"Minne katsoin, kaikkialta
näin kasvot nälän ja kylmän,
kunne kuuntelin ulomma,
hukat kuulin huutaviksi.
Tuolla tunturit jylisi
jäissä jäämeisen hyrskyn,
täällä paadet paukahteli
pakkasessa yön ikuisen,
kaiken päällä taivon kansi
kuin luja kivinen lukko."
Eino Leino.
Kun säät sallivat, kiiruhti Turjan retkikunta eteenpäin yötä päivää. Ja
kun myrsky pidätti sitä, käveli Turja kasematissansa muutaman askeleen
pituisella tilalla edestakaisin kuin häkkiin vangittu ilves. Häntä ei
maittanut uni eikä ruoka, hän ei paljoa puhunut. Minkä sanoi sen sanoi
kuin muiden aatosten lomasta. Hän suorastaan kiihkosi pohjoiseen.
Kun saavuttiin Borealian lahdelle, alkoi hän parin kolmen miehen kera
kiiruhtaa mukana tuodulla pienellä lumiveturilla muun retkikunnan
edelle.
Jo tulivat näkyviin tutut niemekkeet ja nunatakit, jo näkyi kaukana
Kara-nunatakin huippu hohtaen kirkkaana maassa leijailevan hämärän
yläpuolella. Jo käännyttiin sen niemenkärjen ympäri, jonka takaa piti
näkyä kaukoputkeen Vanha Borealia.
Ja aivan oikein! Turja oli tosiaan näkevinään Kapitolion ellipsoidin
hehkuvan siellä kaukana hämärässä. Sen akkumulaattori siis vielä
ainakin toimi. Ei ollut energia sieltä siis ainakaan viimeistä pisaraa
myöten lopussa. Ehkäpä, ehkäpä hyvinkin ovat jaksaneet taistella tähän
saakka. Mikä riemu nähdä heidät vielä elossa -- edes osaksi. Tietysti
on taistelu vienyt uhrinsa -- sehän on luonnollista. Mutta enimmät ovat
elossa. Mikä riemullinen hetki onkaan kohtaamisemme. Heille pelastus,
meille onni ja tyytyväisyys.
Ja Urja!
Turja jäi muistelemaan häntä oikein yksityiskohdittain. Hänen silmänsä
hän muisti tarkalleen, hänen suunsa, hänen päänsä muodon, jokaisen
hänen ruumiinsa viivan, hänen äänensä soinnun. Hänet valtasi sellainen
hellyyden puuska, että hän tunsi kuin hiukaisevaa nälkää. -- -- -- Ja
tästä lähtien he elävät enemmän toisilleen! Elävät kuin elävätkin. Hän
pitää Urjaa oikein hyvänä. Hän tahtoo korvata kymmenin kerroin
laiminlyöntinsä. Hänelle on kasaantunut sellainen suuri vuori
rakkautta, että Urja on varmaan oleva onnellinen. -- -- Onkohan hän
muuttunut? Onkohan hän kärsinyt? Onkohan hän vanhentunut? -- Hän
nuortuu etelässä. Aurinko, uusi elämä ja Turjan rakkaus tekee hänestä
mieleltään nuoren, ruumiiltaan uljaan.
Ja heillä pitää olla lapsi niin pian kuin mahdollista.
Turja tarkastaa uudestaan kaukoputkella Borealiaa. Ellipsoidi siellä
loistaa, mutta ihme on ettei muita valoja näy. Nythän on jo melko
pimeä. Eivät tuhlaa energiaa! Eivät arvaa meidän olevan näin lähellä.
Annahan olla, eikö syty valoja. -- -- -- Turja laskee ilmaan
radiosäteen. Se kohoaa sähisten korkeuteen ja sammuu. Läheiset jäätiköt
kertaavat sen äänen ja taivaalla matkivat sitä meteorit.
Ei vastausta Borealista.
Turja päästää uuden säteen ja mahtavamman. Jäätiköt vonkuvat vastaan ja
ilvekset kiljuvat.
Ei sittekään vastausta!
Turjan mieltä alkaa oudosti ahdistaa. Hän istuutuu ja tuijottaa
eteensä. Ja sitte hän laskee kolmannen säteen ilmaan. Jäätiköt
vonkuvat, ilvekset kiljuvat ja lähellä räiskähtää meteori.
Mutta Borealia ei hiiskahdakaan.
Turja istuu tuskaisena siksi kun tullaan aivan lähelle. On jo hämärä.
Mutta Turja koettaa tarkastella kaukoputkella Vanhaa Borealiaa. Kovin
se on lumen peitossa. Mutta näkyyhän kuitenkin tumma täplä siellä
täällä -- ne ovat asumuksia. Ja ellipsoidi Kapitolion katolla loistaa.
Mutta tuollahan liikkuu tumma ryhmä! On siellä sittekin eloa. Kumma,
etteivät vastaa tulella.
-- Eikö liiku tuolla tumma ryhmä hämärässä? kysäsee Turja miehiltä
antaen kaukoputken heille. Miehet katselevat kaukoputkella ja sitte
toisiinsa äänettöminä, kuin peljäten.
Vihdoin tulee hitaasti:
Kyllähän siellä -- -- -- mutta eivät ne taida olla ihmisiä.
Turja tempaa kaukoputken ja -- kylmä hiki pusertuu hänen otsallensa.
Avaruuden vallat, oi suuret Avaruuden vallat -- ne ovat ilveksiä -- ne
ovat petoja -- -- --!
Nyt jysähtää Turjan mieleen kuin hirmuinen, hirmuinen paino.
Mutta vielä hän taistelee vastaan. Kenties siellä nukutaan tai kenties
kansa on jo lähtenyt jäätikölle. Eihän maan autius vielä merkitse
ehdottomasti kansan kuolemaa.
Ja niin lähtee Turja kuulemaan tosiasiain tuomiota tässä asiassa --
julmain tosiasiain musertavaa tuomiota.
Veturi alkaa nousta maalle pitkin sitä kohtaa, missä ennen on kulkenut
Borealian uljas tie.
Lönköttää vastaan kaksi ilvestä asunnoilta päin kantaen jotain
suussaan. Salama Turjan putkesta kaataa ne ja niiden saalis
tarkastetaan. Toisella oli miehen pää, toisella nuoren naisen jalka.
Jalassa oli vielä jalkine. -- -- --
Pysähdyttiin asumuksen edustalle ja astuttiin sisään valaisten tietä
lyhdyillä. Asumuksen edusta ja eteinen oli lunta täynnä. Vaivoin
päästiin sisään. Vielä sisälläkin narisi kuura ja jää ja se kaikui
monin kerroin omegametallisista seinistä. Asunto oli aivan kylmä.
Miehet jäivät seisomaan ensimmäiseen suojamaan, Turja jatkoi matkaa.
Kun hän valaisi lyhdyllänsä erästä suojamaa, näkyi sieltä nurkassa
istuvan miehen kasvot lasittuneine silmineen. Hänen vieressään
lattialla oli käppyrässä, kasvot Turjaan päin, nainen ikäänkuin
suojellen ruumillaan pientä lasta, joka oli poikkipuolin nojaten hänen
uumiensa kohdalla. Kaikki kolme jäätyneitä. Muut suojamat olivat
tyhjiä.
Seuraavasta talosta löytyi kokonainen jäätynyt kasa ihmisiä. He olivat
kauhuissaan ahtautuneet yhteen, kieritelleet ja kouristuneet toistensa
päälle ja lopulta heittäneet henkensä.
Muutamassa asunnossa olivat ovet auki ja siellä olivat ilvekset käyneet
aterioimassa. Oli vain jätteitä jälellä, vaatteita ja muutamia
ruumiinosia.
Ja niin edelleen jatkui tämä kauhun matka asunto asunnolta, suojama
suojamaita. Turja oli kuin unissakävijä. Hän ei puhunut sanaakaan, tuli
ja meni vain. Hänen silmänsä verestivät, hän hengitti raskaasti ja
käynti oli hoipertelevaa. Mutta yhä hän kulki asunnolta asunnolle,
vaikka miehet olivat jo vakuutettuja, ettei ollut täällä enää ketään
pelastettavaa.
-- Eivät olleet ihmiset nälkään kuolleet. He olivat kyllä kuihtuneita,
harmaita ja kurttuisia, mutta selvästi näki, etteivät he olleet
kuolleet yksinomaan ravinnon puutteeseen. Ei liioin ollut tämä
yksinomaan nälän ja pakkasen työtä. On ollut jokin muu -- -- --jokin
muu surma on kävellyt täällä nälän ja pakkasen apurina. Se tietoisuus
painui Turjan päähän. Täällä on ollut mielipuolia, täällä ovat ihmiset
kieritelleet tuskissaan ja saaneet kouristuskohtauksia. Mutta Turja ei
jaksanut tätä sen pitemmälle miettiä. Hän kulki vain yhä edelleen ja
lähestyi Kapitoliota.
Vihdoin astuttiin sisälle tähän rakennukseen. Kylmä, hirvittävän kylmä
oli sekin. Kuura ja jää narisivat lattialla. Tuttuja olivat paikat. --
Tuossa Urjan vanha kypärä. Tuossa hänen työpöytänsä. Sen ääressä syntyi
kerran "Urjan koneen" suunnitelma. Tässä hän tapasi päivisin ottaa
vastaan kansan naisia ja muita vieraita. Siinä on hänen
mieli-istuimensa, verhottuna hänen väreillänsä. Kas tuossa hänen
vaippansa. Siinä on vielä seinällä se suuri kuivunut seppele, joka
koristi heidän suojamansa seinää heidän hääyönänsä.
Turja kulki autiosta suojasta toiseen tehden tällaisia havainnoita.
Vihdoin hän löysi Tarjan erään suojaman lattialta pääkallo halki
lyötynä ja jäätyneenä.
Sadat kysymykset sävähtivät Turjan mieleen.
-- Mikä on halaissut hänen päänsä? Onko hän pudonnut jostain? Se näytti
mahdottomalta. Kuka on siis lyönyt häntä? Mikä taistelu täällä on
taisteltu?
Ja Turja tutki nyt kiihkeästi Kapitoliossa suojamasta suojamaan, mutta
ei löytynyt mistään vastausta.
-- Missä on Urja?
Se kysymys tunki nyt Turjan mieleen. Se puistatti häntä. Hänen
mielessään oli koko ajan ollut kuin salaisena raskaana mielikuvana
pieni kuutiohuone -- siellä hän ei ollut vielä käynyt. Hänen täytyi
levätä, hänen täytyi koota voimiansa, ennenkuin hän lähti sinne
nousemaan. Ellipsoidi soi ja valitti siellä ylhäällä niinkuin ennenkin
ja sen hiljainen kaiku hymisi täällä autioissa suojissa. Vihdoin Turja
teki päätöksensä ja nousi kuutiomajaan.
-- -- -- Kun häntä ei kuulunut lumiveturiin, vaikka miehet odottelivat
mielestään melkein puoliyötä, lähtivät he häntä hieman levottomina
hakemaan. He olivat nähneet hänen lyhtynsä valon kohoavan kuutiomajaan
ja siellä se paloi vieläkin. Ja sieltä he löysivät Turjan. Hän istui
nurkassa seinään nojaten ja tuijotti kiikaripöydän ääressä nukkuvan
Urjan kasvoihin. Urjan ruumis ja kasvot olivat ohkaisen kuuran
peitossa, mutta selvästi näkyi hänen kasvoilleen jäätynyt hymy.
Miehet seisoivat ja odottivat, mutta Turja ei näyttänyt heitä
huomaavankaan. Vihdoin he pyysivät hiljaisella äänellä Turjaa tulemaan
alas veturiin, jossa on lämmintä.
-- Antakaa minun jäädä tänne ja palatkaa etelään, mumisi Turja.
Miehet katselivat toisiansa.
Mutta sitte nousi vuosisatain halki elänyt ja karaistunut Borealian
kansan elämäntahto heidän yksinkertaisissa mielissänsä taisteluun. Se
puhui heidän suunsa kautta Turjalle vuosituhansien takaista kieltänsä,
se herätteli hänessä vuosituhansien varsilta kerättyjä ja ladattuja
taistelun vaistoja. Hänessä heräili ja oikoi jäseniänsä se Turja, joka
kerran kaukana, kaukana harmaassa muinaisuudessa lauloi:
"Me iskimme miekoin ja miekkani oli minulle rakas kuin ihana
morsiameni, joka lepää rinnallani. Veressä on miekkani kylpenyt, korppi
on minua seurannut. Kiivaasti me ottelimme, ihmisten asunnot peittyivät
liekkeihin, ja me makasimme niiden veressä, jotka portteja vartioivat."
-- niin, ja joka saattoi laulaa näinkin:
"Muistan murhan
ma ensimmäisen,
kun Gullveig keihäiden
kärjissä vietiin,
Odinin salissa
poltettiin;
Kolmasti polttivat
kolmi-synnyn,
kuitenkin elää
hän nytkin vielä."
-- Joka oli mukana, kun maata puhdistettiin pedoista, kun viljeltiin
ihanaa lumetonta maata, kun alettiin taistelu lunta vastaan, kun
paettiin Ekvatoriaa ja sieltä Borealiaan ja joka vihdoin on satoja
vuosia taistellut täällä Borealiassa. Tämä Turja, jonka ikää ei osaa
sanoa, jolle vuosituhat on niinkuin hetki ja kuolo vielä tuntematon, se
alkoi liikahdella, oikoa jäseniään ja kysyä mitä tässä nyt on tekeillä.
Ja se mittasi tälle murtuneelle tämän päivän Turjalle tätä tapahtumaa
vuosituhansien mitalla, miljoonien kärsineiden ja kuolleiden mitalla ja
sanoi: Katso, luuletko sinä poikaraukka olevasi yksin ja se kaikkein
onnettomin? Katso tänne, näitä menneitä tuhansia miljooneja, jotka
tämän tähden tomuun jo ovat tomunsa sekoittaneet. Katso näitä
miljooneja puolisonsa ruumiin ääressä itkeneitä tai mykkinä kärsineitä,
katso näitä vanhemmistaan jääneitä lapsia, lapsensa kadottaneita
vanhempia. Tuhat miljoonaa kertaa, monta kertaa useammin vielä, on
maailmassa toistettu sama tuska ja suru. Katso näitä mereen hukkuneita,
jotka ovat yöllisellä pauhaavalla ulapalla yksin kamppailleet ja joiden
kuoleva silmä on syvyyteen vajotessaan nähnyt vain tähden taivaalla
tuikkivan, katso näitä tulessa palaneita, näitä taistelutantereilla
henkensä heittäneitä, jotka ovat polttavin huulin huutaneet tuskansa
avaruuteen. Katso näitä nälkään kuolleita, katso näitä, joilla ei
elämässään ole ollut tervettä päivää ja näitä, jotka ovat itse tuskansa
lopettaneet -- -- -- _Kaikki_ he ovat tunteneet tuskansa, niinkuin
sinäkin, hirmuisena, uutena, odottamattomana. He ovat aivan varmaan
jonakin hetkenä olleet sitä mieltä, että heidän onnettomuutensa on
suurin, että sitä ei voi kestää. Ja kuitenkaan ei tämä tähti ole
siirtynyt sen johdosta hiventäkään radaltansa. Kuitenkin on elämä
vyörynyt eteenpäin uomassansa heidän ohitsensa, heidän ylitsensä. Ja
sen täytyy vyöryä eteenpäin. _Kun elämä polttaa ainetta, niin se itse
tuntee tuskaa_. Mutta Ikuinen Laki säätää sen kuitenkin hehkuttamaan
ainetta Avaruuden rannattomilta ulapoilla. -- -- --
Turja nousi ja laskeutui hiljalleen lumiveturiin.
Aamun valjetessa seisoi hän Kapitolion katolla hyperboloidin reunalla
ja katseli kuollutta maata. Valtaisena kuvasarjana kävivät hänen
mielessänsä tämän maan kohtalot. Hän näki ensimmäisen metsästäjän,
puoli-ihmisen, lymyvän tämän maan aarniometsissä ja kaatavan sen suuria
eläimiä. Hän näki hänen kilkuttavan kivistä asettansa ja tekevän päivän
työtä saadaksensa tulen. Sitte ilmestyy viljelty täplä sinne tänne
metsien keskeen ja lapset leikkivät majapahaisten edessä. Täplät
laajenevat, ihmisten luku kasvaa, syntyy asutuskeskuksia, teitä,
siltoja j.n.e. Sodat ja taistelut vyöryvät maan yli, sukupolvet
vaihtuvat, syntyvät ja kuolevat -- ja sitte matelee jäätikkö
pohjoisesta ja uhkaa maata. Kansa pakenee etelään. Elääkö vai onko
kuollut -- kuka tietää.
Mutta sitte eräänä päivänä saapuu jäätiköltä tänne uusi kansa ja ottaa
maan omaksensa. Se luo omegametallin, oppii hallitsemaan radiovoimaa,
luo voima-asemat -- tuolla ne ovat lumen ja jään peitossa. Ainoastaan
korkeimmat piiput ojentuvat pinnalle kuin hukkuvain kädet.
Tämä kansa rakentaa asunnot, tiet, kasvitarhat -- kaikki ovat lumen ja
jään peitossa.
Tuolla loistaa Kara-nunataki, joka kerran on ollut metsäinen vuori ja
jonka ihanissa puissa tuuli on humissut. Tuolla uinuu jääpeitteen alla
Borealian lahti, joka kerran on kuvastellut lehtoisia rantoja ja
saaria, kuullut vesilintujen huutoja ja iloisten ihmisten laulua,
soittoa ja naurua.
Turja hakee katseillaan sitä seutua, missä hän Urjan kanssa vietti
lapsuutensa. Siellä on vahva jäätikkörinne ja idästä tuleva harjanne
ulottuu luultavasti juuri heidän yhteisen lapsuudenasuntonsa päällitse
maan keskukseen. Siellä nukkuvat heidän molempain vanhemmat vahvan
jäätikön alla, siellä nukkuu se vanha ystävällinen ukko, joka heille
kertoi tarinoita, täällä nukkuu Urja hänen lähellänsä, hän yksin on
tässä heitä muistelemassa -- -- --
-- Täällä on työ ja taistelu päättynyt, täällä ei minua enää tarvita.
Täällä ei tarvita retkikuntaa -- ystävät ovat täältä jo lähteneet
pitkälle retkellensä. Vaiennut on voima-asemain jyminä ja
akkumulaattorien sihinä, vaiennut on työmarssi, hervonnut ja kankea on
Urjan käsi, taistelijat ovat astuneet Suureen Rauhaan. Miten
tuntuisikaan houkuttelevalta seurata heitä. -- -- -- Mutta minun
vuoroni ei ole vielä tullut. Vielä taistelee kansan toinen osa
etelässä. Vasta siellä tullenee minun vuoroni. Turja astui
kuutiomajaan, katseli kauan jäätynyttä Urjaa, kosketti huulillaan hänen
jääkylmää poskeansa ja otti hänen kätensä alta rullan, johon oli suurin
tuskan koukertamin kirjaimin kirjoitettu monta kertaa: "Lapsi itkee."
"Lapsi itkee." "Lapsi itkee."
-- Urja kulta, puheli Turja, lapsi itki, kun se ei päässyt tähän
maailmaan, mutta se olisi itkenyt myöskin elämään tultuaan.
Sinne jäi jäätyneen maan jäätynyt valtijatar, korkealle
valtaistuimellensa Avaruuteen tähtäävän kiikarin ääreen. Ellipsoidi
loisti vielä kun Turja katseli lounaaseen taivaltavasta lumiveturista
kaukoputkella Borealiaa ennenkuin se häipyi viimeisen kerran hänen
näkyvistänsä.