Lausuttu Kaunokirjailijaliiton Kivi-iltamassa
23 p. maalisk. 1901.
Syntyi lapsi syksyllä--
tuulet niin vinhasti vinkui--
tuult' oli koko elämä,
nähnyt ei kesää, ei kevättä,
eli vain syksystä jouluun.
Syksyn lapsilla kiire on--
päre pihdissä sammuu--
aatos lentävi, aivot takoo,
veri paksuna päähän sakoo,
ovella Sylvester uottaa.
[Sylvester, vuoden viimeinen päivä: Kivi kuoli
Uudenvuoden päivänä, syntyi 10 p. lokakuuta.]
»Vuota vielä, oi vanha vuos!»--
tuulet niin vinhasti vinkuu--
»jouda en viel' sua seuraamaan!»
Vanhus ovella nyökkää vaan:
»Saat elää syksystä jouluun.»
»Viivy, viivy, oi vanha vuos!»--
päre pihdissä sammuu--
»niin täysi, niin täysi on sydämein,
sen tahtoisin antaa ma kansallein,
en vielä jouda ma kuoloon!»
Hetket rientävi, kello lyö--
tuulet niin vinhasti vinkuu--
»Onko, onko jo keski-yö?»
»Päätä, lapsi, nyt päivätyö,
jo aamun tähtöset tuikkii.»
»Vielä hetki, oi vanha vuos!»--
päre pihdissä sammuu,
kannel heikosti helähtää,
kääntyvi ovella harmaapää--
loppui laulajan vuosi.
»Minne viet mua, vanha vuos?»--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»minä niin pelkään ja vapisen».
»Rauhoitu, rakas lapsonen,
ovella taivaan jo ollaan.»
Astuvi sisähän vanha vuos--
taivaan kynttilät loistaa--
saattavi laulajan Luojan luo:
»Tässä poian ma pienen tuon,
jok' eli vain syksystä jouluun.»
Virkkavi Herra Jumala--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»Etkö kesää sä nähnytkään?»
»Näin vaan syksyn ja talven sään»,
laulaja vavisten vastaa.
Kyyneltyy silmä Jumalan--
taivaan kynttilät loistaa--
»Siis suvi sull' olkohon ikuinen!
Mut virka, poikanen poloinen,
ken olet ja mistä sa tulet?»
»Laulaja olen ma laadultain»--
tuulet niin lauhasti tuoksuu--
»tulen tähtösestä ma pienestä,
min nimi on Maa».--»Mihin kuolit sä?»
»Kurjuuteen kuolin ja nälkään.»
Vihastuu Herra Jumala--
taivaan kynttilät sammuu--
»Sano kansas, niin kostan ma kuolosi sun!»
»Ei, ei, hyvä, suuri on kansani mun,
et sille saa sinä kostaa.
Mut hiukan hillitse viimojas,
ne liian vinhasti vinkuu
mun uraani armahan aukeoilla.
Suo päivän paistaa sa Suomen soilla!»--
Näin laulaja tuskassa huutaa.
Hymyilee hyvä Jumala--
taivaan kynttilät loistaa--
»Voi oikein olla. Ehk' koetin ma
sun kansaas liiaksi tuulilla.
Taas kukat kummuille nouskoon!»
MÖKKILÄINEN JA HÄNEN
POIKANSA.
»Noh, pojat, päivä valkeaa,
on aika työn ja toimen.
Jo aura pelloll' odottaa
ja hepo eessä soimen.»
On sääli heitä herättää,
ois hyvä maata heidän,
mut säälittää myös kaunis sää
ja pien' on mökki meidän.
Ken nuorna tottui nukkumaan,
ei vanhanakaan herää.
Vain työttömyys se ruostuttaa,
ei kyntö auran terää.
Ja näin ma heitä rohkaisen,
kun väsyvät he milloin:
tuo aika uuden huomenen
ja parempi on silloin.
Ja usein huomen valkeaa
ja työ on yhtä kovaa.
Ma silloin koetan lohduttaa:
Nyt saatte hetken lomaa.
Ja tyytyväisnä työhönsä
he nousee nukkumasta.
Oi, heitä siunaa, Herra sä,
oi, siunaa mökin lasta!