Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät
tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko,
häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet
Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta,
toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin
näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana
tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden
sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut
jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on
uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta.
Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä
surra katoamistaan.
Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.
Ja kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon
merkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on
paljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja
ystävällisiä ihmisiä.
Tchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen
porstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan
kolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat
suljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui
meitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta,
maailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista
tapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme
arvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken
takana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen "rakkaille
vihollisilleen", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta
arvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo
pikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni
paraimpien siperialaismuistojeni joukossa.
Kun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti
pari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa
oli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi
administratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta
vallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta
administratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet
balttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan
muistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä
kokonaisia junia.
Minulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman
muuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä
kenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini
viralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja
niin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli "komisaari" minulle
ystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra
Samuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään
poliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus.
Joka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän
keskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi
väkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni
häneltä. Viimein poliisimestari "natshalnik militsii", jonka
satunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut
hänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin
sain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti
matkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.
Seuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan,
hän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti
onnellista kotimatkaa.
Poliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän
yhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin
lähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli
tapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli
mennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan.
Rouva oli valitellut: "se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei
vielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt
kun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja
murhannut." Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua
etsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. "Odotetaan vielä yksi
tunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan." -- Niinä
päivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.
Passin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset
herttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja
muille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut
muuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän
muistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata
toisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa
kylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni
saattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.
Aluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä.
Baikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan
vähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin
rautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla
vastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin
kriitillisenä aikana -- Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi
onneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi
höyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.
Irkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni
tanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin
pääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.
Paikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja
vaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin
puolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään
välittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin
kohtuulliseen vaivanpalkkioon.
Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu
ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle
kotimatkalleni.
Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin
muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen
tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta
oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut
niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli
niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.
Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä
ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä
tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin
kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme
sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema,
pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä
pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki
matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se
tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä
olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään.
Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo
puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla.
Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään
pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin
iloisia. -- Shirookaja ruskaja natura.
Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen
rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä
kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet
karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella
puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani
suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti.
Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat.
Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita
sanoja.
Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin
omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä
oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava
rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät
sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän
täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen.
Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä
ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli
paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi
kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla,
kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä
sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme
sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja
hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me
kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme
toisiamme, puhelimme keskenämme. -- Yksikin nuori siperialainen
sotamies oli matkalla Tornioon. -- Asemilla he suojelivat meidän
vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta
oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu
pitää puhtaana. Provodnik -- vaununpalvelija sitä päätään pudistellen
aina valitteli.
Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun
kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin
epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani
odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa
pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan
kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä
kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani
oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin
saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista
useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat
olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille
urille.
Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.
Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin
ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin
Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.
Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin
sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä
myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä
14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun
matkalle lähtiessäni.