asennossa he sitten juttelivat.
Mutta kuultuaan, että Jojakim oli Härkämäestä numerolta viistoista ja
alkoi puhua Jeppe-nimisestä mustasta koirasta, ponnisteli henkiherra
viimeisetkin voimansa ja sai äkillisellä tempauksella piiskan varren
heltiämään siimasta, joka jäi Jojakimin käteen. Tulisella nopeudella
käytti hän hyväkseen vastustajansa hämmästystä, sillä Jojakim ei
osannut aavistaakaan niin raivoisaa hyökkäystä. Henkiherra sai hänet
oven taakse, lukitsi oven eikä sitä enää avannut, vaikka Jojakim kuinka
olisi kelloa helistänyt.
Ei auttanut muu kuin lähteä pois, saamatta asiaa toimeen.
Painoi se miehen mieltä näin lähteä, kuin kulkukoiran, joka ajetaan
talosta ulos. Mitä sanoisi isä, joka oli hänestä niin paljon toivonut,
ja mitä laulaisi Joel, jos saisi tämän tietää? Kun ei hän edes
muistanut sitä lyödä korvalle!
Piiskan siima oli hänellä vielä kätensä ympäri käärittynä. Voiton
merkkihän se oli tavallaan, mutta huononlaisen voiton. Ulos ovesta oli
joutunut mies... Ja se kirveli sydäntä kuin suolavesi haavaa.
Kotiin tullessa oli Jojakim melkein yhtä harvapuheinen kuin Joel kerran
ennen. Kysymykseen: "Missä sinä kävit?" vastasi hän: "Kävinpähän vaan."
Ja siitä Joel heti päätti hänen käyneen Lehmäniemessä.
Vierekkäin maatessaan huomasi Joel Jojakimin pureksivan jotain.
"Mitä sinä syöt?"
"Maista!"
Se oli makkaraa.
"Sieltäkö se on?"
"Sieltä."
"Vähäpä oli!"
"Minä sitä jo ennätin muillakin syöttää."
Joel olisi mielellään ottanut asiasta tarkempia tietoja, mutta ei
viitsinyt ruveta kyselemään. Sitte he nukkuivat.
* * * * *
Kun he aamulla päivän vaietessa heräsivät, ei isää näkynyt missään.
Pojat häntä haikailivat, mutta hän oli kadonnut, ja pyhävaatteet hänen
mukanaan. Varmaankin oli isäntä mennyt kirkolle.
Niin olikin. Ukko oli ruvennut arvelemaan sitä Jepen kohtaa, että se
oli kuitenkin tarpeellinen kappale talossa. Luultavasti olisi hän sen
tappanut, jos pojat olisivat hyvin ruvenneet sen puolta pitämään, mutta
kun pojat eivät näyttäneet vähintäkään hätäilemisen merkkiä, arveli
ukko parhaaksi jättää Jeppe henkiin ja panna se verolle.
Joka ei edes näöltään tunne Härkämäen isäntää, ei ehkä oikein ymmärrä
tätä kertomusta. Hän oli niitä miehiä, joita ennen vanhaan kasvoi
louhuisilla salomailla. Niitä, jotka ovat luomisen tilaisuudesta
kiiruhtaneet pois ennen aikojaan, ja siitä syystä jääneet ilman
viimeistä sievistelyä. Sensijaan jäi heihin ainetta sitä runsaammin.
Mutta yleensä voi heidän sanoa vahingosta viisastuneen, sillä he eivät
ole sittemmin koskaan pitäneet kiirettä.
Ne miehet eivät ole kirjoittaneet ansioluetteloaan korkean kruunun
"lanketeille", vaan ovat piirtäneet sen kuokalla ja auralla
kivikkomäkiin ja kylmään korpeen. Ovat ehkä arvelleet sen siten
säilyvän kauemmin kuin paperilla. Jos itsepäisyys on pahe, niin he ovat
maailman pahimpia ihmisiä. Jos se taas on hyve, niin he ovat
parhaimpia.
Henkiherran mielestä se oli pahe. Kun hän näki Härkämäen isännän
tulevan luoksensa, kiroili hän sydämessään maamme kulkuneuvoja, joiden
huonouden tähden hän ei ollut vielä ehtinyt saada uutta piiskaa
Kurkijoelta.
"Terveisiä Härkämäestä!"
"Onko sine taas nummero viistoista?"
"Juu, kyllä minä olen siltä numerolta."
"Taas se Jeppe?"
"Enhän minä ole Jeppe. -- Mutta mistäs henkiherra sen Jepen tuntee?"
"Tuntteko mine? Ei mine tuntte."
"Niinpähän siitä puhuitte kuin tuntisitte."
"Mine ei puhu, mine ei tuntte! Kuuleko sine?"
"Kuulenhan minä, ja kuulin senkin, että Te Jeppeä kysyitte ensi
sanoiksenne."
"Mine ei kysy! Uskoko sine?"
"Kyllä vähemmälläkin. Ei minulle tarvitse ärjyä."
"Erjykö mine? Mars ulos!"
"Kunhan asia toimitetaan."
"Ei teelle toimitta sinu asia."
"Lähtään sitte meille ja toimitetaan asia siellä."
Henkiherra aikoi työntää Härkämäen isäntää pihalle, mutta ukko otti
hänet mukaansa. Vei portille asti ja puristeli pahanpäiväisesti. Ei
auttanut potkimiset eikä rimpuilemiset, ei kiroukset eikä sadatukset.
Täytyi kulkea mukana vaan.
Portille tultua henkiherra jo rupesi armoille. Pyysi kauniisti isäntää
hellittämään.
"Jokos henkiherra nyt panee Jepen verolle?" kysyi Härkämäen isäntä,
ennenkuin irrotti kouriaan.
"Kuulka, hyve isente, se ei on minun asja. On komunaal-lauttakunnan
asja. Mine vaan ihmisen henkiherra, ei koiran."
"_Lautakunnanko asia_?" kysyi Härkämäen mies epäluuloisesti ja
puristeli vähän kovemmin, saadakseen totuutta ilmi.
"Ai, ai, rakas isente! Kyll' on lauttakunnan asja. Mine saakos lupa
följa ysteve sinn' esimeehen tygön?"
"Vaikkapa!"
Sitte sitä lähdettiin ja kulettiin rinnakkain. Härkämäen isäntä oli
koko matkan varuillaan, ettei henkiherra vaan pääsisi karkuun hänen
käsistään. Sillä hän ei vielä oikein osannut uskoa, että hengillepano
olisi "lauttakunnan asja".
Sitte hän vasta uskoi, kun näki lautakunnan esimiehen pitemmittä
mutkitta kirjoittavan kirjoihinsa Jepen nimen, kotipaikan y.m. asiaan
kuuluvat seikat. Kaksi markkaa se maksoi, mutta sen päivän perästä oli
Jeppe yhtä kunniallinen valtakunnan jäsen kuin muutkin Härkämäen
miehet. Sai vielä kaulukseenkin kiiltävän levyn, joka kaikille ilmaisi
hänen laillisen asemansa.
* * * * *
Härkämäen pojat sillä välin olivat päättäneet käyttää hyväkseen isän
poissaoloa ja lähteneet vihkasemaan Lehmäniemeen. Mutta juuri kun he
aikoivat poiketa kirkkotieltä, näkyi isä tulevan vastaan.
Halu olisi ollut paeta, vaan eihän sitä ilennyt eikä oikein
uskaltanutkaan. Istuivat tiehaaraan ja odottivat isän tuloa.
Härkämäen Aapeli oli harvoin ollut niin hyvällä tuulella kuin nyt. Hän
oli koko tulomatkan aprikoinut, että mistähän se henkiherra oli
tuntenut Jepen. Ja lopulta hän sen sai selville. Pojat olivat ihan
varmaan jo ennen käyneet samalla asialla kuin hänkin. Mutta niiltä oli
jäänyt asia kesken, vaan ei häneltä -- ei vielä vanhoillaankaan...
"Jepen panetin verolle", sanoi hän poikain luokse tultuaan, vähän
niinkuin kehumalla. Ja pojat menivät sanattomiksi hämmästyksestä, ei
sentähden että isä oli saanut asian toimeen, vaan että _isä_ oli
ollenkaan lähtenyt sille asialle. Tappaahan se oli uhannut Jepen.
"Mutta minnekäs te olette matkalla?" kysyi isä.
"Ei kuin vaan -- tuota -- niinkuin olisi ollut käyntiä vähä tuolla
Lehmäniemessä..."
"Käydäänpä miehissä!"
Ja sitte sitä lähdettiin kolmesta miehin Lehmäniemeen.
Siellä olivat isäntä ja emäntä niin lempeitä ja herttaisen ystävällisiä,
että olivat vähällä sulaa kuin voiharkko päivänpaisteessa. Tyttäret taas
juoksivat ja läähättivät, hommasivat ja puuhasivat, minkä suinkin
ennättivät. Marin yksivärinen silmä loisti ja säteili kuin lahopuu
pimeässä, vaikka huivi sitä vähän varjosti.
Kun sitte saatiin asia oikeaan käyntiinsä -- kahvit naisväelle ja samaa
ainetta "kahvilisien" kanssa miesväelle -- huomattiin, että kaikki meni
ihan niinkuin kukin oli ajatellut.
Joel ei koskaan ollut ketään muita aikonut saada kuin Marin, ja Jojakim
sen sydämensä pohjasta soi hänelle, kun itse sai Annan pitää.