On niin herttaista ajatella,
että me olemme lapsia vaan,
että sä olet vain pikkunen tyttö,
minä vain poikanen paidassaan.
On niin herttaista ajatella,
että me yhdessä kasvettais,
yhdessä juostais nurmet ja metsät,
toria saatais ja toreiltais.
On niin herttaista ajatella,
että me toistamme lemmittäis,
että kun yhdelle tulisi murhe,
toinenkin itkusilmihin jäis.
Ei meitä maailma eroittaisi,
ei synti, ei sydäntuskatkaan,
sulho ois suuri ja nuori ja vankka,
morsian kulkisi kukilla vaan.
Sulhanen laittaisi suuren talon,
jonne hän impensä ihanan veis,
impynen sulhonsa ikkunalla
illoin istuis ja lauleleis.
On niin herttaista ajatella,
että me joskus sen elämme, oi,
että me jossakin elämme kaiken,
kaiken, mit' tääll' emme elää voi!
75.
Lepän lehdille lauluja kirjailen
ja heitän ne virran viedä.
Yks vierivi sinne ja toinen tänne
ja kunne ne vierii, en tiedä.
Mut jos joku lehtynen lentoon jäis
yli aaltojen ainiaaksi,
ja jos joku virsi se vieriä vois
tarusaarehen, aikojen taaksi,
niin kansalle saaren vehreän sen
se laulais laulua uutta:
miten suukkoset antaa kuoloa voi
ja suukkoset kuolottomuutta.
76.
Niin sinua katsoin neiti,
kuin kangas kanervatansa,
niin sinua kuulin neiti,
kuin salo kevätkäkeä,
kunnahalla kukkuvata.
Kukit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
herätit keväiset henget,
helkytit salon sävelet,
puroina porisemahan,
leivosina laulamahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
raikua kylien rannan.
Niinp' on nyt minun iloni,
kuin kangas kanervatonna,
niinp' on nyt minun poveni
kuin kevät käkeä vailla,--
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.
77.