Voi, tyttöparka, sun ritarias
ja voi sua itseäsi!
Miks kaipaamme, mitä ei silmä nää
ja mitä ei koske käsi?
Miks etsimme lemmeltä enempää,
joka nostais ja kohottaisi?--
ja luulenpa, ihmiset muinoisin
sitä onneksi sanoa taisi.
Ne ihmiset vanhojen aikojen
ne oli niin vanhoilliset,
ne söivät ja joivat ja nukkuivat
ja olivat onnelliset.
Ja olivat onnelliset kun vaan
ei ollehet onnettomat,--
mut joku jos äkkiä onnen sai,
siitä tehtihin sormukset somat.
Siitä tehtiin kultaiset kellot vaan
ja korvarenkaat ja käädyt,--
mut niitä ei tietysti kantaneet
kuin yhdet ja ylemmät säädyt.
Ja niitä ei tietysti kannettu
kuin joskus juhlissa näissä,
kuin apin ja anopin peijahissa
ja langon ja kälyn häissä.
Mut muuten ne lepäsi lippaissa
ja piirongin laatikoissa--
oi, muistatko impeni iloa, kun
saimme lapsena penkoa noissa!
Ja muistatko, silloin jos käsiimme
sai pikkunen samettilipas,
heti äiti sen kiiruhti korjaamaan
ja hän silmäänsä kädellä hipas.
Se oli hänen onnen lippaansa,
onnen kultansa ainokainen--
tai oli se vaan hänen äitinsä onni
tai äitinsä äidin vainen.
Ne kulkivat polvesta polveen näin,
ne kulkivat suvusta sukuun,
ne kuuluivat niinkuin silkkihuivit
ja sametit juhlapukuun.
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Ei juhla-onni nyt riitä,
nyt onnea arkeenkin tahdotaan,
joka päivälle osansa siitä,
Nyt maailma paljon on edistynyt!
Tosin vieläkin juodaan ja syödään,
mut onnen kulta se myntätään pois
ja ostetaan ja myödään.
Ja ihmiset ovat niin iloiset
ja lyövät lompakoitaan:
»Kas, täällä se onni on oikea,
kun vaan sen oikein hoitaa!»
Ja ihmiset sanovat omakseen,
niin vaan ovat omaksununna,
vaikk' kunkin onnessa selvästi
on vaakuna valtakunnan.
Mut täällä on joukossa toisia,
joille myntätty onni ei riitä,
jotka tahtovat itse leimata sen,
kuvan omansa katsoa siitä.
On niitä, jotk' etsivät, kaipaavat
sitä puhdasta vuoren kultaa,
jotka kaivavat harkkoja haaveiden--
ja saavat mustaa multaa.
Kas, oikean kullan jo korjanneet
on aikoja vuoren Hiidet
rahvahan käsistä raa'oista
ja edess' on ukset viidet.
Mut jos sull' on rohkeutta rinnassas
ja uskot sa lempehen nuoreen,
niin tule ja riemuten käsikkäin
me syöksymme Hiiden vuoreen!
Niin tule ja kultaiset haavehet
me taomme kultatöiksi,
me taomme ne miesten miekoiksi
ja sorjiksi sotavöiksi.
Ja otamme Hiidestä orhit nuo,
ne korskuvat, kiiltokarvat--
heil näillä varsoilla ratsastaa
vain valiot ja harvat!
Pois alta nyt ihmiset ahnehet!
Sylis aukaise maailma saita!
Kun Hiiden keisarit kulkevat,
niin aukee joka aita.
36.
Oli mullakin pikku ylpeytein,
nyt on mulla orjan mieli.
Sua silmihin katsoa tohdi en,
vaan katselen maahan ja mairittelen.
Sinä poljit mun pikku ylpeytein
ja viekas on orjan kieli.
Se oli niin pieni, niin pieni vain,
mut se oli sentään mun ainoain.
Sua soimaa en, sua heitä en--
mut se kävi niin syvälle sydämehen.
37.
Ja jos mua lemmit armahain,
niin tehkäme liitto ja vakaa,
että ensi kekrinä tämäkin poika
jo kultansa rinnalla makaa.
Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?
38.