Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.
Esipuhe.
Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa
toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa
ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa
periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie,
»että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava
hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa,
jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka
tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin.
Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa
muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti
ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin
hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet
muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli
omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan
saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena.
Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan
perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain
ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen
arvostelija.'»
Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät
alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene
tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen
teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen
alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee
saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri
sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin
perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta
saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että
kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista
syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa
kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi,
olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden
käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan
esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden
huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien
vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.
Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien
varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi
omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava
arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa
klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa
tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen
oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää
sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys
todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai
vähäisemmällä oikeutuksella.
Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä
maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista
kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen
sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut
melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja
_Lääkärin uskonto_ kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden
nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin
vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa.
Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa
kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut
latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut
selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja
sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja
kreikalla vahvasti höystetty.
Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun
alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu
— yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman
sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin
klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät
tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut
maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen
johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien
kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy
suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin
pääilmennyksistä muuan.
* * * * *
Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden
jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi,
joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi
menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip
Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja
Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin
elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat
työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja
ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin
kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille
harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä
kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.
Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan
suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir
Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että
uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden
kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla,
sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja
muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden»
peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan
tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki,
joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi
päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti
nykyaikainen.
Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin
syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain
erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa.
Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen
tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö —
polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista.
Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on
kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen
luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla.
Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi
arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi
kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen
tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.
Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan
suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen
Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä
päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle
maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa
suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana
herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran
tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt
kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa.
Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin —
Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir
Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip
Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei
hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat
pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään,
tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta,
ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak
Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme,
käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen
etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän
lähimmistä edeltäjistään.
Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa
esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret
antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin
henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat
tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat.
Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu —
tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi,
samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat
kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään
todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja
tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan,
että _Lääkärin uskonto_ on joutunut paperille, vain tekijänsä
oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi
mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut
käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen
viimeisteltynä.
Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun
esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin
laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä
vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana
Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja
syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja
luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä
kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä,
johon Francis Baconin _Novum Organum_ antoi suuren virikkeen.
Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään
kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon
järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen
havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja
enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen
saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille
jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa,
jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.
Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia
noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen
lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan
kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave
Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna
vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi,
»jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat
joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet
väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein
uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».
Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu
siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla,
kuten hän itsekin huomauttaa, ja _Lääkärin uskonnossa_ hänen
harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja
kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen
luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena
kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat
ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa
_in casu_. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa
muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista
keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän
uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.
Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia,
kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi.
Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien
jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen
oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla
esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi,
mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että
antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan
maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen
käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, _Religio
medici)_ teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei
luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä
kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander
Rossin _Medicus medicatus_ heilutteli jykevää tapparaa _Lääkärin
uskonnon_ hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.
Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa,
jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen
ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen
esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja
joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea
hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän
asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin
omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja
Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän
kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän
jälkeen tapaamme hänet _Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä
erhetyksistä_ nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala
oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa
mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään
sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut
parempi tehdä toinen mies».
On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan
osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään
ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen
salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän _Lääkärin
uskonnon_ toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä
sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat
hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä,
jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja
»joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen
ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan
heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen
ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa
elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen
olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja
pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka
se osui myrskyiseen aikaan.
Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa
aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen
useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen
leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti
hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne
oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee
tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä
riehumiskautena hän _Lääkärin uskonnossa_ tulkitsi maailmalle leppeän
kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli
peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden
asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään
tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan
phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen
kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä
pitkät _(Pseudodoxia epidemica 1646)_. Kun Cromwellin kuolema vihdoin
antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin
Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat
sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista _(Hydriotaphia
1658)_ ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (_Kyroksen
puutarha_, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla
ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse _Kadotettu
paratiisi_, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen
kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli
edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä,
kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin
joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi
hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen
mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.
* * * * *
Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät
ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa
Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa
ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta
mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä.
Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria
itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan
omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua
uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi
mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän
järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos,
näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä
työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa
lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.
Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta —
herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja
kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota,
ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja
Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa
tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen
ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta,
kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen
käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi
tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön.
»Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne
jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla
tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin
saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla
merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta:
Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa —
huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin
voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä.
Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen
milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka
keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän
kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä
mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas
Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma
näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka
ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta
tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman
olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein
käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä
sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.
Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen
pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin
se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin
asettui myöhemmissä teoksissaan. _Lääkärin uskonnon_ tekijä on paljon
edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei
esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin,
mutta _Yleisten erhetysten_ uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita
liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen
vakaumukseen, että phoiniks on satua.
Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti
sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä.
Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja
tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja
teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin
sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa
vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä
luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä
herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim.
viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä
saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän
kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen
useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja
juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus
sellaisiin _essein_ mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen,
Stevensonin _Virginibus puerisque_ noudattaa hänen käsittelylaatuaan,
ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat
norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.
Nuori kirkonmies, jolle _Lääkärin uskonnon_ vaikea siirtäminen
suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen
kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu
alkutekstin mukaan.