Luonnossa luminen ilta,
tähdentuike taivahilta,
helke maassa, helke puussa,
sukkulan kulina kuussa--
siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.
Toivoisin tulevan tuolta
hongikon hopeisen puolta,
kierrätellen, kaarratellen,
puun lomitse puikahellen,--
min' en olis näkevinäni,
yössä seisten, yksinäni.
Seisoisin selin sinuhun,
sinä vilkkuisit minuhun,
sormi suulla, jalka puulla,
halu karata, kaiho tulla,--
sydämet sykähteleisi,
puut lunta pudisteleisi.
Kuulisin risahtavaksi,
tuntisin kätöistä kaksi,
kuulisin: »kuka se täällä?»--
Vastaisin: »varas se siellä!»--
Siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.
70.
Kai ihmettelet sinä itsekses,
miten paljo ma sentään kestin,
miten kestin ma nauruas, pilkkaasi,
sen ennen kuin erolla estin.
Minä näin, miten silmäsi puhuivat:
»Tuolla miehell' on kova pinta!»
Siin' oikein sa arvasit armahain,
kova onpi se köyhän rinta.
Se mies, joka kuullut ei ijässään
ole kultaisen naurun soivan,
mitä huolii hän, vaikka hän huomaa sen
hälle itselleen salamoivan.
Mitä huolii hän, vaikka hän tunteekin,
miten puukot ne pintaa viiltää!
Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja silmässä kyynel kiiltää.
Hän kuulevi vaan ja hän kuuntelee
ja hän silmänsä hiljaa sulkee.
Hän uinuvi vaan ja hän unelmoi
ja mielessä kuvat kulkee.
71.
Sinä teit minun eloni lauluksi
ja mun arkeni sunnuntaiksi,
sinä kylvit mun polkuni kukkihin
ja korpeni kotimaiksi.
Sinä teit minun päiväni unelmaks,
sinä seuloit unhon lunta.
Oi seulo'os, tyttö, mun silmiini ain,
oi, seulo'os hyvää unta!
Maan mahtavat höyhenvuoteillaan
ne unta pyytää ja palvoo.
Sill' aikaa ma silmäni ummistan
ja vain mun onneni valvoo.
72.
Kuu kalpea kulkevi kulkuaan,
kevät-yö on kaunis ja pyhä.
Kai aika jo ammoin erota ois,
mut yhdessä ollaan me yhä.
Yön tuulonen hiljaa tuudittaa
lepän lehviä uinuvia.
Sydän ääneti sykkien aavistaa
suven suuria unelmia.
73.