HEMMINKI (jyrkästi). — jota minä en koskaan tule pitämään sukulaisenani!
REETTA (uteliaana). Herra jesta! Kuinka niin? (Menee istumaan pöydän
ääreen.)
HEMMINKI (mutisee sytytellessä sikaariaan). Niin vain, Paholainen
rikeeraa tässä talossa. Rautajoen päivät ovat kohta luetut — kun
Valtala pääsee ohjaksiin —
REETTA. Herra isä! Ja minä kun luulin, että isäntä piti hänestä.
HEMMINKI. Minä pidin niin kauan kun hänen piti mennä naimisiin Helenan
kanssa — mutta nyt se on toista, kun hän aikoo viedä Sirkan. —
Sukuomaisuus seisoo riippumattomana Helenasta — mutta Sirkan mukana se
kaatuu.
REETTA (päivitellen). Voi, voi! Koko suuri sukutila!
HEMMINKI (katkerasti). Niin — miespolvien työ ja tarmo.
REETTA (toimessa). Mutta sehän on sitten myöskin Sirkan syy. — Parempi,
ettei olisi syntynytkään —
HEMMINKI (lyhyesti). Silloin olisi tila tullut pojaltani takaisin
minulle. Mitäs siitä!
REETTA (vaipuu mietteisiinsä). Voi, voi, sentään — kuinka pienet jutut
vaikuttavat suuriin asioihin.
HEMMINKI (äreästi). Mitkä pienet?
REETTA (tuijottaen eteensä, hitaasti). Ajattelin vain — isäntä kai
ihastuisi ikihyväksi — jos —
HEMMINKI. Mitä?
REETTA (irroittaa itsensä ajatuksistaan). Eikö tällaista vanhaa
sukuperintöä ole koetettava kaikin keinoin säilyttää?
HEMMINKI (tuskastuneesti hymähtäen). Eikö ja eikö! Tietysti! Mutta
minkä sille nyt tekee!