(Gustaf Fröding.)
Minä rahalla rakkautta ostin,
kun muuten ma saanut en.
Soi kauniisti kantelo sentään,
soi kiitosta rakkauden!
Uni kaunis, vaikka vain unta,
oli kaunis se kuitenkin,
ja Eeden on sillekin Eeden,
ken jätti jo Eedenin.
86.
SEN VASTA MA NAISEKSI
SANOISIN.
Sen vasta ma naiseksi sanoisin,
joka temppelit tyhjät täyttäis,
joka henkeni, ruumiini vallitseis
ja ei valtaansa väärin käyttäis,
joka ei olis kissa ja ei olis hiiri
ja ei olis tuuli ja ei tuuliviiri
ja ei olis orja, ei herrakaan,
mut ystävä armas vaan.
Ja sen vasta naiseksi sanoisin,
joka olisi hellä ja hyvä,
joka läikkyä niinkuin lähde vois,
mut sentään ois meri syvä,
jonka rinnassa ainainen aarnio oisi,
mut ei sitä kaupaten esille toisi,
vaan hakea antais mun silmät kiin'--
eikä suuttuis, jos löytäisin.
Niin kämmenin häntä mä kantaisin
ja hälle mä heikko oisin
ja ilkkuis hän ei minun heikkouttain--
taas muille ma oisin toisin!
niin hälle mä tarjoisin riemuni tarhat
ja hälle mä itkisin itkuni parhaat
ja laulaisin lauluni ujoimmat,
pojan tuntehet punastuvat.
Näät luulenpa, siellä mun sisälläin
oli jossakin kaunis kuva,
vaikk' on se nyt tomun peitossa--
oli puhdas ja punastuva.
Ja tähdistä olen minä lukenut illoin,
että puhdas lempi jos tulisi milloin
ja pölyn sen päältä jos puhaltais,
kuva vieläkin värinsä sais.
Mut ei, ei! Tähdet on tähtiä
ja tähdet niin pahasti vilkkuu,
ja ei, ei, tytöt on tyttöjä
ja tytöt niin pahasti ilkkuu.
Hyvä kaikki niin kauvan kuin näyttelet yhä,
mut näytäpäs kerran se pyhä, se pyhä,
niin kissan mi-au heti kuulet sä--
tai lampahan bä-ä-ä!
87.
Minä uneksin kahdesta koivusta,
yli virran jotk' kasvoi yhteen,
ja unta mä näin, että kevättä kaks
saman antoi sadon ja lyhteen.
Sinä taidatko unia arvata?
Jos et, niin anna olla!
Mut jos sen tahdot sa selvittää,
se selvitä suutelolla!
88.