Oli kesiä ennenkin mulla,
suvi-aikoja suuriakin,
mut kukat ne umppuunsa kuoli,
nuput nuoret kyynelihin.
Nyt aukee ne kaikki, kaikki!
Maa kukkii ja rehoittaa,
maakerrat kertojen päällä
päivän paistetta uhoaa.
Nyt kukkii ne kaikki, kaikki,
kesät entiset kilpaa vaan:
tuolla yks terälehtiä tekee,
täällä toinen jo marjojaan.
Tule, tyttöni laulujen lehtoon!
Alla virpien vilpasta on.
Siellä tiedän mä pehmeän turpeen
ja mairehen marikon.
Syö, tyttöni, poimi, poimi!
Kesän aika niin kerkeä on.
Mut elä myös suutu, jos suuhus
satut saamaankin raakilon.
Meill' on niin kiire, niin kiire!
Emme ehdi me vuottamaan.
Maa kukkivi vuodesta vuoteen,
meillä yksi on vuosi vaan.
Ja yksi on vuodessa kesä.
Ikä ihmisen lyhkänen on:
päivä yks kun lehteä tekee,
jo toinen on marjaton.
Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sua näytellä rahasta voisi,
sulta puuttuvi »impressaario» vaan,
niin onnesi varma oisi!
Sinä tanssit kuin rautalangalla,
sinä vuoroin otat ja annat,
sinä milloin heität mun helvettiin
tai milloin taivahan kannat.
Sinä tanssailet tapojen langalla
ja houkuttain sinä horjut,
mut juuri kun toivon sun putoovas,
sinä punastut vaan sekä torjut.
58.
Älä usko tyttö mun laulujain,
ne eivät totta puhu!
Mut usko, mit ihmiset sanovat
ja mitä huutaa huhu.
Ne kertovat jotakin toista kuin
sulolaulut ja laulajan aatteet,
ne pesevät pois sävelpuuderin
ja näyttävät värjätyt vaatteet.
Mut yksi on väri, mi seisovi,
jota pestä ei tuhansin merin:
Mitä koskaan on kaunista kirjoitettu,
jota kirjoitettu ei verin?
59.